Näillä mennään

Tuhat kertaa kuvaamani maisema Vierwaldstätterseelle

-Teillä on masennus! kiekaisi kilpirauhaslääkärini päin turvonnutta näköäni. Muutenkin piristi, kun lääkäri totesi minun olevan niin turvonnut, että hän tunnisti minut enää tukasta. Kukapa nainen ei haluaisi kuulla juuri tällaista luonnehdintaa!

Miten minulla voi olla yhä niin selkeitä kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita, vaikka tyroksiiniannos on muka optimaalinen? Muutenkin valtava rauhanenkin oli kasvanut ja muhkuroitunut lisää.

-Ehkä teidän kannattaisi harkita lievää serotoonin takaisinoton estäjää! ehdotti lääkäri, se ukrainalainen professori.

En viitsinyt mainita (taas jälleen kerran), että olen vetänyt masennuslääkkeitä kaksin käsin jo pitkään. Eihän lääkäri voi sellaista muistaa, olenhan vain potilas.

Verensokeri oli kunnossa, mutta sain silti jotain diabeteslääkettä, että ylisokerinen kroppani jaksaisi taistella insuliinintuotannossa. Kuulemma siitä hyötyvät myös turvonneet valaat kilpirauhaspotilaat.

Piakkoin joudun uusintakäynnille, ja saan moitteet, koska en ole saanut ruokailuani kuntoon. Kun töitten jälkeen jaksan nipin napin kaataa makaronit kattilaan, niin miten muka jaksaisin miettiä hyviä proteiinin lähteitä?

-Googlettakaa kasvissyöjien ruokia! Papuja, linssejä, tofua! Ja merikalaa vain joka toinen viikko!

Töissä syön yhä pastaa ja sämpylöitä. Iltaisin laitan lihaa vain perheelle, koska ruoka on kallista. Sitten tuleekin iltanälkä ja herkkupeppuilen telkkarin ääressä.

Sinisiä aamumaisemia Luzernista Berniin päin

Ai että on ollut akku tyhjä. Silmäni aukeavat aamuisin, mutta pää vetää sikeitä. Lapsetkin ovat huomanneet, ettei enää tarvitse pestä kainaloita tai hampaita aamuisin, äiti katoaa kuitenkin takaisin sänkyyn, eikä huomaa mitään.

Kerroin psykiatrille, että koko alkuvuosi on mennyt aallonpohjalla, enkä pääse sieltä ylös. Mikään ei ole enää hauskaa, ei edes iltaviinin siemailu (tästä olen ollut erityisen huolestunut!).

-Jaa-a, teillä on jo maksimiannos lääkkeestä, totesi psykiatri.

Siinä kaikki.
Lasku tulee perästä.

Että näillä mennään sitten, saatana.

Syvin aallonpohja on kuitenkin kai ohitettu.

Olin vähällä menettää kunnan takaamat elatusmaksut, koska olemme Sulon kanssa liian hyvätuloisia (HUUTONAURUA!!!). Ja elatusmaksuthan muodostavat noin 40% tuloistani, joten ei ollut ihan pikkupenneistä kyse.

Miten voikin joku vetää maton jalkojen alta, 

vaikka onkin jo valmiiksi rähmällään??? 

Luojan kiitos tämä viranomaisten aivopieru haihtui ilmaan ja sain kuin sainkin takuun taas vuodeksi eteenpäin. Että ainakin tämä poistui painamasta mieltä, kun muutenkin taivas tippuu niskaan.

Lisää sinisiä maisemia, tämä muistaakseni jossain Veveyn lähistöllä 

Niin, ruokailu pitäisi saada kuntoon, että saisin akkuni ladattua ja ehkä masennuksenkin kuriin. Ja kyllähän minä yritän paneutua ruoanlaittoon jo ihan perheenkin vuoksi.

Kuten eilen. Olin ostanut kananreisiä tarjouksesta ja hieroin asiantuntijan ottein aromaattista mausteöljyseosta nahan alle. Hyi, miten kanasta voikin irroittaa nahan ja sitten vetää sen taas lihan päälle kuin sukan!

Olin valinnut huumoriuunistani grillitoiminnon, koska se muistaakseni toimi vielä. Tavallinen ala- ja ylälämpöhän ei ole toiminut pitkään aikaan, lämpötila on mitä sattuu ja vaihtelee mielialan mukaan.

-No piru, nyt on uunin lamppukin rikki! manasin, kun uunin ovilasin takana välkkyi valoa.

Mutta ei, olinkin ohimennen grillannut kumikuorista uunilämpömittariamme! Ja liekithän siellä loimusivat iloisesti, varsinainen inferno! Mittari venyi ilkkuen riuhtoessani sitä ulos, mutta sammui tiskialtaassa rits-räts vain.

Kananreidet olivat kuulemma hyviä, minä söin muutaman uuden perunan.

Nyt menen heittämään valmispizzan uuniin.

Tietysti oltiin täälläkin:

Allmend Rockt 03. -04.06.2016 

Iron Maiden ja Rammstein

Ihan kipsissä

Kaarsin jäälle jaloissani vastaterotetut retroluistimeni ja päästin sisäisen taitoluistelijani ulos kaapista. Kuulin yleisön pauhun kiitäessäni esiin kimaltelevassa strassipuvussani, tein sulavan käännöksen ja leikkisän pikku piruetin. -Heipat, olympiavoittaja tässä!

Yhtäkkiä maailma pyöri ympärilläni ja kuulin Pipsan huutavan hädissään: -Äiti, voi äiti!! 

Takapuoleni pläiskähti jäähän ja kieltämättä otti leviäätte kipiää. Ellen olisi pysäyttänyt vauhtia vasemmalla kädelläni, olisi kalloni haljennut jään pintaan kuin kananmuna taikinakulhon reunaan.

Paikalla olleet noin kolmesataa muuta luistelijaa sekä uteliaat silmäparit katsomon puolelta seurasivat mielenkiinnolla, kun töpötin kymmensenttisillä konttausaskelilla kohti reunaa, kun en muuten päässyt ylös. Urani taitoluistelijana koki yhtä kovan kolauksen kuin itsetuntonikin. 

Mutta kovimman kolauksen koki vasen käteni. Tietysti huomasin samantien, etten voinut tarttua kädellä mihinkään, ihan pokkana luistelin kuitenkin vielä muutaman kierroksen. Illalla oli turvotusta ja kipuakin sen verran, että otin Sulon selkäkipuihinsa saamaa särkylääkettä.

Sulo sitoo Pipsan luistimia

Maanantaiaamuna omalle lääkärille. Dr. Superman on muuttanut, praktiikka oli vielä sikinsokin ja potilaitakin sen verran, ettei takkini sopinut naulakkoon. Pääsin kuitenkin jo toisena sisään, mutta eipä siitä mitään hyötyä ollut, kun Dr. Supermanin röntgenlaitteisto ei ollut toiminnassa.

Sain lähetteen toisaalle röntgeniin.

-Onko teillä tapaturmanumero? kysyi nainen vastaanotossa.

No eipä tietenkään. Mistäs minä olisin tiennyt, miten Sveitsissä hoidetaan tapaturman hoidon byrokratiapuoli, kun en ole siihen joutunut tutustumaan.

Soittelin pomolle ja firman Baselin keskukseen. Vastasin kummallisiin kysymyksiin, kuten että "miksi kaaduitte". -No mitä luulisit?!? Sain paljon tietoa, josta unohdin leijonanosan samantien. Eikö tämmöiset kannattaisi hoitaa kirjallisesti?

Röntgenissä löytyi pieni halkeama värttinäluun päässä (caput radii). Ei mikään amputaatiota vaativa vamma, mutta kipsi pitäisi olla 3-4 viikkoa v-ä-h-i-n-t-ä-ä-n. Lääkäri venytti viimeistä sanaa puhelimessa.

