Röyhistän rintaani

Karnevaaliloma, ja herään silti joka aamu ennen kuutta. Mikäs siinä, monta päivää on mennyt jopa päiväunitta, mutta jos niitä tarvitsen, niin aikaa on.

Kouluista lomaa, Typsy katosi samantien mummille. Kivahan siellä ollessa, kun kukaan ei valvo hampaitten pesua eikä kylvyssäkään tarvitse käydä.

Helpompaa se on minullekin, kun on vain yksi vauhko varsa paimennettavana. Pipsalla on tietysti yksin tylsää, eikä mikään muu huvita kuin läppärillä pelaaminen ja telkkarin katsominen.

Tiistaina lähdimme laiva-ajelulle, ja ilmoitin esikoiselle jo etukäteen, että paikalle ei tarvitse ilmaantua ollenkaan, ellei joka paikka ole puhtaaksi hinkattu ja vaatteittenkin soisi olevan asianmukaiset. Mummi kun ei tällaisia asioita kontrolloi.

Niin monta kertaa olen repinyt päänahkaani lapsen ilmestyessä paikalle kaakaovanat poskissa ja paljaat jalat kengistä vilkkuen. Muutaman kerran olemme menneet suoraan kaupaan ostamaan lämmikkeeksi villatakkia tai kunnon kenkiä sandaalien tilalle.

Joskus olen juossut lähimpään kauppaan ostamaan hammasharjaa ja -tahnaa. Ei naurattanut.

Laivan kannella tuli kylmä, mutta sisälle ei sopinut istumaan, kun mummojen pyllyt olivat kai kasvaneet kiinni tuoleihin. Matkan edetessä ja matkalaisten vähentyessä pääsimme kuitenkin sisälle kaakaolle ja kaffille, kullekin makunsa mukaan.

Välillä juoksin kannella valokuvaamassa, Pipsa loikoili tuulen suojassa, aurinko lämmitti.

Gersaussa maihin. Oli vähän tylsää, kun ravintola toisensa jälkeen olikin talvilomalla ja portit lukossa.

Osuimme kauheaan pikaruokapaikkaan, jossa tarjoilija löntysti laiskana ja ruokakin oli lapsille liian maustettua (hampurilaisessa oli sipulia ja pizzassa jotain pippuria).

Ja sitten pitikin jo päästä jonnekin jäätelölle. Noitten kahden kanssa retkeily on jatkuvaa syömistä. Aina on jano ja voi kun hiukoo, äiti saataisiinko välipalaa?

En ehtinyt edes kuvaamaan, kun piti jo rynnätä paluulaivaan.

-Nyt vähän riehumme, kun emme vielä koko päivänä ole riehuneet, ilmoitti Typsy. Ja sitten nämä virtahevot juoksivat ympäri laivaa leikkimässä hippaa. Ette usko, miten 34-kiloinenkin osaa tömistää! Tympäännyttyäni lopetin leikin lyhyeen.

Kuvia oli yli viisisataa. Kun kamerallani on taipumuksena ylivalottaa maisemakuvat, niin nyt ne olivatkin alivalottuneita. Hupsis.

Uuvuin kuvien käsittelemisestä jo ennen kuin ehdin aloittaa. Kameran kennokin on niin likainen, että taivaskuvissa näkyy pari tusinaa poistettavia läikkiä. Poistin pahimmat ja lisäsin valoa automaatilla. En jaksanut paneutua väreihin, koettakaa kestää. Kaipaan Photoscapea, mac-versiosta puuttuu parhaat toiminnot.

Mutta ainakin kävin pitkästä aikaa fotailemassa, joten olihan sekin jo jotain. Ja jos valotus olisi ollut kohdallaan, niin olisi tullut jopa jokunen hyvä kuva.

Vielä viikko lomaa, sitten alkaa alati kiihtyvä kiri kohti kesää.

Typsyn koulutodistuksesta poistuvat psykiatrin armollisella avustuksella liikunnan ja konekirjoituksen arvosanat. Okei, eihän se enää ole konekirjoitusta, mutta en tiedä, mitä nimeä näppisnäpyttelystä nykyään käytetään.

Onkin ollut ikävää, että lasta on uhannut mahdollisesti jopa koulun vaihto alemmalle tasolle motoristen ongelmien vuoksi. Keskiarvoraja on tiukka.

Meillä olikin varsinainen huippukokous; paikalla pyskiatri, terapeutti, opettaja, prerehtori ja minä. Yritin vaikuttaa fiksulta, joten en sanonut juuri mitään.

Opettaja tahtoi psykiatrilta vinkkejä, miten kertoa adhd:stä muille oppilaille. Kateus on nostanut päätään, kun Typsyllä on eri sääntöjä kuin muilla.

Joskus hän on saanut rangaistukseksi tehdä tekemättömät läksyt prerehtorin toimistossa, luokkatoverit ovat kokeneet sen palkinnoksi.

Lasta kiusataan. Laukku viedään, tuoli katoaa, ties mitä kaikkea.

En edes tiennyt, että liikuntatunnit ovat esikoiselleni painajaista, onneksi hän on kuitenkin kertonut terapeutille. Liikunnanopettaja oli sanonut, ettei lapsi tarvitse liikunnanopetusta vaan terapiaa.

Palloa tytär ei saa kiinni, silmä ja käsi eivät toimi yhdessä. Voimaa sen heittämiseen ei ole, pallo lentää kaksi metriä.

Ja toiset tytöt sinkoilevat ympäri hallia, pallo lentää, peli on kovaa. Ja Typsy menee pukuhuoneeseen penkin alle itkemään.

Vieläkin tekee pahaa ajatella. 

Liikuntatuntien vaihdoehdon hakeminen on käynnissä. Koulun oma kuntosali ei ole vaihtoehto, koska siellä ei saa olla ilman opettajaa.

Harkinnassa on kuntosali koulun ulkopuolelta, jossa on myös fysioterapiaa. Paikallinen "kela",  joka maksaa lääkärin ja lääkityksen, ei osallistu koulukuluihin, joten mietin, miten saisin tähän rahallista avustusta.

Olen suorastaan liikuttunut siitä, millä tarmolla koulussa yritetään selvittää Typsyn asioita. Opettajalle on selvää, että pikku proffan paikka on gymnasiumissa, siirto alemmalle tasolle olisi kohtalokasta.

