Suu vaahdossa paineita pihalle

Pullea naamani venähti soikeaksi, kun varasin netissä lentolippuja Finnairilta. Siinä missä ennen pystyi varaamaan paikat koneeseen pelkällä rasti ruutuun -menetelmällä, onkin se nyt maksullista.

Varaamalla paikat etukäteen matkamme hinta nousisi satasella!! Ihan sama euroa vai frangia, valuuttakurssit ovat nykyään niin lähellä toisiaan. Oli miten oli, silkkaa ryöstöä! Senkin satasen sijoitan mieluummin johonkin muuhun lomallani.

Eikö jokainen lipun ostanut sovi koneeseen ihan ilman maksullista paikkalippua? Onnistuuhan se kotimaan lennoillakin. Eri asia tietysti, jos on kaksimetriset koivet ja haluaa paikan varauloskäytävän luota, tai yliaktiivinen rakko ja tarvitsee paikan vessan vierestä (tarjoilijana tuli tämmöinenkin pöytävaraus vastaan).

Onneksi paikat voi vielä jättää varaamatta ja kerätä parhaat päältä ilmaiseksi sitten, kun rahakkaat ovat sijoittaneet omiin paikkoihinsa. Itse asiassa suorastaan hekumoin ajatuksella, että nelihenkinen poppooni hajotetaan ja lapseni istuvat aivan toisessa päässä konetta kuin minä.

Siemailisin rauhassa viiniäni. Voisin ottaa valkkarin sijasta jopa punaviiniä, kun ei tarvitsisi pelätä heiluvaa kyynärpäätä lapsen kaivaessa antaumuskella sipsipussiaan naapuripenkillä.

Voisin lukea rauhassa, nukkua, ihan mitä vaan, ilman että kukaan uikuttaisi korvaani "äiti nälkä - en syö tätä pahaa sämpylää - kaunko tämä vielä kestää - sisko kiusaa - äiti anteeksi, en halunnut kaataa sitä maahan - byää!!"  

Ja kun olisi koneesta poistumisen aika, ei tarvitsisi yhtään hävetä törkeää sipsien hautausmaata lattialla ja välttyisin lentoemon kiukkuiselta katseelta. Voisin katsella lapsiani tuimana ja ihmetellä puoliääneen, että kukahan epäkelpo on kasvattnut lapsensa noin huonosti??

Pääsiäisloma lähestyy puoliväliään. Ihme ja kumma, muistin, että mummilla lomailevalla Tyspyllä oli pakollinen hammaslääkäritarkastus maanantaina. Okei, se piti olla suoritettuna maaliskuun loppuun mennessä, mutta nythän on vasta huhtikuu.

Tekstaria perään ja ukaasi, että tulet sitten kotoa hakemaan lapun, jonka hammaslääkäri täyttää (sen, joka piti viedä kouluun 31.03. mennessä). Ja on parasta tulla siistinä ja puhtaana, ymmärrätkö??? 

Mitä vielä. Tytär säntäsi sisään likaisessa takissaan, tukka pelkkää rasvaista takkua, naama kalpea kuin ruumiilla ja hammasraudoissa ruokalista. Silmissä sellainen humalaisen bambin eksynyt katse, että tiesin aamutabletin "unohtuneen".

Sanailin siinä vähemmän ystävällisesti ja tytär juoksi ulos kiireissään, vaikka olin hakemassa iltatabletteja mukaanotettaviksi. Karjuin rappuun ja tulihan se hakemaan. Mutta kiukutti niin että haukuin samantien exän Whatsappsissa, Facebookin chatissa ja parilla tekstarilla.

Mummi jäi taas kiinni valheestakin: pisti Pipsan suuhun sanoja, joita ei siellä ollut koskaan ollut. Ja voi sitä lapsen pahaa mieltä ja tummanpuhuvia silmiä, kun valehdellaan törkeästi päin naamaa. No ei siitä sen enempää, kunhan kiehun. Puuuuuuuuuuuhhhhhh - höyryt ulos tässä näin!

Tänään nukuin lomalaisen autuudella pommiin verikokeesta, kun kilpirauhaslääkärin vastaanotto oli auki vain klo 13 saakka. No ensi viikolla uusi yritys. Onkohan lääkäri tuonut Ukrainasta lupaamansa huivin?

Harmittaa, että eilen alkanut rusketuskausi keskeytyy samantien, kun tänään onkin pilvistä.

Magnoliat poksahtivat kukkaan parvekkeella eilen. Valitettavasti vain 9 kukkaa, kun kissa oli käynyt nyrkkeilemässä nuppuja. Toisaalla orvokit nousevat mullasta, vaikken niitä ole koskaan sinne istuttanut.

Mutta varmin kevään merkki on se, että kaivoin taas esiin pitsipaidan, jota virkkaan nyt kolmatta vuotta kirpputorilangoista.