Koska lääkärini vastaanotto oli tietenkin yhä heikunkeikun, niin menin sairaalaan kipsattavaksi. Kävelin vain suoraan kipsihiuoneeseen ja sanoin, että Dr. Superman lähetti, ja homma hoidettiin ikäänkuin off the record. Sain kipsattaessa jonkun hepulikohtauksen ja nauraa hekottelin, että kylläpä kannatti mennä luistelemaan! Ha ha haaa!!

Seuraavana päivänä piti taas omalle lääkärille. En tosin tiedä, miksi, -ehkä kasvattaakseni laskua mahdollisimman suureksi? 

Lääkäri säikähti kylmiä käsiäni (ulkona oli pakkasta) ja istutti minut kahvihuoneeseen juomaan naminami nespressokahvia ja jonkun herkkuhyvän suklaakuulankin sain sen pariksi. Siinä koko käynti, mutta kyllähän tämäkin suomalaiset terveyskeskuskäynnit voitti mennen tullen. 

Kävin töissäkin ohimennen, vastaanotto oli viileähköä.

-Nyt minä joudun olemaan töissä sun vuoroja ja menetin lauantaivapaankin!

Taidan jättää tervehdyskäynnit jatkossa vähemmälle.

Mutta ei niin huonoa, ettei hyvääkin: en malta olla kertomatta loppukevennykseksi, että exä sai töitä ja edellisessä postauksessa kertomani taloudellinen ahdinkomme helpottuu elatusmaksujen noustessa! Hip hip hurraat sille, yksikätisenäkin!

Jäyhää jäykistelyä

Olen tosi jäykkä tyyppi.

Hammaslääkärini sanoi muinoin, että toimenpiteen aikana minusta osuu tuoliin vain takaraivo ja kantapäät. Samaa tyyliä käytän muulloinkin, myös nukkumaan mennessäni.

On vaikea saada unta tinasotilaana patsastellen. Onneksi keksin oivan tavan rentoutua: leikin ruumista! Enkä mitä tahansa kalmakallea, vaan kuvittelen olevani ruumis saksalaisessa poliisisarjassa (Tatort - Rikospaikalla).

Kyllähän siinä pää retkahtaa kohti rintaa, kun eläytyy rooliinsa. Kiire on saada sixapakkikin rennoksi ennen kuin kuolinkankeus iskee.

Mutta oikeasti henki pihisee vielä, kirjaimellisesti. Heti joulun jälkeen iski sinnikäs pöpö. En tietenkään jäänyt kotiin sairastamaan, vaan kunnon työntekijän tavoin menin levittämään pöpöjäni työpaikalle.

Viime viikolla aloin saada tarpeekseni. Ei siinä mitään, että yskä kaikui kolkkona röörissä, mutta alkoivat jo kädet täristä ja pumppu läpättää. Maanantaina huomasin lähes läähättäväni.

Lääkärillä sain taas VIP-kohtelua, ilman ajanvarasta sisään ihan pikku odotuksella. Keuhkoputkentulehdukseen antibioottia ja sitä ja tätä. Lorvikatarriin sairauslomaa loppuviikon.

Harmittavasti en pääse katsomaan Typsykän loistosuoritusta koulun näytelmässä. Viimeinen esitys on tänään, enkä todellakaan lähde sinne köhimään tyynyyn, vaikka sitäkin jo harkitsin.

Köysiratakuvat ovat joulun välipäiviltä. Kävimme kotivuorellamme Pilatuksella helssaamassa Sulon kummeja, jotka olivat puolivälissä rinnettä isännöimässä jonkun yhdistyksen ravintolaa.

Matkasimme gondolissa ensimmäiselle pysäkille, ja siitä oli kymmenen minuutin kävelymatka alas ravintolaan. Muka.

Muu perhe loikki gaselleina pitkin lumista kinttupolkua ja minä liukastelin perässä tanssikengissäni. Läähätin ja hikosin, voi Luoja! Matkaan meni ikuisuus, tai ainakin puoli tuntia.

Ravintolassa oli neljä tai viisi pöytää, kova meteli ja makeaa ruusunmarjateetä snapsin kera. Sulon kummit ovat mukavia ja välittömiä, tykkään.

Myöhemmin tietysti samaa kärsimysrettiä ylös, lääh puuh.

En mene sinne enää ikinä.

Mustassa aukossa

Puhelin soi, tuntematon numero.

Linjan toisessa päässä kummallinen nainen sönköttämässä. Rouva Ämmä, erään firman työhönottaja, jolle olen viimeisen vuoden aikana lähettänyt hakemuksen jos toisenkin. Kirjeystävyytemme on onllut lähinnä yksipuolista, Rouva Ämmän vastaukset ovat olleet hyvin niukkasanaisia. Ja nyt hän vihdoin soitti.

Kännykkäyhteys oli heikko, en kuullut enkä ymmärtänyt. Eikä hänkään halunnut millään ymmärtää, mitä minä sanoin. Ja tuoko valitsee työhön otettavan ihmisen, eihän minulla ole mitään mahdollisuuksia!?!

Sekoileva täti lupasi soittaa uudestaan puhuttuaan firman esimiehen kanssa.

Jäin kuset housuissa odottelemaan. Maanantaina ei mittään, tiistaina ei mittään, puhelin pysyi hiljaa.

Viikkoa myöhemmin sähköpostia, soittakaa minulle!

Ja minähän soitin.

-Ei minulla ole mitään uutta kerrottavaa, sanoi Rouva Ämmä. Tuonko takia piti soittaa?

Seuraavalla viikolla lisää kummallista puhelinkeskustelua. Rouva Ämmä oli tietävinään, eikä halunnut kuunnella. Sain kuitenkin määräyksen koepäivää tekemään.

Olin onnellinen. Trallallaa, uusi työpaikka sieltä parhaasta päästä! Laskukoneella näpyttelin, miten nykypalkkani muuttuisi yli kaksinkertaiseksi työtuntien kasvaessa. Suunnittelin työvaatteitten ostamista, tilasin jo kengät netistä.

Kuvittelin, miten työpaikan saatuani kävisin ostamassa ison kukkakimpun ihan vain itselleni, päivää juhlistamaan. Ehkä pienen täytekakun ja pullon kuplivaa?

Miten onnellinen Sulo olisikaan, kun kertoisin uutiset! Tulevaisuus kirkastuisi kertaheitolla, eikä köyhyyden hirttoköysi kiristäisi enää joutsenkaulaani. Ennen olimme tiukoilla, mutta tämänvuotisten takaiskujen jäljiltä tuskin henki kulkee.

Enää pitäisi selvitä koepäivästä. 

Apua. 

APUA.

Jo viisi päivää aiemmin alkoi sydän hakata ja yöt muuttuivat rikkinäisiksi painajaisiksi, joista heräsin rinta hiessä. Onneksi minulla oli vielä lääkettä paniikkikohtauksiin, tabua suuhun tänään, huomenna, joka päivä.

Aamukampa harveni, koitti tiistai ja H-hetki. Meikkiä naamaan, eihän ole liikaa? Mustan paidan kylkiin tuli valkoiset deodoranttiraidat, tämäkin vielä. Vain yksi sormus, pois rokkikorvis ja kaulakoru, -ihan kaiken varalta.

Olin paikalla sopivaan aikaan, fiksuna ja positiivisena. Rouva Strassi pisti minut sorvin ääreen ja katosi sitten omiin hommiinsa. Ei hätää, minä osaan tämän, olen hyvä, suorastaan loistava. Viihdyin, tähän työhön minä haluan! Ihana paikka!

Kahdesti paniikki nosti päätään, mutta survoin sen hiljaiseksi. Ei nyt!

Rouva Strassi oli mukava, avoin, hauska. Ihminen jolle on helppo jutella, sai minut sulamaan ja luonnolliseksi. Kolmituntisen koerupeaman päätteeksi kehui nähneensä, että osaan, oli siksi lähtenyt kauemmas.