-Voi kyllä Teillä on varmasti välillä raskasta ja vaikeaa, sanoi opettaja minulle. Ettäs arvasikin.

Mutta jotain hyvääkin. Tyttären maine on jo kiirinyt koulussa. Vanhemmatkin oppilaat olivat äimänä upeasta power point -esityksestä, jossa Typsy oli havainnollistanut eläinlajien katoamista maapallolta.

Minä röyhistän rintaani: on se minun tyttöni!

Rakettivaihteella

Olen joskus ennenkin kertonut kauhutarinoita lähiapteekistamme, jossa minulle ei suostuttu myymään edes vitamiineja. Myyjä vain huuteli perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ja ehtihän siellä joku tehdä tyttärelleni anoreksiadiagnoosinkin. Ilmeisesti minun sitten pitäisi joka paikassa selittää auliisti tiskillä, että tyttären adhd-lääkitys vie ruokahalun. Tai mitä se nyt auttaisi, kun myyjät tietävät aina parhaiten. Anoreksia sillä on, joo joo.

Mutta asiaan.

Menin ostamaan rautatabletteja. Typsy on syönyt anemiaan jo lääkäriltä saadun kuurin, mutta halusin lisää tabuja sekä minulle että tyttärelle.

Ensin päätin ostaa refluksivaivoihin jotain närästyksentappajaa. Pyysin imeskelytabletteja ja sitten vielä annospakkauksia muka toffeen makuista litkua, jota otan joka ikinen työpäivä.

Myyjä innostui: -Onko Teillä ollut pitempään närästysvaivoja? Kyllä ne pitäisi selvittää lääkärillä, lässyn lässyn. Ja lisää lässyn lässyn.

Ikään kuin ei lääkärini tietäisi, näitä samoja lääkkeitä se on minulle suositellut. 

Aloin jo hiiltyä. Tiesin, ettei tästä tulisi helppoa. Resptivapaan lääkkeen ostaminen on vaikeaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Sitten rautatabletit. Typsy on jo syönyt lääkäriltä saamansa kuurin anemiaan, nyt halusin vain jotain ehkäisevää sekä minulle että tyttärelle.

Alkoi läpätys ja urkinta. Kun ei nyt noin vain voi ostaa mitä tahansa rautaa. 

Traumatisoituneena aikaisemmista apteekkikäynneistä tiesin, että on paras lähteä, ennen kuin kiivastun. Sepustin jotain kiireestä bussille, kokosin kassini ja juoksin ulos.

Rautatabletit ostin seuraavalla kerralla ruokakaupasta, ihan sieltä shampoopullojen ja suihkugeelien kyljestä. Onpa edes jotain, millä hankkia itselleen rautaisia hermoja seuraavaa apteekkikäyntiä varten.

Mutta tuohon apteekkiin en enää mene. Istukoot siellä yksistään reseptivapaita lääkkeitään vahtimassa.

Taas näitä kännykuvia, kun ei ole muutakaan tarjota...

En tiedä onko rauta- & vitamiinikuuri auttanut, vai onko Typsy muuten vaan löytänyt uuden rakettivaihteen.

Päivänä eräänä, olikohan viime viikon tiistaina, olin juuri miettimässä, mitä hyvää keittäisin tänään makaronista, kun tytär syöksyi sisään koululaukkuaan raahaten: 

-Äiti, lopeta kokkaaminen heti, nyt kokkaan minä!

Kaivoi kassistaan vasikanlihaa, herkkusieniä, pussikastikkeen sun muuta. 

Valmisti meille kieli keskellä suuta Züri Geschnetzeltes, eli kermakastiketta, jossa oli lihaa ja herkkusieniä. Ei edes itse syönyt, kun yäk, siellä oli sieniä. Ja salaatiksi oli pilkottu kokonainen kiinankaali.

Jälkiruoaksi saimme mansikoita ja kermavaahtoa, oli siellä jokunen omenanpalakin.

Olin juuri saanut siivottua keittiön ja melkein itketti kaaos, mutta pääasia, että kokki oli tyytyväinen.

Tuon jälkeen olen tuon tuosta saanut hätistää innokasta superkokkia keittiöstä. Milloin pitää tehdä hampurilaisia, milloin jotain muuta. 

Pikku ongelmana on tyttären rajaton itseluottamus. Salaattikastikkeekin kikkakokki haluaisi tehdä itse, kuka nyt kaupasta ostettua... Valkokastikkeenkin teon oli mummi selittänyt, joten kyllähän hän osaa. Mutta apua, äiti tule, en ehdi ja tuo kiehuu hellalle..! Ja nuokin unohtui uuniin!!

Toivorikkaana odotamme, että tämä vaihe menee ohi suuremmitta katastrofeitta.

Ehkä seuraavaksi iskee ompelukärpänen? Kankaat on nimittäin jo ostettuna intialaisen prinsessan asua varten: kultaa ja vaaleansinistä. Karnevaalit ovat tulossa.

Ja äidille viiniä..!

Olen tässä miettinyt, missä menee yksityisyyden rajat, mitä voin kertoa kasvavista lapsistani. Toisaalta olen ajatellut, että ehkä jutuistani on vertaistukea samanlaisten ongelmien kanssa painiville. Joskus tekee hyvää huomata, ettei ole ainoa.

Sitäpaitsi osa lukijoista haluaa kauhistella, mitä se hirveä Anne tällä kertaa on tehnyt. Pitäähän heidänkin saada heitellä löylyä kiville, kun oma elämä on tylsää. 

-Miten se kehtaa kertoa tuollaista?!? Siis sehän juo alkoholiakin! Ja lapset noin kamalia, onneksi minä olen kasvattanut Cheynne-Leopoldin paremmin!

Kahdeksas vuosi Helvetianmoista Elämää menossa, antaa palaa!

Sopraano seikkailee

Uudella Mac Omppukoneella on erinomaisen mukava kirjoittaa. Paras onkin, kun maksoi niin paljon, että koko tammikuun budjettini meni heikunkeikun ja Visa on ollut paras kaverini.

Nakkisormilleni sopiva näppis ja mikä parasta: lapset osaavat käyttää tätä mennen tullen, joten ongelman kohdatessani on apu puolitoistametristä. Exä on nimittäin mäccäillyt jo useampia vuosia lapset näin ollen myös.