Ensin siitä tuli liian reikäinen, ja sain virkkailla lisää paloja reiät täyttääkseni. Sitten siitä tuli liian iso, ja hermoni menetettyäni otin sakset ja snip snap leikkelin turhat pois, tuosta vaan näpsäkästi.

Nyt olen sitten korjannut aiheuttamani vahingon, vaikka onhan siellä paikoittain aikamoista hämähäkinverkkoa pitsin seassa. Nyt paidassa on tekovuorossa kaarroke, johon tulee jo kolmannenlaisia pitsipaloja.

Ja aavistan jo: kun saan vuosikertapaitani viimein valmiiksi,  jää se kaappiin, koska on liian kirjava ja värikäs mustaan maailmaani.

Äh.

Kummallisia viestejä

Kesken Suomen loman pullahti puhelimeeni viesti kännykkäfirmaltani Sunriselta:

Numero x on suljettu, koska lasku on saavuttanut asettamanne ylärajan.

Typsyn kännykkä, tietysti. Se, johon olin asettanut alimman mahdollisen rajan (Fr. 50,-), vaikka olipa sekin kyllin korkea kuukausimaksun lisänä.

Netissä tutkin asiaa. Esikoistyttäreni oli tehnyt Fr. 51,- laskun 62 minutissa tilailemalla mitä lie permium-tekstareita jotain peliä varten. (Fr. 51,- = 42,3 euroa)

Taas joku huijausfirman neronväläys pelihullujen kakaroitten rahojen kiskomiseksi suoraan näiden vanhempien taskuista! 

Kiukutti. Olinhan netissä rastittanut huolellisesti pois tyttären puhelimen käyttömahdollisuuksista kaiken muun, paitsi puhelut ja netin. Netinkin olisin poistanut, mutta sitten ei olisi onnistunut tekstareittenkaan lähettäminen (typerää, mutta näin se on).

Laitoin postia Sunriselle:

Miten on mahdollista, että vaahtopää tyttäreni on pystynyt tilaamaan Fr. 51,- arvosta maksullisia premium-tekstareita, vaikka olin poistanut tämän mahdollisuuden käytöstä? 

Terveisin Rouva Kiljunen

Vastaus tuli kirjallisesti parin viikon kuluttua:

Välkky tyttärenne on itse poistanut eston reiluksi tunniksi ja on tänä aikana tilaillut estottomasti maksullisia premium-tekstareita. Olemme kuitenkin ymmärtäväisiä, emmekä vaadi teitä maksamaan tätä tekstarilaskua, vaikka oikeudellisesti emme olekaan tähän velvoitettuja.

Miksi minut maksuvelvollisena tuuditettiin turvallisuudentunteeseen? Olin vanhempana saanut itse valita säädöt lapsen kännykän käyttömahdollisuuksiin omalla Sunrise-tililläni, mutta mitä virkaa on estosysteemillä, jota lapsi itse pystyy käpälöimään?

Ja sitten firma vielä paistattelee sädekehänsä valossa, kun reiluina jättävät maksutekstarit rahastamatta. Saisivat mokomat maksaa minulle korvauksen kokemastani kauhusta ja järkytyksestä!

Oma kännykkäsopimukseni lähestyy loppuaan, joten kirjoitin iritsanomiskirjeen. Kipin kapin postiin ja kirjattuna matkaan, tietysti.

Muutamaa päivää myöhemmin sain yllätyksekseni kirjeen postitoimistosta:

Olkaa hyvä ja tulkaa lähipäivinä keskustelemaan Rouva Y:n kanssa.

Häh, mitäs nyt? Etsin netistä postitoimiston puhelinnumeroa tuloksetta. Olisin kernaasti tiennyt, mistä on kyse, eikä huvittanut marssia paikalle juuri silloin, kun Rouva Y olisi vapaalla.

Uteliasuuteni ei antanut rauhaa, joten marssin postitoimistoon heti, kun se aukesi lounastauon jälkeen.

Rouva Y saapui kurkkimaan pienestä luukusta: 

-Kun kävitte luukullani muutama päivä sitten, niin huomasitteko, että annoin teille ehkä Fr. 80,- liikaa rahasta takaisin?

Häh? Olen vuosia tehnyt työtä rahan parissa eikä ikinä olisi juolahtanut mieleen pyytää asiakasta myöhemmin paikalle siksi, että kassassa olisi ollut liikaa tai liian vähän rahaa. 

Olettiko Rouva Y että noin vain pläjäyttäisin lompakkoni esille ja latoisin kaivatut setelit tiskiin? 

Kun myöhemmin laskeskelin käteisvarojani, niin jouduin toteamaan, että tällä kertaa oli kyllä joku toinen tienannut rahaa postin luukulla, minä se en ollut.

Kirjatun kirjeen lähettäjästä on tietysti osoite tallella, joten Rouva Y päätti, että minä olen se neula, joka on löydettävä heinäkasasta. 

Pieleen meni.