Ja sitten seurasi taas tuttu työnhakukankkunen. Mitä kaikkea olinkaan tehnyt taas väärin. Ei edes kunnon keskustelua kenenkään kanssa! Vain pari sekavaa puhelua Rouva Ämmän kanssa ja pikainen jutustelu Rouva Strassin kanssa.

Missä välissä minun olisi pitänyt osata kertoa vahvuuteni ja vakuuttaa charmillani? Ja olisko sittenkin pitänyt olla naama paksussa pakkelissa ja tukassa lämpörullakiharat?

Perjantaina Rouva Ämmä soitti:

-Herra Johtaja on valinnut tehtävään jonkun toisen.

Aurinko sammui ja saapui pimeys. Käperryin sänkyyn itkemään, lapset kävivät vuorotellen silittämässä poskeani. Äidillä on paha mieli ja aikuisten ongelmia. Voi miksei äiti saanut työtä, vaikka äiti on ihan paras?

Sitten tuli Sulo, suoraan lääkärin vastaanotolta. Selän magneettikuvat sen kertoivat: nykyisen ammatin on vaihduttava toiseen.

Tunsin miten viimeisetkin taloudellisen turvan rippeet murenivat. Minne kelpaa lukihäiriöinen rakennusmies, kun ruumiillinen työ ei suju?

Allani aukesi rotko ja halusin vain pudota.

Maanantaina töihin postilaatikon kautta. Isännöitsijältä karhukirje, vuokranmaksu myöhässä, toista kertaa tänä syksynä. Tämäkin vielä.

Pomoni syöksyi kysymään, miksi et saanutkaan sitä työpaikkaa, kerro heti, etkö tiedä, sinulla on oikeus tietää, soita ja kysy!!

Ja minä en jaksanut. Sanoin, että kuule, se saamatta jäänyt työpaikka on pienin ongelmistani.

Taukohuoneessa srilankalaiset katsoivat silmät suurina, kun kyynelkarpalot pyörivät pitkin poskeani. -Anteeksi, sopersin.

Sitten tuli toinen siihen halaamaan ja minä sähähdin, että en kestä sääliä juuri nyt, ei mitään myötätuntoa, kiitos! Kun nahka on patoutuneista kyyneleistä pinkeä, on parempi olla puristelematta.

Ja sitten töihin, ripset märkinä. Firmamme vetelee viimeisiään, ensi vuonna on uusi omistaja, uudet pomot, huonompi palkka ja huonommat edut. En aio olla paikalla, mutta toista työtä en saa.

Enkä jaksa taistella Typsyn koulunkäynnin takia. Sanoin välkylle tyttärelleni, että me tykätään susta ihan yhtä paljon, vaikka olisit toisessa koulussa. Typsy istui sylissäni ja itki hiljaa.

Kävin psykiatrilla hakemassa lapsille tabletteja, ja sain siinä samalla itsellenikin. Että nyt olen sitten taas pilleristi, anteeksi, en jaksa ilman.

Poutapilviä ja vähän synkempiäkin

Joskus tuntuu, että huolen ja murheen määrä on aina vakio. Kun jostain painavasta pelosta pääsee eroon, niin jo saapuu seuraava ahdistava asia.

Maaliskuussa katosi jo vuosikymmenen päälläni leijunut uhkaava pilvi ja oloni oli kevyt, niin kevyt.

Ei mennyt kuin muutama viikko, niin eiköhän jumalauta tullut seuraava nyrkki naamaan. Ei ole minulle huoletonta elämää suotu. Ei sen enempää tuosta, kun asian ajattelu lisää ahdistusta. Om-om-om-om... unohdetaan tämä nyt.

Kun jo kaikenlaiset taloudelliset takaiskut olivat osuneet maaliinsa, niin sitten tuli vielä exältä tekstiviesti: "Minut on irtisanottu".  Kuulemma firmaa yritettiin myydä, ja kun ei ostajaa löytynyt, niin pistävät pillit pussiin heinäkuun lopussa.

Loppuu perintätoimistolta saamieni ikivanhojen elatusmaksujen kilahtaminen tililleni.

Okei, tuulilasissa oli tuhat itikanraatoa...

En keksinyt muutakaan kuin alkaa lotota. Voitin jo 6.89 euroa, jonka kävin riemusaatossa hakemassa kioskista.

Koska päävoittoa joutunee hieman odottamaan, niin päätin aloittaa työnhaun. Enää ei riitä, että käyn harrastamassa työntekoa silloin tällöin. Tai kyllä tuokin työ olisi kylliksi, mutta palkka ei.

Kimuranttia puuhaa, kun irtisanomisaika on 3 kk ja työpaikat ovat jaossa juuri nyt, aloitatteko nyt heti vai vasta huomenna? Teidän tulee olla käytettävissämme vuorokauden ympäri, voimme soittaa milloin vain ja vaatia mitä vain. 

Pari päivää sitten aloitin työnhaun käymällä valokuvassa. Hymyilin viehkosti verhon takana automaatin peilille, mutten tajua mitä siellä peilin takana tapahtuu, kun kuvasta katsookin vain keski-ikäinen pallinaama, jonka kasvolihakset eivät jaksa nostaa turpeita poskia luonnolliseen hymyyn.

Sitten kotiin dokumenttien kimppuun. Ähelsin ja kiroilin.

Neljässä tunnissa sain kaksi kirjettä kirjoitettua, mutta en saanut CV:tä lähetyskuntoon, joten se siitä. Todistuksetkin on ripoteltuna kolmelle eri läppärille, joista yksi on risaräsänä kellarissa. Tuoreimpia työtodistuksia en löytänyt edes paperisina mistään.

Tästä tulee vielä hauskaa. Työnhaku on hilpeä lisä muutenkin hupaisaan elämääni.

Tässä kuvassa ei ole itikanraatoa tuulilasissa, 

vaan pölyhiukkasia kameran kennolla.

Joku laiska kuvaaja ei ole vaivautunut käsittelemään kunnolla...

Jos ette jaksa lukea kilpirauhasjuttuja, niin hypätkä suosiolla tämän kappaleen yli. Ja kuka nykyään blogeja edes lukee? En minä ainakaan.

Taannoin kävin toistamiseen endokrinologilla.

Heti alkajaisiksi Dr. Ukraina sanoi, että Teidän kilpirauhasessanne on kyhmyjä, en tiedä onko se syöpää. Ei voi edes ottaa ohutneulanäytettä, koska ei siitäkään mitään näkyisi. Pitäisi poistaa koko kilpirauhanen ja vasta sitten voisi saada luotettavan tutkimustuloksen.

Nielaisin pari kertaa, kun lääkäri puhui pitkään pelkästään syövästä, sen helppohoitoisuudestakin.

Kummallista. Viime kerralla oli puhe vain kystoista, eikä kuulemma ollut mitään syövän näköistäkään. Ja nyt tällainen syöpätietoisku.

Googletin kotona. Saksalaissivu kertoo kilpirauhasen kyhmyjä olevan joka toisella viisikymppisellä naisella. Ohhoh. Miksei lääkäri maininnut, ettei kyseessä ole tämän kummempi asia?

Sain verikokeen tulokset ja sen myötä magnesiumia, biotiinia ja sinkkiä. Kilpirauhanen toimii suhteellisen hyvin, kuulemma, sain miniminiannoksen tyroksiinia. En kyllä ole huomannut mitään eroa missään, vaikka olen tunnollisesti niellyt tablettini.

Muuten elämä onkin varsin mukavaa ja päivät soljuvat ohi kuin poutapilvet taivaalla, tuskin ehdin huomata ajan kulumista.

Aavistan jo, että lomat alkavat ihan hups vain. Typsyllä on loppukiri koulussa, mutta sitä ei huomaa, kun Neiti Lukiolainen tuskin vaivautuu koululaukkuaan avaamaan. Mielenkiinnolla odotan todistusta.