Esikoiseni Typsy valittiin mukaan koulun musiikkoprojektiin ja on nyt sopraano. Ja minä kun ehdin jo sanoa, että laula sitten kunnolla eikä millään piipitysäänellä.

Vuosi alkoi harjoitusviikonlopulla kaukana poissa, junamatkan päässä. Sydän pamppaillen vein tyttären rautatieasemalle (josta kännykuvat ohessa).

-Äiti, halaat niin että rutistun, sanoi sopraano.

Ja sinne se lähti, matkalaukuaan vetäen, tikkusääri pikkupeppi.

Seuraavana päivänä matkalaista hakiessani utelin ääni tiukkana, että menikö hyvin, teitkö typeryyksiä, olivatko toiset valittaneet.

-Kerron sitten kun ollaan kotona, vastasi sopraano katsettani vältellen.

Pahat aavistukset sinkoilivat otsalohkossani ja takaraivollani. Kuvittelin, mitä kaikkea tyttäreni olisi voinut saada aikaan, luovalla lapsella ideoita riittää.

Ja sitten:

-Äiti, siellä oli yksi niiiiin ihana poika! Typsy piehtaroi sängyllään tyynyä puristaen ja pikku posket heleän punaisina. -Se antoi minulle takin, kun ulkona oli kylmä!

Vai että tämmönen uutinen salailun takana olikin. Yläluokkalainen abiturientti ja gentlemanni, ihastuttavan ihana.

Ja lukuunottamatta kavereita ärsyttänyttä vauhkoilua ihastuksen takia oli kaikki mennyt hyvin, paitsi että ruokana oli parsakeittoa, yööök, äiti tiedäthän etten syö sitä! Ja sitten sain nakkia ja leipää.

Minä ja Sulo olemme saaneet ravata Typsyn koulussa kyllästymiseen saakka. Tähän mennessä olemme tavanneet neljä eri opettajaa, joille kaikille on pitänyt kertoa samat jutut uudestaan ja uudestaan.

Onneksi pummasin taannoin jostain iltatilaisuudesta, johon tietysti kaikki muut vanhemmat menivät. Siellä oli luokkatoverin äiti tullut kertomaan opettajalle, että kun hänen lapsensa tulee koulusta, niin ensin menee puoli tuntia, kun tyttö kertoo mitä kaikkea Typsy on tällä kertaa tehnyt.

Laupias taivas.

No urheilupäivän jälkeen ei kukaan tule kertomaan mitään, sillä Typsy jää kotiin. Opettajien pyynnöstä.

Olisipa minullakin ollut aikoinani niin hyvä mäihä, ettei olisi tarvinnut mennä urheilupäivään tarpomaan talvista maantietä kilometritolkulla jonnekin hiihtäjien mökille, jossa sai palkinnoksi appelsiinin. Uuh.

Ja kun sitten sairastuin parahiksi juuri urheilupäiväksi, niin siitäkin nousi metakka. Ihme meininkiä.

Sulon äiti täytti pyöreitä ja pyysi minua valokuvaamaan.

Pakkohan minun oli, vaikkei olisi yhtään huvittanut. Olen muutenkin kuvannut vähän viime aikoina, enkä osaa käyttää kameraani edes sen vertaa kuin ennen.

Pyyhin kamerasta pahimmat pölyt.

Räpsyttelin kameraani oikealle ja vasemmalle. Kokeilin eri valotuksia, että edes joku versio olisi hyvä. Läiskin salamaa kohti kattoa, oli liikaa ja liian vähän valoa.

Tuskin asiaa auttoi, että kittasin vuoroin valkoviiniä, vuoroin punaviiniä. Kurkkua kuivasi.

Kotona en halunnut edes katsoa kuviin päin. Muistikortti oli suoraan saatanasta, kirottu kapine!

Mutta pakkohan minun oli alkaa käsitellä kuvia. Oli sumuisia pärstöjä, kummallsia värejä. Neljäsataa kuvaa selistä, hartioista ja niskoista ja muutenkin itkettävän surkeaa materiaalia.

Viikonlopun ähellettyäni sain hädintuskin kokoon fotokirjan verran katselun kestäviä kuvia.

Varsinainen valokuvaaja. En enää ikinä kuvaa kellekään mitään, ja kukapa minua tämän jälkeen edes haluaisi kuvaamaan!

Mutta ihme tapahtui, valmiissa kirjassa kuvat eivät olleetkaan niin surkeita. Tai sitten kieltäydyn vain huomaamasta, kun sieluun sattuu muutenkin tämä häpeä.

Pahasti verkossa

Kerran jos toisenkin kävin ihmettelemässä, miksi netissä ei näy uusin kirjoitukseni. Sitten tajusin, että mitään uutta kirjoitusta ei edes ollut.

Tai olihan se, mutta julkaisematta, raakaversiona talletettuna.

Kaikki lukijat eivät ole tekstini arvoisia. Jätän juuri sen kirjoituksen pois, jota he  ovat odottaneet kuolatippa leukapielessä väreillen. Olisivat sitten taas saaneet paha mieli pauhaten tarkastella rivien väleissä piileviä salaisia viestejä.

Hähähää, ilman jäitte.

Ei ole edes uusia kuvia tyrkyttää. Läppärini niskoittelee, eikä starttaa, joten liitän oheen jonkun vuosia sitten julkaisemani joulunajan kuvan. Samalta täällä näyttää nytkin, uskokaa pois.

Tyttö, joka puhuu kalojen kanssa. Näin tunnetaan esikoistyttäreni koulussa. Välillä huolestuu, kun joku kala on pullea, ettei se vain ole sairas? 

Tämän ja muita meille niin normaaleja asioita sain kuulla tapaamisessa tyttären luokanopettajan ja apulaisrehtorin kanssa.Tästä on jo aikaa, mutta kerron silti.

Tässä taannoin tytär lähti kouluun unohtaen reppunsa kotiin. Sen hienon ja kalliin vedettävän, jonka ostin, kun laukku tuntui painavammalta kuin 33-kiloinen lukiolaiseni.

Läppärin kyllä muisti ottaa, vaikka mihin sitä nyt olisi koulussa tarvittu. Luojan kiitos muisti tuoda sen takaisinkin toisin kuin isänsä aikoinaan, se pässi unohti läppärinsä noin vain bussipysäkille.

Kaikesta koheltamisesta huolimatta todistus näyttää mukavalta. Tai eihän virallinen ole vielä tullut, mutta saimme kurkistaa ennakkolta. Kuudessa aineessa vitonen tai sen yli, en olisi näin hyvää odottanut!

Jopa matematiikka on sujunut kohtalaisesti. Torstaisin eräs jonkun vuoden vanhempi oppilas antaa Typsylle tukiopetusta, maksan siitä 20,46 €/kerta.

Päivittäinen lounas koulussa maksaa noin 5,70 €. Mutta tyttäreni on tietysti vaativa asiakas ja käy hakemassa särvintä lähikaupasta ja joskus menee jopa pizzeriaan.

Oppivelvollisuusaikana sentään kirjat tulevat ilmaiseksi. Paitsi ne, joita käytetään oppivelvollisuusvuosien jälkeenkin, ne pitää tietysti maksaa.  

Ovelaa. Tyhmempi luulisi, että jos kirjoja tarvitaan jo nyt, niin ne tulevat ilmaiseksi.

Mamma kaivaa kuvetta ja on ehtinyt todeta, että lukiolainen tulee kalliiksi. Ja ensi vuonna niitä on meillä kaksi käsi ojossa.

 

Viimeisimmän blogitauon aikana meillä oli myös yrkkäviikko. Tai minähän en osaa oksentaa, vaikka pala tukkisi kurkun ja naama olisi vihreänä, mutta Pipsa yökkiöykki senkin edestä.

Välillä vessanpöntön kannellekin, kun se pirulainen oli kiinni. No tulipa siivottua kunnolla.

Minä töräyttelin pyllytrumpettisooloja ja olin kuumeessa. Kaksi päivää sairaslomalle käskettynä, kun pomo tomerana järjesti sijaisen.

Siitä toivuttuamme sai Typsy virusinfektion. Makasi viikon sohvalla kuumeessa ja pärskien, syöden jäätelöä ja katsoen typeriä lastenohjelmia.

Lääkäri totesi kaiken muun ohessa anemian ja d-vitamiinipuutoksen. Tytär saa joka aamu neljä tablettia ja tippoja.

Sitten sain minä viruksen ja nyt se on Sulon kimpussa, tosin meillä voimaansa menettäneenä.

Isännöitsijäkin ilmoittautui. Joku oli informoinut heitä siitä, että meillä oli kissanverkko parvekkeella. On tosin ollut jo yli vuoden, mutta ilmeisesti se alkoi häiritä jotakuta naapuria vasta nyt.

Meni varmaan talon upea julkisivu pilalle! Tosin parvekkeemme ei edes näy muille vuokralaisille, ellei mene keskelle takapihaa pällistelemään, mutta ehkä joku on sitten tehnyt niin.

Kaiken lisäksi emme olleet tehneet edes kirjallista ilmoitusta siitä, että meillä on kissa. Tosin siitä oli jo puhetta silloin, kun olimme ensimmäistä kertaa asuntoa katsomassa, mutta eihän se riitä.

Postissa on tulossa ilmoittautumislomake, johon saamme täyttää Ralle-kollin tiedot ja lupautua vastaamaan kissan tekemistä vahingoista.

En kyllä tiedä kuka muukaan niistä vastaisi, sillä täällähän laitetaan muutenkin kaikki mahdollinen vuokralaisen maksettavaksi.

No, Sulo irrotti pahan, pahan kissanverkon eilen. Pipsa itki vuolaasti katkeria kyyneleitä, mutta milläs selittää 11-vuotiaalle, että kissanverkko omalla parvekkeella on kielletty?

Vaarallista nettiseuraa

-Ralle on yksinäinen! päättelimme me ihmiset, kun kissa vauhkoili illat ja mekasti miehekkäästi loikkiessaan pitkin seiniä. -Seuraa se tarvitsee, leikkitoverin. 

Nyökyttelimme tyytyväisinä, tämän me kyllä järjestäisimme.

Nykyäänhään seuraa haetaan netistä, joten niin teimme mekin. Löytyi Rallen ikäinen tyttökissa, valkoinen väriläikkäinen Nikki. Tosin lapset antoivat sille samantien nimeksi Lucy.

Ralle katselee Lucyä parvekkeen oven läpi

Ensimmäiset kymmenen päivää ujo tyttö piileskeli päivät nurkassa sängyn alla ja vaatekaapissa. Huoneen ovi pysyi kiinni, ettei Ralle olisi käynyt antamassa tervetuliaiskäsittelyä. Iltaisin karvakallot tutkailivat toisiaan ikkunan läpi ja välillä mouruttiin viestejä oven läpi.

Ensitapaamisen jälkeen musta ja valkoinen kiihdyttivät ja kurvailivat öisin matot ruttuun. Päivät koisasivat samassa huoneessa ja söivät välillä jopa samasta ruokakupista. Kun toinen kakki, niin toinen vahtasi ja sitten vaihdettiin.

Ja sitten hyökkäsivät toinen toistensa kimppuun, välillä mentiin ympäriämpäri kuin piikkipuska preerian tuulessa.

Kyllä tämä tästä, ajattelimme.

Ja sitten Lucy raapaisi Rallea silmään. Seurasi eläinlääkärireissu ja silmäsalvaa viisi kertaa päivässä.

Kaksi viikkoa myöhemmin, kun silmä oli jo hyvin lähellä paranemista, niin silloin se tapahtui taas: Lucy raapaisi Rallea uudestaan samaan silmään!

Seuraavana aamuuna lähetin Lucyn entiselle omistajalle meilin, että hän saa hakea kissan takaisin. Olimmehan yhdessä pohtineet kissojen yhteensopivuutta ja hän oli sanonut ottavansa kissan takaisin, jos siltä näyttää.

Ja nyt näytti siltä.

Mitä siitä nyt tulee, jos kissalla on säännöllisesti toisen kynsi silmässä? Joko menisi näkö? Ja joka ei usko, voi kokeilemalla todeta, että salvan laittaminen yksivuotiaan kollin silmään viisi kertaa päivässä noin viiden viikon ajan (=arvioitu käsittelyaika) ei ole maailman mukavin toimitus.

Omistajasta ei kuulunut mitään, mutta ilmoitus uutta kotia etsivästä Lucystä oli samantien taas netissä.