Pipsa opiskelee antiikin Rooman asioita, jankkaa niitä kyllästymiseen saakka. Koin suoranaisen valaistumisen, kun tajusin, että sehän on myös minun lasteni kotimaan historiaa. Ja kyllä sitä päntätäänkin!

Itse olen kursinut kokoon Rooman kokoista aukkoa sivistyksessäni lähinnä Asterixia lukemalla.

Ketjureaktio

Ei kahta ilman kolmatta, sanoisin. Ensin kierukkajutut, sitten verenpaine, ja nyt vielä tämä.

Verikoe paljasti samat kummallisuudet kilpirauhasarvoissa kuin jo vuosia sitten, mihin ne olisivat sieltä itsestäänkään hävinneet.

Siinä missä vuosien 2007 ja 2009 testitulokset saivat lääkärin vain kohauttamaan olkapäitään, teki epätoivonen piipitykseni tällä kertaa vaikutuksen, ja lääkäri päätti lähettää minut kollegalleen endokrinologille.

Sain ajan jo seuraavalle viikolle. Vastaanotto löytyi helposti, hissillä neljänteen kerrokseen. Tiskin takana istui iloinen herra, joka ihasteli pitkää tukkaani eikä päästänyt vessaan vaikka rakkoni oli piukalla.

-Hetkinen, minun pitää ensin kysyä vaimoltani, pitääkö teiltä ottaa virtsakoe!

Huhhei, ei tarvinnut ja pääsin helpottamaan oloani.

Rouva Dr. Ukraina ei ollutkaan valkotakkinen, huoliteltu rouva, joka kurkistelisi tummasankaisten silmälasiensa takaa, kuten olin kuvitellut. Hän näyttikin lähinnä laiskalta kotirouvalta nyppyisessä villatakissaan tukka hömpsänä heiluen. Vähän kuin minä.

Kertoi sukunsa historiaa Ukrainasta, jossa kaikki ukrainalaiset ja venäläiset elävät ihan sovussa ja hallitukset siellä vain tappelee.

Ja ällisteli perusteellisesti sveitsiläisen sairausvakuutussysteemin puuttuvaa logiikkaa, kun 50 kpl:n pakettia magnesiumia ei korvata, mutta sen sijaan kolme 20 kpl:n pakettia maksetaan. Enhän minä voinut kuin nyökytellä, kukapa tätä ymmärtäisi paitsi asiasta päättäneet suuressa viisaudessaan.

Ja taas pitäisi ottaa kaksi verikoetta, jotka joudun maksamaan omasta taskustani. Jäin vielä miettimään asiaa. Alkaa pikkuhiljaa olla kylmä hiki otsalla, kun laskuja kertyy,  mutta summasta tietämättömän on vaikea tehdä budjettia. Ja kokonaissummassa on oikeasti kyse tuhansista frangeista.

Lääkäri kirjoitti paperille sitä mukaa kun kerroin oireitani ja sairaushistoriaani.

Hän repäisi vanhat suojapaperit tutkimuspöydältä ja asetti muovin siihen kohtaan, johon muka kengät tulisivat maatessa. Kokoisellani ihmisellä siihen taisivat osua lähinnä pohkeet.

Dr. Ukraina asetti ultrauslaitteen kaulalleni, henkäisi syvään ja alkoi hokea:

-Voi hyvä Jumala, voi herranjestas sentään..! Teidän kilpirauhasenne on valtava, tämä on päivänselvää Hashimoton tautia!

Ja myöhemmin hän nyökytteli:

-Jos teistä tuntuu, että kaulassanne on jotain liikaa, niin se kyllä oikeasti on niin.

Lääkäri piirteli sormellaan kuvaruudun päällä ja selosti. Minä en nähynyt kuin mustaa ja siellä täällä jotain vaaleampaa enkä selostuksestakaan ymmärtänyt kaikkea, kun on jäänyt opiskelematta kilpirauhassanasto saksaksi.

Kystia siellä oli kuulemma myös, ei tämä kyllä syöpää ole tai mitään vaarallista, ei tarvitse ollenkaan pelätä. Okei, ei ollut juolahtanut mieleenikään.

Taas verikoe ja uusi aika ensi viikolle. Sain esitteen Hashimoton autoimmuunityreoidiitista ja kehoituksen välttää jodia ruokavaliossa, sekä etenkin sushia ja muuta kalaa. Myöhemmin luin saamastani esitteestä, ettei ruokavaliossa tarvitse tehdä mitään muutoksia. Hmm.

-Älkää ollenkaan miettikö, miksi tämä todettiin vasta nyt, opasti lääkäri. -Siitä ei ole mitään hyötyä.

Mutta kyllä olen miettinyt, miten elämäni olisikaan voinut olla erilaista, jos tämä olisi todettu ehkä jo ensimmäisen verikokeen jälkeen. Vajaatoiminnan oireet kuulostavat ikävän tutuilta masennuksesta lähtien. Vain kieleni en ole huomannut paksuuntuneen eikä suolenikaan ryppyile.

Tämä sama vaiva on kuulemma joka 12. ihmisellä, joten liityn joukkoon sankkaan. Hip hei.

Vastaanotolta lähtiessäni harhailin käytävällä enkä löytänyt hissiä. Olin rynnännyt hissien ohi ja suoraan erään pankin toimiston puolelle. Sainkin kyllä joltain mieheltä kuulla, että olette kyllä nyt paikassa, johon teillä ei ole mitään asiaa.

Lasioven takana lääkärini mies istui vastaanottopöydän takana nauramassa. Hmph.

Churin kaupungissa

Itä-Sveitsissä

Pääsiäislomat olivat ja menivät.

Minun lomani alkoi jo etukäteen, kun Sulo oli sairauslomalla ensin flunssan takia ja sen jälkeen selkäänsä potemassa. Kirsikkana kerman päällä oli vielä viikko ylimääräistä lomaa työn raskaan raatajalle.

Mikäs siinä, kotimies on kiva ja kätevä olemassa! Lasten ollessa koulussa teimme kirpparikeikkoja ja muuta kivaa, sääkin oli upean aurinkoinen ja kesäinen.

Olisipa aina näin. Ihana loma, ihanaa elämää!

Kävimme pari kertaa autoajelulla, ensin Berner Oberlandissa ja Interlakenin kaupungissa pällistelemässä turismimeininkiä.

Sitten vielä toisena päivänä Itä-Sveitsissä Churissa. Matka sinne oli upea vuorten kehystäessä moottoritietä, aivan mahtavat maisemat. Ohessa jokunen autonikkunasta läiskimäni kuva.

Kierukkaseikkailu osa 2

 Naistenklinikka

Edelliseen kirjoitukseen tuli paljon palautetta, sydämellinen kiitos siitä!

Tässä lisää kierukkaseikkailua koko rahan edestä.

Näkymä vuoteeltani

Maanantaiaamuna sairaalaan, oli hutikuun 7. päivä.

Vaatteet garderobiin, viuhahtelin käytävällä pylly kurkistellen avonaisen kaavun selkäpuolella.

Vuode oli mukava, ikkunasta näkyi sinitaivas ja horisontissa vuori. Verhon takana joku puhui murteellista englantia. Laitoin silmät kiinni ja lepäsin.

Anestesialääkäri tuli kuuntelemaan murheitani, ettei toimenpide vaan koskisi. Kun keisarileikaustenkin piti olla kivuttomia, ja silti tunsin roikkuvani vatsasta lihakoukussa, eikä kukaan uskonut. 

Lääkäri räpsytteli pitkiä ripsiään ja hymyili taatusti salaa suusuojansa takana. -Taas tämmöinen törppö hysteerikko...

Katto liukui vauhdilla silmieni yllä, kun minua kärrättiin operointihuoneeseen. Taas uusia hoitajia, uusia räpsyripsiä suusuojan yllä (onko kaikilla lääkäreillä ja hoitajilla erityisen kauniit silmät?).

Sain tipan käteeni, toinen laittoi verenpainemittarin.