Illalla omistajarouva seisoi ilmoittamatta ovemme takana. -Tulin hakemaan Nikin, kun te niin haluatte päästä siitä eroon! rouva sähisi kuin pahaisin kulkukissa.

Lapset itkivät silmät päästään: -Äiti, emme saa edes hyvästellä Lucyä!

-Ja lopettakaa tuo toisen nimen käyttö, SANOKAA NIKKI! vaahtosi tämä vauhko sveitsitär. Voi ristus, miten lapsellinen voi aikuinen nainen olla?!?

Sain haukut. Olin muka tehnyt kaiken väärin, valehtelin ja puhuin paskaa. Rouva tiesi kaiken paremmin, jopa paremmin kuin eläinlääkärimme.

Ja minun olisi pitänyt muka tietää 10-14 päivän sisään, jääkö Lucy meille. Miten se olisi ollut edes mahdollista, kun Lucy oli ensimmäiset 10 päivää visusti piilossa sängyn alla ja vaatekaapissa?

Hänen mielestäänminun olisi pitänyt silti päästää Ralle samantien sängyn alla piileskelevän Lucyn kimppuun. Hulluko se nainen oli?

Olin tietysti jauhot suussa, tilanne tuli niin yllättäen.  

Näin lähti Lucy meiltä ja ilta meni itkuksi.

Tällainen vauhoilu on ikävä piirre näissä muka ah niin kohteliaissa sveitsiläisissä. Ikävää myös sen vuoksi, että minut on kasvatettu kiltiksi enkä osaa tarjota nyrkille muuta kuin silmää.

Miltä näistä ihmisistä tuntuu jälkeenpäin? Ovatko ylpeitä itsestään? Muisteleeko tuokin rouva, että sainpa ne lapsetkin siellä itkemään silmät päästään, kylläpä olen aikamoinen!

 Suomikukkia

Piiloon ja karkuun

Aamuisin katselen netistä suomalaista Uusi päivä -saippuasarjaa.

Ensin kiinnosti Esko Roine, mutta eiköhän hänen roolihahmonsa jäänyt heti samantien auton yliajamaksi ja nyt hän esittääkin vain lähinnä tuhkaa uurnassa.

Mutta mitäs minä saippuasarjoilla, kun omankin elämän käsikirjoituksen on kirjoittanut joku humoristi.

Viime keskiviikkona Sulo oli töissä rakennuksella kotikunnassamme, kutsui viattomuudessaan pari työkaveria meille syömään.

Paistelin kanankoipiin rapeata pintaa. Enkä oikeasti polttanut hommassa kuin yhden sormen.

Lihat uuniin, tädää! Tämähän sujuu kuin leikki!

Vispasin reippaana kastikepulveria veteen. Loraus kermaa, sitten lisää pulveria. Sitten olikin syytä siivilöidä ruskeat paakut vaaleasta kastikkeesta.

Kello sanoi tik tak ja heitin riisiä kattilaan. Paljon riisiä, rakennusmiehet ovat ahmatteja.

Kattila oli liian pieni, sain tuskin sekoitettua. Ja kävi niin kuin pitikin: riisit paloivat pohjaan paksuksi mustaksi kerrokseksi. Maistui ja haisi käry ja katku.

Heitin hiiltyneet roskikseen ja keitin uudet riisit, mutta minne piiloittaisin likaisen, mustankäryisen kattilan? Näkyisälle en sitä kyllä jättäisi, sen verran hävetti!

Mikään kaappi ei tuntunut hyvältä idealta, astianpesukoneessakin oli ohjelma kesken. Lopulta vein kuuman kattilan vaatekaappiini, laitoin vain pari patalappua alle.

Sitten olikin makuuhuoneessa aistittavissa palaneen käry. Ei hätää, suihkuttelin parfyymiä muutaman ylimääräisen pumppauksen. Ja sitten vielä pari kertaa.

Kunditkin olivat jo tulleet, tervehdin iloisesti ja karkasin etuajassa silmälääkärille. Enkä tahdo edes tietää, maistuiko ruoka.

Vaatteeni tuoksahtavat joka tapauksessa yhä mielenkiintoiselta.

Perjantaina kaikki oli hyvin, ainakin iltapäivään saakka.

Töistä palatessani sain kuulla, että Ralle-kissa oli poissa, eikä ollut näyttäytynyt edes Pipsan ruokatunnilla.

Kukaan ei kirmannut salamana kukkaruukkuun istumaan pikkuparvekkeen oven auetessa tai kannua puskemaan, kun kastelin kukat.

Ralle oli poissa. 

Mihin ihmeeseen katoaa kissa talosta, 

jossa kaikki ovet ja ikkunat ovat kiinni 

ja parvekkeella suojaverkko? 

Pipsa itki, sydämeni oli surusta musta.

Lerpattiko parvekkeen verkko nurkasta löyhänä, sieltäkö Ralle oli kadonnut suureen maailmaan? Miten oli selvinnyt pudotuksesta, olihan maahan matkaa..?

Ilta alkoi uhkaavasti tummua. Voi pientä Ralle-poikaa, ehkä makasi loukkaantuneena jossain puskassa, kärsi ja pelkäsi...

Etsintäpartio painui pihalle.

Ja siellähän se oli, pikku pässi poikamme, tohkeissaan korvat pystyssä, vapauden hurmoksessa ja terhakkana. Naapuritalon nurkalla, ei sen kauempana kuusituntisesta karkumatkasta huolimatta.

Eikä olisi yhtään halunnut tulla kotiin, ulkona oli kivaa ja kavereita.

Minä purin hammasta, nyt et taatusti enää karkaisi! Pöheikön läpi kollin perään päättäväisenä kuin kiukustunut rugbyn pelaaja. Siellä oli toinenkin kissa, kuului ulinaa ja rääkäisyjä. Oksat riipivät ja myöhemmin Rallekin raapi sylissäni.

Kotona maistui murkina ja uni.

Ja me ihmiset olimme helpotuksesta heikkoina. Niin tärkeä on hölmökin kissa.

 

 Kuvat Klausenpass 15.08.2013

Puheluita

Joulukuussa 2012

-Haloo, onko verotoimistossa? Soitan tämän vuoden veroistani, kun en oikein ymmärrä, että miksi minun pitää maksaa kolme kertaa enemmän veroja kuin ennen, vaikka tulot ovat pienentyneet kolmanneksella.

-No niin, katsotaanpas. Täällä lukee, että teillä on vielä melkein kaksi tonnia veroja maksamatta! MURR MURR!!!

-Niin kyllä, mutta kun minä en ymmärrä, että miksi pitäisi maksaa niin paljon, kun olen kuitenkin reilusti toimeentulominimin alapuolella ja lapsiakin on kaksi...

-NO MUTTA TIETYSTI TEIDÄN PITÄÄ! *bää bää määkimistä* Pitäisi olla maksettu vuoden loppuun mennessä! Eikö teillä ole rahaa??? Maksatteko vai ettekö maksa? Mitäääää? Kertokaa heti!

-No ei oikein ole rahaa juuri nyt, kun luulin, että vuoden 2011 verotiedot tulisivat jo elokuussa ja olen varma, että olen maksanut liikaa. Että se liikaa maksettu kattaisi nämä maksamatta olevat...

-*leikkii kuuroa* Ei hätää, maksatte osamaksulla. Joka kuukausi Fr. 200,- niin lokakuuhun mennessä on kaikki maksettu.

-Mutta eikö se ole liian paljon kun minun tuloni...

-MAKSATTE OSAMAKSULLA, LÄHETÄN PANKKILOMAKKEET POSTISSA. JA SILLÄ SELVÄ. SUU SUPPUUN SIELLÄ NYT.

(Okei, ei tämä nyt ihan näin mennyt sanasta sanaan, mutta melkein)

Huhtikuussa 2013:

-Haloo, onko verotoimistossa?  Soitan vuoden 2011 veroista, kun odotin tietoja jo 2012 elokuussa ja nyt on jo huhtikuu 2013, enkä ole vieläkään saanut minkäänlaisia papereita.

-Jaahas... Katson koneelta... Hmm... Joo... On valmiit, lähetän ne postissa ensitilassa.

Ja tulivathan ne vihdoin. Veronpalutusta niin paljon, että kaikki osamaksulla maksamani oli liikaa. Olisi sille rahalle alkuvuodesta ollut fiksumpaakin käyttöä.

Tai eihän se mitään palautusta ole, kun ylimääräiset jäävät verotililleni makaamaan. Arvostan sielunrauhaani sen verran, etten ala taistella sveitsiläisiä veroviranomaisia vastaan saadakseni jotain takaisin.

Elokuussa 2013:

Vuoden 2012 verotus valmistui ajallaan. Olen maksanut niin paljon liikaa, että jos tuloni pysyvät nykyisellä tasolla, olen maksanut veroni eläkeikään saakka.

Sitä odotellessa voisin vaikka hakea verotoimistoon töihin. Osaisin minäkin pyöritellä lottokonetta ja käyttää luovuuttani keksiessäni hupaisia verolaskuja duunareille. Voisin vaikka ottaa pellen puvun työasukseni.

***

Kunhan kirjoitin tuon veroseikkailun, ihan normaalia täällä, eikä mitenkään nakerra sisintäni. Plussalla on huomattavasti mukavampi olla kuin miinuksella, ainakin raha-asioissa.

Loman jälkeen tapahtui se väistämätön: alkoivat työt ja koulut.

Duunissa oli heti ensimmäisellä viikolla niin kamalaa, että mietin moneen kertaan, miksi ihmeessä olin ikipäivänä hakenut tänne töihin.

Yksi tiimistä oli häämatkalla, toinen palloili Colombon lentokentällä jäätyään koneesta, kolmas oli sairas, neljäs oli viemässä kuopustaan esikouluun ja niin edelleen (loputtomasti), -ja me muut rukoilimme armoa pomon heiluttaessa ruoskaa. Vaikka mukavahan pomo on, ei sen puoleen.

Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen istuin zombina soffalla, tarvitsin nosturin päästäkseni ylös. Tai mitä sitä suotta nousemaan, senkuin istuin, itkin, söin suklaata ja kaatelin viiniä Aldin pahvipakkauksesta (loistava hinta-laatusuhde).

Kaksi viikkoa meni tähän tyyliin, mutta syyskuu toi kadonneet lampaat ja helpotuksen meille muille.

Typsy aloitti uudessa koulussa, meidän pikku lukiolaisemme. Marssi innostuneena ja onnellisena ison reppunsa kanssa suureen kouluun, jossa on ruokala, akvaario, terraarioita, kirjasto. Siinä ne tärkeimmät.

Yhdeksän päivää ehti mennä, kun koulusta jo soitettiin. Osa opettajista oli käynyt ihmettelemässä luokanvalvojalle toisenlaista oppilasta, vaahtopäätä vauhdikasta.

Perjantaina minä ja Sulo menemme keskustelemaan opettajan kanssa tyttären erityispiirteistä ja siitä, miten niistä parhaiten kerrottaisiin muille oppilaille.

Taidan vähän googlettaa ja tutkia diagnoosia ja perjantaina puhun opettajan suohon.

Jokunen sekalainen lomaräpsy 

Tukholman ja Helsingin väliltä 

kuvittamassa tekstiä

Repullinen matkaseikkailua

Pitkäveteinen lento Helsingistä Zürichiin takana, nälkäkin vuoren kokoinen. Eihän Blue1:lla mitään ruokaa saanut, ei ainakaan ilmaiseksi.

Raaskin ostaa likoille jotain pientä ja kallista. Itse mutustin lakritsaa, jonka olin aikonut säästää pahan päivän varalle. Se paha päivä oli aiemmin kuin arvasinkaan.

Lentoemäntä kertoi samat vitsit jokaiselle, kohteliaana hymähdin ja litkin kylmän ilmaiskahvini.

Edellinen yö oli jäänyt kovin lyhyeksi. Näin unta, vaikka tiesin olevani lentokoneessa ja pääni keikkuvan niskaa venyttäen.

Lentoasemalla kiitolaukkaa junaan. Oli turhan kiire, en edes leipää ehtinyt ostaa evääksi. 

Vatsani oli kuin nälän takoma rumpu, tahti vain kiihtyi. Onneksi juna oli miellyttävän viileä, vaikka ulkona oli +30° vielä illansuussakin.

Ja sitten jäimme jököttämään jollekin kyläasemalle Zürichin ja Luzernin välissä.

-Teknisten ongelmien vuoksi emme voi vielä jatkaa matkaa, kuulutettiin.