-No ohhoh, jopas on paineet!! Oletteko olleet juuri harrastamassa vuorikiipeilyä? hämmästeli hoitaja, humoristi. 

205/110, uusi ennätykseni. Ilmankos oli jo päiväkausia huipannut päässä. Bussipysäkilläkin, matkalla sairaalaan.

Sain maskin naamalleni. Tuli ihana raukeus, oli niin hyvä olla ja niin hyvä nukahtaa. 

Sitten vaalea huone, valoa, ääniä. Heräsin, ulkona näkyi yhä sinitaivas ja vuori. 

Maailma pyöri kuin timelapsena. Hoitajia tuli ja meni, verenpainemittari hälytti joka mittauksen jälkeen, hoitaja pudisteli päätään, sain lääkettä ja nitrolaastarin rintaan. Nukuin ja nukuin herätäkseni taas hetkeksi.

Jossain vaiheessa sain pikakahvin ja hilloleipää. Söin vähän, vaikka yökötti niin, että hiki nousi otsalle. Ja jatkoin unia.

-Tulette aamulla klo 9 ja voitte lähteä kotiin noin klo 12, oli minulle sanottu.

Mitä vielä. Kun klo 14:45 avasin vihdoin molemmat silmäni yhtäaikaa (tosin vain hetkeksi), niin hoitaja singahti innostuneena luokseni, ja ilmoitti hakeavansa lääkärin, kun Te nyt olettte kunnolla hereillä. 

En saanut vieläkään selville, miksi kierukkaa ei olut saatu ulos tavallisin keinoin. Ei se ollut kasvanut kiinikään mihinkään, vaikka olikin kuulemma pikkuisen uponnut reunaan. -Voi, tällaista vain tapahtuu joskus! 

Lupasin lääkärille, että menen omalle lääkärilleni verenpaineen takia, kyllä kyllä, tietysti. Ja sain luvan lähteä kotiin, vaikkei ollutkaan ketään hakemassa.

Lähtiessäni kiittelin vuolaasti hoitajaa. Olin ollut sairaalassa kuin pieni lintu pesässään. Minusta oli pidetty hyvää huolta, olivat ihania ihmisiä!

Pelkkää alamäkeä bussipysäkille, onneksi. Bussia odottaessani paha olo nosti päätään, hikosin ja oksetti. Aloin ihmetellä, miten pääsisin kotiin kolmella eri bussilla. Miksi en ollut tilannut taksia? Oli kyllä väärä hetki nuukailulle!

Olisin mennyt takaisin sairaalaan, mutten olisi selvinnyt jatkuvasta ylämäestä ja pitkistä portaista. Kuvittelin miten tuupertuisin matkalle ja siitä vasta typerä soppa syntyisikin, ohikulkijat hälyttäisivät ambulanssin tai jotain muuta dramaattista.

Bussi tuli, pääsin istumaan. Ellen olisi, niin olisin vetänyt vaikka pitkälleni bussin lattialle.

Bussia vaihtaessani keskityin säilymään hengissä.

Kolmas bussi. Otsallani oli hikinen aallokko. Eikö tämä matka loppuisi ikinä? 

Mutta kyllä se loppui. Kotisohvalla oli taivaallista ja olokin ihan hyvä, kunnes illalla iski jumalaton päänsärky. En tiedä, oliko humautuksen viimeisiä aallokoita, vaiko verenpaineen tekosia.

Oman lääkärin vastaanotolla

Tiistain paineet kotimittarilla 176/107, sain lääkäriin ajan keskiviikolle.

Dr. Superman pisti verikokeeseen. Kaikki tavalliset arvot olivat -hmm-tavallisia. Tätä kirjottaessani muistin, että olisin jo voinut soittaa ja kysyä tulokset kilpirauhashormonitesteistä. Kyllä nyt harmittaa!

Keuhkoröntgenissäkään ei mitään uutta, paitsi että imusolmukkeet olivat suuria, mutta minulla olikin kurkku kipeä ja äänikin välillä hukassa (sekin vielä). Röntgenkuvat sain kotiin säilytettävksi, minusta se on kummallista.

Sain aamulääkkeeksi verenpaineeseen Coaprovel 300/12,5 mg. Sitä ennen otan jo närästyslääkkeen Pantoprazol Actavis Medis 40 mg.

Mittailen paineita mennen tullen ja hyviä ovat olleet, jopa erinomaisia.

Elämäni on muutunut. Olen jotenkin enemmän hereillä, en osaa tätä paremmin selittää. Sisälläni iäti jyskännyt ahdistus on poissa, eikä sydänkään paukkaa jatkuvasti bassorumpuna, mitä nyt välillä vetelee bingobangot.

Isku vyön alle

Kuvat keittiön pikkuikkunasta

Taas rikon tabuja heiluvin nyrkein ja kirjoitan gynekologikäynnistäni. Eihän sellaisesta saa kirjoittaa blogissa, senhän voi lukeakin kuka vain, ja kuka sellaista haluaa edes lukea?!?

No ottakaa tai jättäkää, elämässä valinta seuraa toistaan.

Viisi vuotta sujahti kuin siivin ja hormonikierukkani alkoi olla entinen. Vain soitto sairaalaan torstaina ja jo samana päivänä hain esilääkitystä maanantaista kierukanvaihtoa varten.

Ensin Cytotec 200 mcg ja myöhemmin vielä särkylääkettä, hyvä. Ehkä kierukan vaihto sujuisikin paremmin kuin sen laittaminen, jolloin sitä survottiin kahden lääkärin voimin..?

Töistä suihkuun ja bussilla spitaaliin. Join kaffin ja kävin vessassa tirisyttämässä vaaditut kuusi tippaa pissapurkkiin.

Lääkäri oli nuori ja kaunis nainen. Olisi paremmin sopinut catwalkille kuin kiitämään sairaalan käytävällä valkoinen takki lepattaen.

Dr. Nuori aloitti ronkkimisen. Työnteli metallihampaita lihaani ja sorkki, kohtuni venyi ja supistui.

-Hengittäkää syvään, tiedän että sattuu. *ronks ronks*

Katselin kattoa, läähätin ja meditoin. Yritin kuvitella mielessäni hiekkarantaa, mutta näinkin vain mustan aukon.

Aikaa kului, ei loppua millään. Dr. Nuori yritti saada ylilääkäriä paikalle, mutta tulikin toinen, Dr. Mukava.

Dr. Mukava virnisteli jalkojeni välistä ja sanoi lohduttavasti, että saatte huutaa ja itkeä ihan rauhassa, no en todellakaan. Ajattelin ihmisiä, joilla on oikeita kipuja, eikä pelkästään virkkuukoukku pyörimässä kohdussa.

Puristin silmäni kiinni, heilutin päätäni puolelta toiselle ja päätin, etten olekaan seuraavassa elämässäni viehättävä aasiatar, vaan MIES.

-Te olette niin reipas ja rauhallinen, ihaili Dr. Nuori.

Ja vitut, kirjaimellisesti. Itketti, olin surkea ja ryvin itsesäälissä. Ja sitten nauratti, kun kuvittelin hyperventiloivani ja hengittäväni seuraavaksi paperipussiin.

Kello tikitti harvakseen, minuutit matelivat, iltapäivästä tulikin ikuisuus.

Dr. Ylilääkäri asettui haarojeni väliin. Ronkittiin, ultrattiin sisältä ja päältä, ronkittiin lisää.

-Kyllä tässä niin käy, että poistetaan kierukka narkoosissa, sanoi Dr. Ylilääkäri ja antautui.

Jalkani tutisivat, sain pyyhettä ja paperia. Lähes tunnin kärsimysten jälkeen tämä uutinen, en jaksanut.

-Mitä se narkoosi maksaa? kysyin alistuneena, itkua niellen.

-Voi kyllä sen sairasvakuutus korvaa! ilakoi joku näistä röörin ronkkimisen maailmanmestareista.