Voi miksi juuri nyt, kun olimme matkustaneet jo kellon ympäri! Aloimme olla turhautuneita itse kukin.

Enpä aavistanut, että tämä olisi vielä illan pelastus.

Juna liukui eteenpäin, matka jatkui.

Keräsimme laukut ja kassit, koko Kiljusten väki Luzernissa ulos junasta ja kohti paikallisjunaa. Minä letkan viimeisenä, kun Sulo pysähtyi yllättäen. 

-Reppu unohtui!!!

Mies kirmasi pitkillä säärillään kohti junan takaosaa, juna oli kohta lähdössä takaisin kohti Zürichiä. Ei reppua. Sveitsiläiseni sinkoili pitkin junalaituria ja katosi vaunusta toiseen.

Niin paniikissa olimme molemmat, että etsiminen oli järjetöntä säntäilyä ja poukkoilua.  Repussa oli kaikki tärkeä, avaimetkin. Realistina päättelin heti, että joku oli ottanut yksinäisen repun mukaansa.

Pipsa nyyhkytti surkeana, minä päästelin ärräpäitä. Lähetin nälkäiset lapset ostamaan jotain syötävää. Typsy meni pienelle kojulle ja tilasi suomeksi: -Neljä hotdoggia! Olin sekopäisenä antanut euroja mukaan, kelpasivat nekin ja olivat antaneet jopa euroja vaihtorahaksi.

Junan henkilökunta ehdotti, että Sulo matkustaa seuraavalle asemalle junan mukana ja etsii reppuaan. Suunnittelin, että lähetän lapset mummille siksi aikaa kun kierrän pitkin kaupunkia etsimässä exää avaamaan ovea. Ei niin helppoa perjaintai-iltana, kun exä on jostain syystä taas kännykätön.

Ja sitten tuli ihana tieto, että juna jää asemalle teknisten ongelmien vuoksi. Hurraa! 

Matkustajat kapusivat ulos pakaasiensa kanssa ja Sulo löysi vihdoin reppunsa sieltä minne oli sen jättänytkin. Niin koville oli ottanut, että nälkäinen mies voi pahoin adrenaliinipuuskassaan.

Sulloimme hotdogit naamaan, hyvä tuuli palasi ja pällistelimme pimeää maisemaa. Seuraavaan paikallisjunaan, bussilla loppumatka. Olimme kotona iltakymmeneltä 14 tunnin matkanteon jälkeen.

Että taas saatiin uusi jakso sarjaan "Kotimatka yhtä seikkailua". Eipä käy matkustaminen turhan tylsäksi.

Merelliset kuvat kotiseudun parhaimmistoa (28.07.2013)

Äiti on paras

Esikoisellani oli torstaina viimeinen keyboard-tuntinsa, sillä se lysti loppui nyt. Tytär menee syksyllä gymnasiumiin, eiköhän siellä ole tarpeeksi tekemistä ja pitkiä päiviä.

Typsy lähti totutusti myöhässä, mekasti ja kiljui:  
 -Miksi kukaan ei sanonut, että kello on noin paljon!

Viiletti potkulaudalla musiikkikouluun, mahtoikohan ottaa edes nuotteja mukaansa.

Myöhemmin hän palasi huutoitkun kera, paiskoi ovea, valtavaa draamaa.

-Äitiiii, miksi et tullutkaan konserttiin!!! Oli viimeinen kerta kun olisit voinut nähdä minut soittamassa!

Ihan loistavaa. Nytkö se oli ollut, konsertti josta ilmoitettiin kolmisen viikkoa sitten lapulla?

Viime vuonna konsertin lähestyessä tyttäreni piti jatkuvaa muotishowta sopivaa konserttiasua etsiessään. Oli niin tohkeissaan, ettei kukaan voinut välttyä huomaamasta.

Ja nyt sitten: ei mitään. Miten minä olisin voinut muistaa? Eivätkö lapset ole oppineet, että äidille pitää sanoa monta kertaa?? Ja nyt olin menettänyt viimeisen mahdollisuuteni nähdä esikoiseni konsertissa. Byääää.

Lapsi lähti mummille kertomaan kamalasta äidistä, minä menin parvekkeelle kyynelehtimään surkeuttani.

T-paidassani luki "Äiti on paras", mitä kohtalon ivaa.

Viimeinen päivä duunissa ennen lomaa oli kaikkea muuta, kuin mitä odotin. Olin kulisseissa hyvissä tarkkailuasemissa poninhäntä kireällä. Lusmuilin tehokkaan näköisenä, kunnes pääsin vihdoin tositoimiin.

Ja kun kaikki oli ihanasti ohi, kokoonnuimme terassille. Hikinen poskeni läiskähteli kollegojen poskia vasten, kun toivottelimme hyvää kesälomaa kerran toisensa jälkeen.

Ja me sinnikkäimmät jäimme vielä juominkeihin toisten lähtiessä, olut kihahti janoisen kalloon. Oli viiniäkin ja alkoholitonta, jokaiselle jotakin. Minulla oli yhä työvaatteet päällä ja yritin välttää käsivarsien nostelua, olin suihkun tarpeessa.

Joku ulkopuolinen piipahti paikalle kehumaan, että on hyvän työporukan merkki, kun jäämme kesäloman alkajaisiksi istuskelemaan yhdessä. Osui oikeaan. Minulla on raskas työ ja osittain hyvinkin rasittavia työkavereita, mutta arvostan sitä, miten meitä kohdellaan.

Hyvälle tottuneet työkaverit tietysti valittavat pomon selän takana.  Hemmoteltua porukkaa, jolla ei ole aavistustakaan, millaista töissä voisi olla.

Onnekkaat.

Perjantai-iltaisin motoriikan ihmeemme Pipsa harjoittelee yksipyöräisellä ajoa alan seurassa. Jostain syystä exä on ottanut tavakseen hakea lapsi sieltä.

Olimme Sulon kanssa lähdössä tekemään viikon ruokaostoksia, kun exä soitti, ettei pääse hakemaan Pipsaa.

-Ei haittaa, pääseepä tuo bussilla yksinkin. Me lähdemme juuri kauppaan, ilmoitin.

-Mitäh, ja sitten Pipsa tulee kotiin, eikä siellä ole ketään?!?