Mutta sairasvakuutukseni omavastuu onkin 2 000 euroa, kaksi tuhatta, kaksi donaa, repikää siitä.

-Voi voi, kyllähän pitää ottaa sellainen vakuutus, että on varaa maksaa omavastuuosuus! torui joku lääkäreistä.

-Jaa, helppo sanoa jos on rahaa, millä maksaa, totesin kuivana.

Vaikeanhan lääkärin tuloilla elävän on ymmärtää, että joku oikeasti joutuu säästämään kaikessa, vakuutuksissakin. Ja olenhan minä näitä laskenut ja toivonut, etten nyt ihan välttämättä joutuisi juuri tänä vuonna umpisuolenleikkaukseen tai muuhun mukavaan.

Dr. Nuori kysyi, haluaisinko kokeilla ronkkimismenetelmällä vielä kerran. Kiitos vain, tälle ämmälle riitti. Charlien valkotakkiset enkelit ronkkikoot toisia röörejä, minä jään odottelemaan kutsua sairaalaan.

Itkin bussissa, ripsivärit valuivat poskille. Kaupassa en tiennyt mitä ostaa, rahatonhan minä olin, kohta velkavankeudessa parin tonnin takia.

Ulvoin kohtaloani, kunnes kaksi liköörilasillista whiskyä pelasti elämäni. Kuivasin paisuneet silmäni ja aloin katsoa eteenpäin.

Suomen lomankin ehdimme jo varata, siinäpä olisi ollut rahat kierukkahupiin. Auto oli pakko ostaa, kun vanha hajosi. Mutta kyllähän tästäkin selvitään, jotenkin.

Elämä on riskinottoa ja joskus saa turpaansa. Tai vyön alle.

Kuva suihkun ikkunasta aamutuimaan

Eikä tämän tarkoitus ollut olla kauhukertomus niille, joita vastaava toimepide jostain syystä pelottaa. Olen googlettanut ja todennut, että monilla kierukka vain sujahtaa sisään ja ulos. 

Minulla ei tietenkään, koska olen kumma olio.

Pahasti verkossa

Kerran jos toisenkin kävin ihmettelemässä, miksi netissä ei näy uusin kirjoitukseni. Sitten tajusin, että mitään uutta kirjoitusta ei edes ollut.

Tai olihan se, mutta julkaisematta, raakaversiona talletettuna.

Kaikki lukijat eivät ole tekstini arvoisia. Jätän juuri sen kirjoituksen pois, jota he  ovat odottaneet kuolatippa leukapielessä väreillen. Olisivat sitten taas saaneet paha mieli pauhaten tarkastella rivien väleissä piileviä salaisia viestejä.

Hähähää, ilman jäitte.

Ei ole edes uusia kuvia tyrkyttää. Läppärini niskoittelee, eikä starttaa, joten liitän oheen jonkun vuosia sitten julkaisemani joulunajan kuvan. Samalta täällä näyttää nytkin, uskokaa pois.

Tyttö, joka puhuu kalojen kanssa. Näin tunnetaan esikoistyttäreni koulussa. Välillä huolestuu, kun joku kala on pullea, ettei se vain ole sairas? 

Tämän ja muita meille niin normaaleja asioita sain kuulla tapaamisessa tyttären luokanopettajan ja apulaisrehtorin kanssa.Tästä on jo aikaa, mutta kerron silti.

Tässä taannoin tytär lähti kouluun unohtaen reppunsa kotiin. Sen hienon ja kalliin vedettävän, jonka ostin, kun laukku tuntui painavammalta kuin 33-kiloinen lukiolaiseni.

Läppärin kyllä muisti ottaa, vaikka mihin sitä nyt olisi koulussa tarvittu. Luojan kiitos muisti tuoda sen takaisinkin toisin kuin isänsä aikoinaan, se pässi unohti läppärinsä noin vain bussipysäkille.

Kaikesta koheltamisesta huolimatta todistus näyttää mukavalta. Tai eihän virallinen ole vielä tullut, mutta saimme kurkistaa ennakkolta. Kuudessa aineessa vitonen tai sen yli, en olisi näin hyvää odottanut!

Jopa matematiikka on sujunut kohtalaisesti. Torstaisin eräs jonkun vuoden vanhempi oppilas antaa Typsylle tukiopetusta, maksan siitä 20,46 €/kerta.

Päivittäinen lounas koulussa maksaa noin 5,70 €. Mutta tyttäreni on tietysti vaativa asiakas ja käy hakemassa särvintä lähikaupasta ja joskus menee jopa pizzeriaan.

Oppivelvollisuusaikana sentään kirjat tulevat ilmaiseksi. Paitsi ne, joita käytetään oppivelvollisuusvuosien jälkeenkin, ne pitää tietysti maksaa.  

Ovelaa. Tyhmempi luulisi, että jos kirjoja tarvitaan jo nyt, niin ne tulevat ilmaiseksi.

Mamma kaivaa kuvetta ja on ehtinyt todeta, että lukiolainen tulee kalliiksi. Ja ensi vuonna niitä on meillä kaksi käsi ojossa.

 

Viimeisimmän blogitauon aikana meillä oli myös yrkkäviikko. Tai minähän en osaa oksentaa, vaikka pala tukkisi kurkun ja naama olisi vihreänä, mutta Pipsa yökkiöykki senkin edestä.

Välillä vessanpöntön kannellekin, kun se pirulainen oli kiinni. No tulipa siivottua kunnolla.

Minä töräyttelin pyllytrumpettisooloja ja olin kuumeessa. Kaksi päivää sairaslomalle käskettynä, kun pomo tomerana järjesti sijaisen.

Siitä toivuttuamme sai Typsy virusinfektion. Makasi viikon sohvalla kuumeessa ja pärskien, syöden jäätelöä ja katsoen typeriä lastenohjelmia.

Lääkäri totesi kaiken muun ohessa anemian ja d-vitamiinipuutoksen. Tytär saa joka aamu neljä tablettia ja tippoja.

Sitten sain minä viruksen ja nyt se on Sulon kimpussa, tosin meillä voimaansa menettäneenä.

Isännöitsijäkin ilmoittautui. Joku oli informoinut heitä siitä, että meillä oli kissanverkko parvekkeella. On tosin ollut jo yli vuoden, mutta ilmeisesti se alkoi häiritä jotakuta naapuria vasta nyt.

Meni varmaan talon upea julkisivu pilalle! Tosin parvekkeemme ei edes näy muille vuokralaisille, ellei mene keskelle takapihaa pällistelemään, mutta ehkä joku on sitten tehnyt niin.

Kaiken lisäksi emme olleet tehneet edes kirjallista ilmoitusta siitä, että meillä on kissa. Tosin siitä oli jo puhetta silloin, kun olimme ensimmäistä kertaa asuntoa katsomassa, mutta eihän se riitä.

Postissa on tulossa ilmoittautumislomake, johon saamme täyttää Ralle-kollin tiedot ja lupautua vastaamaan kissan tekemistä vahingoista.

En kyllä tiedä kuka muukaan niistä vastaisi, sillä täällähän laitetaan muutenkin kaikki mahdollinen vuokralaisen maksettavaksi.

No, Sulo irrotti pahan, pahan kissanverkon eilen. Pipsa itki vuolaasti katkeria kyyneleitä, mutta milläs selittää 11-vuotiaalle, että kissanverkko omalla parvekkeella on kielletty?

Arkisia asioita

Kummallista, että taas yön pimenä tunteina sommittelin päässäni vähintään Nobelin arvoisen blogipostauksen, mutta tässä läppärin ääressä istuessani kaikki hienot suomen kielen kiekurat ja älykkäät ajatusjuoksut ovat kaukana poissa.

Äh, lässytänpä sitten lämpimikseni arkisia asioita.

Tiedätte jo, että täällä on ollut vuosisadan kamalin kevät, mutta kerron sen silti uudestaan.