No ohhoh, jopas on herralla huolet. Itse ottaa tuon tuosta lapset luokseen yöksi ja lähtee pubiin. Hänellä ei ole koskaan ollut ongelmaa jättää lasta yksin, ei edes silloin, kun likat olivat vielä oikeasti pieniä ja valvonnan tarpeessa.

-Entä jos lapsella on nälkä, mitäs sitten? mies kiukustui.

Tjaa, kymmenvuotiaallani ei ole vielä koskaan ollut vaikeuksia avata jääkaappia. Suurempi ongelma on ollut, ettei jääkaappi pysy kiinni. Pipsa löytäisi herkut vainullaan, vaikka piiloittaisimme ne Sulon työkalupakkiin.

Loppujen lopuksi Pipsa saapui ennen kuin ehdimme lähteä. Ei halunnut mukaan kauppaan, vaan jäi mieluummin kotiin.

Sanoisinko, että paljon melua kolisevista tyhjistä tynnyreistä. Yritti kai saada jotain huono äiti -fiilistä pintaan. Tällä kertaa kalikka ei osunut koiraan.

Ja taas ostimme yhden matkalaukun Suomen lomaa varten, suuren ja mustan. Nyt on jo torstai, kohta pakataan ja ensi viikolla lennetään.

Kaikenlaisten matkalaukkuostosten jälkeen ei taida olla enää varaa ostaa Suomesta alennuslöytöjä tai ulkomailla valmistettuja suomalaisia astioita.

Muutenkin matkakuume on ikävästi latistunut. Kummallisia puheluita mutsin ja kälyn kanssa. Suuhuni laitettuja sanoja, vääristelyä ja painostamista.

Matkaseurana epävarmuus ja paha mieli, misten tästä lomasta selvitään? Voisin kirjoittaa tästä metritolkulla, mutta olkoot.

Onkohan aika alkaa viettää lomia muualla kuin kotikaupungissa? Ehkä ensi vuonna varaamme hulppean järvenrantamökin jostain hyvin, hyvin kaukaa.

Kuvat meidän pihasta 08.07.2013

Firmakekkereillä

 

Tulipa taas käytyä firman pippaloissa. En tietenkään muistanut mitään mitä kutsussa luki, mutta sattumalta osasin marssia paikalle juuri oikeaan aikaan.

Tihuutti sadetta, terassi oli katettu. Upeat maisemat järvelle, oli pilviä ja nitten lomasta kurkistelevia vuoria, eikä tietenkään kunnon kameraa mukana.

Minulla oli mustat housut, hihaton pellavatunika ja sen päällä ohut neulerätti Prisman alesta. Olin meikannut ja näytin pelleltä, hiuksetkin kuin kulkukoiran turkki.

Kippasin ensimmäisen, toisen, kolmannen valkoviinilasillisen. Buhvetista graavilohta ja parmankinkkua. Yhhyh, sain yliannoksen alakarppimuonaa. Onneksi oli myös kuivatuilla tomaateilla ja tuorejuustolla täytettyjä pikkuruisia voisarvia.

Kaikki yli kaksisataa firmalaista laumana alakertaan kokoustiloihin.

Paljon ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka kuitenkin ovat töissä samassa talossa. Myös eläkkeelle jääneitä, jotka eivät huomanneet olla hiljaa silloin, kun joku piti puhetta, vaan huusivat tohkeissaan sylki pärskyen.

Olin löytänyt vierustovereikseni muita tavallisia duunareita. Ei siitä ollut mitään iloa, kun ei ollut kellekään mitään sanottavaa. Suru puserossa murjotin salaa, päässäni pyöri viinikaruselli.

Kaksi kanaa kaakatti pöydän päässä, sitten pari tamilia supattamassa keskenään. Huivipäinen albaaninainen paleli mustassa villatakissaan samaan aikaan kuin minun otsani pukkasi hikeä ja kainalot tuntuivat tahmeilta.

Ja sitten ruokaa: oli kiinalaista ja thaipöperöä, lihaa ja perunoita grillistä, pastaa ja sushia. Vatsaani ei sopinut paljoakaan, kun olin kitannut kuumuuteeni litran vettä.

Ystävällisyyttä pursuavat naistarjoilijat olivat liikuttavan huolissaan siitä, oliko meillä kaikki hyvin. Yksi näytti aivan Tanja Vienonen-Karpela-Saarelalta, paitsi että oli kauniimpi. Hampaatkin niin valkoiset, että hymy sattui silmiin.

Jälkiruokaa, ja sitten pakoon. Ajelin bussilla kohti kotia läpi kaupungin rahakkaampien seutujen, oli ihania vanhoja taloja ja vehmaisia puutarhoja.

Ja päätin, etten mene firmakekkereihin enää koskaan.

Vielä huomenna töihin. On kohtalon ivaa, että viimeisenä päivänä ennen kesälomaa joudumme tekemään vielä tavallista pitemmän työrupeaman.

Viimeinen päivä on raskas, huonotuuliset ja motivaatio-ongelmaiset työntekijät toinen toisensa kiusana. Viime vuonna en viitsinyt jäädä edes lomallelähtökaljalle muitten kanssa, vaan säntäsin kiukkuitku kurkussa pihalle ja lomailijan vapauteen.

Likat toivat jo todistuksensa riemusaatossa, kummallakin yhtä hyvä kuin ennenkin. Palkinnoksi saavat valita luettavaa kirjakaupasta, nämähän nielaisevat ohimennen vähintään kirjan päivässä.

Lainasin jo kirjastostakin esiteinien kirjoja. Typsy katsoi tuomisiani arvostellen, ei kuulemma kiinnostanut. Otti sitten kuitenkin yhden kirjan ja painui huoneessaan jököttävään telttaan lukemaan. Ja lukikin kirjan samantien kahteen kertaan, kun oli niin hyvä.

Arvaatte kai, että riemusta repesin, kun tytär toi mummilta teltan ja kokosi sen huoneeseensa metalliosat parkettia viistäen. Haiseekin niin että yhhyh! No itsepä siellä nukkuu patjanaan vaivainen päiväpeitto.

Sulo on sairas, vaikkei sitä tunnustakaan. Kauhea nuha ja päässä vasaroi, kuumetta ei ole mitannut. Ei ole aikaa nyt sairastella, Panadolin voimalla töihin.

Ei olisi juuri nyt tarvetta kesäflunssalle kellään.