Ikkunasta mulkoillessa näkyy vain valtava ankeanharmaa pilvimeri ja tummanpuhuvaa asfalttia. Lämpöä kymmenen asteen paremmalla puolin, ainakin päiväsaikaan.

Ja sitten saimme puolitoista ihanaa kesäpäivää aivan yllättäen! Ihan kuin säävaltias, se inhottava kiusanhenki, haluaisi antaa näytteen siitä, miten ihanaa voisi olla, mutta ei olekaan, ähäkutti, prööt ja hah hah!

Aurinkoisen maanantai-illan vaihtuessa yöksi kävin parvekkella noutamassa alkukesän harvinaista herkkua tankanneen kukka-amppelin. Jäin kuuntelemaan alkuyön ääniä, ihailin pimeyden sytyttämiä valoja parvekkeellamme. Oli niin lempeää ja rauhallista.


Hetken itkeä tihuutin ja hyvästelin kesän, ties miten pitkäksi aikaa. Onneksi Sulo ei kysynyt mitään, oli vain siinä ja ihana.

 Tämmöistä olin kirjoitellut jo viime viikolla:

Täällä on taas koettuna köhä- & niiskutusviikko, uhrina Typsy esikoiseni. Koko viime viikon poissa koulusta, minkäs sille mahtaa.

Yllätys oli suuri, kun perjantai-iltapäivällä löysin Pipsan tavaroista pienen lapun Typsyn opettajalta:

Hyvä Rouva Suomalainen

Koska Typsy on ollut poissa pitempään kuin 3 päivää

tarvitsen ensi viikolla lääkärintodistuksen.

Ystävällisin terveisin

Rouva Opettaja

Täh ja mitäh?!? Viikon poissaoloja on ollut ennekin, eikä koskaan ole tarvinnut viedä minkäänlaista lääkärintodistusta. Mistä lähtien on tällainen sääntö ollut voimassa ja miksei meitä ole informoitu etukäteen? Vanhemmilla opppilailla ymmärtäisin todistuspakon, mutta kuudesluokkalaisella..?

Luuleeko opettaja tosissaan, että olen ihan huvin vuoksi pitänyt kotona 12-vuotiasta hyperaktiivista lasta hyppimässä seinille?! Vai luuliko meidän olleen kielletyllä lomalla sillä aikaa kun toinen lapsista on käynyt normaalisti koulua? 

Oli kyllä oikeasti kuumetta yli 38°, aivan kauhean kova yskä yötäpäivää ja nuhaa ihan riittävästi.

Kiukutti soittaa lääkärille. Omavastuuosasta tämäkin menee eikä vakuutuksesta irtoa ropoakaan, manailin. Lapsikin enää toipilas eikä hoidon tarpeessa.

Ja sitten lääkäriin samantien, onneksi se on ihan muutaman minutin bussimatkan päässä. Saimme pienen pussin lääkkeitä ja tarvittavan todistuksen. Olipa tämäkin asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Maanantaina Typsy ilmoitti, ettei kuule toisella korvallaan. Niin tietysti, korvatulehdus, mitäs muutakaan. Illalla sylissäni kipua itkevä lapsi, ibuprofeiinia ja helmikuisesta korvatulehduksesta jääneitä tippoja.

Tiistaina heti aamusta taas lääkäriin. Isuimme ankeassa tutkimushuoneessa odottamassa, kauan ja iäti.

Väsytti niin, että puolitosissani suunnittelin oikaisevani tutkimuspöydälle nukumaan. Aloin epäillä, että meidät oli unohdettu ja istuisimme odottamassa, kunnes vastaanotto menisi kiinni ja siivoja ilmestyisi paikalle. Tyttäreni mielestä tälaiset ajatukset olivat noloja.

No tulihan lääkäri vihdoin. Verikoe onnistui loistavasti verrattuna siihen kertaan, kun meitä oli kolme pitelemässä kiljuvaa lasta ja yksi ottamassa verikoetta kyynärvarresta.

Proffatyttäreni keskusteli henkeviä lääkärin ja vastaanottoapulaisen kanssa, pohdiskeli tilaansa ja sen syitä. Sai luvan mennä kouluun, onkin tärkeä projektiviikko menossa.

Ja taas pussillinen lääkkeitä kotiinviemisiksi. Kyllä nyt luulisi riittävän.

Ihmeitten aika on tässä ja nyt: exä sai töitä! Nyt sitten jännätään, selviääkö mies kolmen kuukauden koeajasta kunnialla. 

Asian huono puoli on, että vilkkaalla mielikuvituksella varustetut tyttäreni ovat nyt ruokatunnit vailla paimentajaa silloin, kun minä olen töissä. Jo ensimmäisenä päivänä ruokaa oli vähän näykitty ja sitten oltiin juostu kiitolaukkaa läppärille, vaikka olin pistänyt hiiren lukkojen taa.

Muuten olen ollut ihan kotirouvana viime ajat, kun töissä on ollut haukotuttavan hiljaista. Ei haittaa kuukausipalkkalaista.

Suunnittelin tietysti siivoavani koko talon, mutta tosiasiassa olen katsellut telkkarista iltapäivän laatusarjoja suklaata jauhaen ja virkannut kirpparilangoista kukkasia. Jotain lohtua tähän kesättömään alkukesäänkin.

 Ankeanpuoleiset kuvat Haslibergistä 20.05.2013

Vielä henki pihisee

Pääsiäispuumme mallia 2013

Olihan tämä ollut tulossa jo pitkään, jo tammikuun lopussa salaa korvassa viillellen. Väijyi taka-alalla ovelana ja päätti iskeä lopulta helmikuun viimeisenä sunnuntaina.

Kurkku, korva ja kuume, siinä kolme kovaa.

Mutta tämä ei jäänyt tähän. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt jo harkita töihinpaluuta, vyöryi päälleni köhistä kauhein, yskistä inhottavin. 

Hetken lohtua antoivat kurkkupastillit, jotka sitten osaltaan täyttivät suolen kaasuvarastot. Sitten yskinkin paitsi kurkkkutorvi tötteröillä, myös peräsuoli pitkällä.

Lääkäri antoi antibiootteja, kuten aina. No en väitä, että siitä olisi apua ollut, mutta tulipa kokeiltua.

Kaksi ja puoli viikkoa olin sairauslomalla. Sillä aikaa duunissa oli hätä, yksi toisensa jälkeen kellahti petiin ja pomo palkkasi paniikissa kaksi uutta määräaikaisella sopimuksella.

Typsykkä on myös kokenut kovia. Ensin normaali flunssa ja turbonuha, sitten perään korvatulehdus. Ja muutamaa viikkoa myöhemmin kuumetta 40°, yhdessä makoilimme soffalla potilaina ja katsoimme televisiosta iltapäivän laatuohjelmia.

Kaikesta huolimatta olen aina vain elävien kirjoissa ja henki pihisee yhä (kirjaimellisesti). Mutta on tämä voimat vienyt.

Täällä on välillä kevät ja sitten taas tympeä takatalvi. Tänäänkin taas lunta, voi kauhistus!!

Sen innoittamana kokosin teille muutaman kännyräpsyn sarjaa Turisti kuvaa autosta tai Instagramilla on kiva leikkiä, kun on tylsää. Ette menetä mitään, vaikka viimeinen kuva ei jostain syystä tahdokaan näyttäytyä.

Kevääntulon epävarmuudesta huolimatta sisäinen puutarhurini on vironnut talvikoomasta.

Olen ostellut taimia, jotka kuolevat liikaan auringonpaisteeseen tai nuutuvat valonpuutteesta, ja kasveja, jotka kohta vilisevät kirvoja tai ovat ruostesienen pikuttamia.

Viherpeukaloni on kovin haalea, mutta yritys on kova ja hätätilassa haen kesällä vaikka muutaman muovikukan parvekettamme piristämään.

Super-Sulo piilotti kalsean betonilattian vihreän maton alle. Tykkään, tykkään, voi miten lämmin ja varpaita hyväilevä se on! Uudet parvekekalusteet ovat IKEAsta, vielä testikäyttöä vailla.

Nyt sitten odotellaankin 

vuosituhannen ihanimpaa kevättä ja alkukesää, 

rasvan tirinää kaasugrillistä

ja oluttölkin pirteää avaussihahdusta...

Jawohl!

Mutta ensin on pääsiäinen. Lapset saavat mummilla lahjoja kuin jouluna. Kotona riittää pääsiäispuuksi koristeltu viherkasvi ja jokunen surkea suklaamuna. Ollaan kalsareissa koko päivä ja katsotaan telkkaria.

Onneksi pääsiäismaanantaina ovat jo isot kaupat auki. Ja tämä katolisessa kaupungissa, jossa kaupat menevät joka ikinen lauantai kiinni klo 16, kun ihmisillä olisi kerrankin aikaa tuhlata rahaa.

Mutta minähän en ihmettele enää mitään.

 Tulppaaneilla ei ole kiire

Pipsakin on pistänyt parastaan. Oli jopa musiikkikouluissa saanut huutokohtauksen ja itkenyt myrskynä. Opettaja soitti hämillään, että mitä tämä nyt oli. No sehän oli Pipsa vain.

Kotona madame istui ammeessa loukkaantuneena. Oli joutunut odottamaan kymmenen minuttia äitiä pesemään tukkaansa. Ja vali vali ja motz motz.

Jossain vaiheessa sain tarpeekseni, jätin prinsessan vastapestyine hiuksineen istumaan herneensä päälle ja sitten alkoikin huuto, kun olisi pitänyt saada hiuksiin pyyheturbaani.

Napsahti, katkesi niks naks, ja join lohduksi puoli pulloa punaviiniä. Kun ei aina jaksa.

Mutta kohta onkin kaksi viikkoa pääsiäislomaa. Kotona lasten kanssa. 

Huokaus.

Loistopäätöksiä

Helvetia on vaiennut jo niin kauan, että varmaan joku jo ehti luulla blogini kuivuneen kuin vanhan hyasintin, haisevaksi ja turhaksi.

Ähäkutti, täällä ollaan! Enkä edes uskalla ajatella kirjoittamisen lopettamista, kun se olisi viimeinen armonisku katoavalle suomen kielen taidolleni.

Tässä teille vielä rippeitä Suomen matkaltani. Paitsi että kuvat ovat turistikuvia Luzernista.

Olen kauan miettinyt, miten tätä asiaa käsittelisin. En voi kertoa paljoakaan loukkaamatta toisten yksityisyyttä, joten kirjoitan mutaman rivin mitäänsanomatonta läpäläpää.

Suru voi saada ihmiset tekemään kummallisia asioita. Muistakaa tämä, jos osuu omalle kohdalle.

Hautajaisia edeltäneenä iltana päätin, että nyt riitti. Tämä olkoon viimeinen matkani Suomeen. Kestän jäljellä olleet vähät päivät vaikka hirressä roikkuen, pakkaan tavarani ja lähden.  

Minä kun olen nahan alla pelkkää sykkivää sydäntä, niin en voi noin vain unohtaa. Ja se tekee asioista vielä monimutkaisempaa.

Mutta kyllä me Suomeen suuntaamme ensi kesänäkin, mutta eri asenteella kuin ennen.

No niin, sainpa tämänkin asian käsiteltyä, vaikka lukijat eivät ymmärtäneetkään mitään.

Olen reissannut Suomen ja Sveitsin väliä kerran jos toisenkin, mutta silti onnistuin tyrimään kotimatkallakin.

Olin varhain Helsingissä, että ehtisin shoppailla lentokentällä vähillä euroillani. Suihkuttelin hajuvesiäkin niin, että suorastaan hävetti mennä koneeseen.

Sullouduin sisään viimeisenä matkustajana moukaroiden muita käsimatkatavaralaukullani, johon olin pakannut seinävaatteen sisälle äidiltä saamani kahdeksan Arabian Paratiisi-lautasta, tarjoilukulhon ja muuta pientä ja ah niin raskasta.

Laukkuni ei yllättäen sopinutkaan edessä olevan istuimen alle. Nerokkaana tiputin villapaitani sen päälle ja syvennyin lukemaan ruokalistaa ja olin tyytyväinen, ettei kukaan lentoemo keksinyt nostaa syntisen painavaa laukkuani hattuhyllylle.

Zürichissä lippuautomaatti oli niin h-i-d-a-s, että tuli kiire ehtiä junalle. Eikä laukkaamiseni riittänyt: juna lähti iloisesti irvistellen nenäni edestä. Seuraava suora juna Luzerniin oli vasta tunnin kuluttua, äääh ja ärrinmurrin!

Hetken kohtaloani murehdittuani ja vaihtoehtoja pähkäiltyäni tein loistopäätöksen: hurauttaisin paikallisjunalla päärautatieasemalle ja ottaisin sieltä seuraavan junan kohti kotia.

Idea oli hyvä, toteutus huono. Paikallisjunaan sisään ja hetken päästä erittäin painavine laukkuineni ulos väärällä pysäkillä. Tässä vaiheessa en enää jaksanut teeskennellä hyväntuulista.

Ja taas seisoin ja odotin, käsiä pakotti jatkuva laukkujen raahaaminen. Janotti ja oli nälkä.

Saavuin Zürichin päärautatieasemalla raiteelle 43. Olin pari kerrosta maan sisällä, missä helvetissä oli raide 4? Rullaportaita ja käytäviä, kerroksesta toiseen, juostessani laukut keikkuivat kuin perävaunut mustalla jäällä.

Luzernin juna oli täynnä. Seisoin vaunujen välissä surkeana ja kärsin janoa. En vollottanut ääneen, mutta tippa vierähti hikiselle poskelleni.

Olisin yhtä hyvin voinut odotella lentokentällä seuraavaa suoraa junaa, ajassa olin voittanut varttitunnin. Mihin käyttäisin tämän valtaisan säästämäni ajan???

Luzernissa ei kukaan ollutkaan vastassa, joko nyt saa ulvoa?!? Sinänsä ei ihme, kännykkäni oli yhä Suomen ajassa, joten olin ilmoittanut saapumisajan tunnilla pieleen. Hupsis.

Sulo löysi minut kotikylästämme bussia odottamasta. En sanonut mitään, kiipesin autoon. Kihisin kiukusta ja inhosin kaikkia ja kaikkea.

Ensi kerralla, kun myöhästyn suorasta junasta, niin menen lähimpään pystybaariin ja tilaan ison oluen. Olen vain ja nautin, muut tehkööt loistopäätöksiä.

Taas tammikuu. Lääkitystäni uusittiin vuosipäivän kunniaksi.

Olen äärilaitojen ihminen, ennen en nukkunut juuri lainkaan ja nyt tarvitsen kahdet nokoset päivässä. Lääkäri sanoi, että tajuttomat unenlahjani ovat merkki depressiosta. No kappas.

Sain entisen Cipralexin lisäksi iltaisin otettavaksi Trittico 50 mg. Jään jännittyneenä odottamaan, kasvaako tästäkin nälkä.

Sivuoirenälkää olen kokenut ennenkin. Voisin syödä pakasteet suoraan ostoskassista jo bussissa, niin hirveä on ruoanhimo. Ja ellen syö, niin nälkä tuntuu suorastaan kipuna. Ja syötyäni pötsini piukalle aivojen kylläisyyskeskus kieltäytyy tajuamasta mitään, kiljuu vain lisäääääää!

Sitten lentokoneen vyö tuntuu loma lomalta lyhyemmältä. Rintsikoitten kokomitoitusta on pienennetty puhumattakaan farkuista. Tanner tömisee ja kaksoisleuka tutisee kävellessä. Onneksi sentään huivi vielä sopii.

Jos joku läskifobiasta kärsivä tulee selittämään jotain soopaa, niiin kumautan aladoobipolvellani otsaan. Varokoot vain.