Siellä se on: 31 x 31 metrin kokoinen Sveitsin lippu Rigin rinteessä Viznaussa

*kuvat viime lauantaiselta autoajelulta (06.09.2014)*

Röyhistän rintaani

Karnevaaliloma, ja herään silti joka aamu ennen kuutta. Mikäs siinä, monta päivää on mennyt jopa päiväunitta, mutta jos niitä tarvitsen, niin aikaa on.

Kouluista lomaa, Typsy katosi samantien mummille. Kivahan siellä ollessa, kun kukaan ei valvo hampaitten pesua eikä kylvyssäkään tarvitse käydä.

Helpompaa se on minullekin, kun on vain yksi vauhko varsa paimennettavana. Pipsalla on tietysti yksin tylsää, eikä mikään muu huvita kuin läppärillä pelaaminen ja telkkarin katsominen.

Tiistaina lähdimme laiva-ajelulle, ja ilmoitin esikoiselle jo etukäteen, että paikalle ei tarvitse ilmaantua ollenkaan, ellei joka paikka ole puhtaaksi hinkattu ja vaatteittenkin soisi olevan asianmukaiset. Mummi kun ei tällaisia asioita kontrolloi.

Niin monta kertaa olen repinyt päänahkaani lapsen ilmestyessä paikalle kaakaovanat poskissa ja paljaat jalat kengistä vilkkuen. Muutaman kerran olemme menneet suoraan kaupaan ostamaan lämmikkeeksi villatakkia tai kunnon kenkiä sandaalien tilalle.

Joskus olen juossut lähimpään kauppaan ostamaan hammasharjaa ja -tahnaa. Ei naurattanut.

Laivan kannella tuli kylmä, mutta sisälle ei sopinut istumaan, kun mummojen pyllyt olivat kai kasvaneet kiinni tuoleihin. Matkan edetessä ja matkalaisten vähentyessä pääsimme kuitenkin sisälle kaakaolle ja kaffille, kullekin makunsa mukaan.

Välillä juoksin kannella valokuvaamassa, Pipsa loikoili tuulen suojassa, aurinko lämmitti.

Gersaussa maihin. Oli vähän tylsää, kun ravintola toisensa jälkeen olikin talvilomalla ja portit lukossa.

Osuimme kauheaan pikaruokapaikkaan, jossa tarjoilija löntysti laiskana ja ruokakin oli lapsille liian maustettua (hampurilaisessa oli sipulia ja pizzassa jotain pippuria).

Ja sitten pitikin jo päästä jonnekin jäätelölle. Noitten kahden kanssa retkeily on jatkuvaa syömistä. Aina on jano ja voi kun hiukoo, äiti saataisiinko välipalaa?

En ehtinyt edes kuvaamaan, kun piti jo rynnätä paluulaivaan.

-Nyt vähän riehumme, kun emme vielä koko päivänä ole riehuneet, ilmoitti Typsy. Ja sitten nämä virtahevot juoksivat ympäri laivaa leikkimässä hippaa. Ette usko, miten 34-kiloinenkin osaa tömistää! Tympäännyttyäni lopetin leikin lyhyeen.

Kuvia oli yli viisisataa. Kun kamerallani on taipumuksena ylivalottaa maisemakuvat, niin nyt ne olivatkin alivalottuneita. Hupsis.

Uuvuin kuvien käsittelemisestä jo ennen kuin ehdin aloittaa. Kameran kennokin on niin likainen, että taivaskuvissa näkyy pari tusinaa poistettavia läikkiä. Poistin pahimmat ja lisäsin valoa automaatilla. En jaksanut paneutua väreihin, koettakaa kestää. Kaipaan Photoscapea, mac-versiosta puuttuu parhaat toiminnot.

Mutta ainakin kävin pitkästä aikaa fotailemassa, joten olihan sekin jo jotain. Ja jos valotus olisi ollut kohdallaan, niin olisi tullut jopa jokunen hyvä kuva.

Vielä viikko lomaa, sitten alkaa alati kiihtyvä kiri kohti kesää.

Typsyn koulutodistuksesta poistuvat psykiatrin armollisella avustuksella liikunnan ja konekirjoituksen arvosanat. Okei, eihän se enää ole konekirjoitusta, mutta en tiedä, mitä nimeä näppisnäpyttelystä nykyään käytetään.

Onkin ollut ikävää, että lasta on uhannut mahdollisesti jopa koulun vaihto alemmalle tasolle motoristen ongelmien vuoksi. Keskiarvoraja on tiukka.

Meillä olikin varsinainen huippukokous; paikalla pyskiatri, terapeutti, opettaja, prerehtori ja minä. Yritin vaikuttaa fiksulta, joten en sanonut juuri mitään.

Opettaja tahtoi psykiatrilta vinkkejä, miten kertoa adhd:stä muille oppilaille. Kateus on nostanut päätään, kun Typsyllä on eri sääntöjä kuin muilla.

Joskus hän on saanut rangaistukseksi tehdä tekemättömät läksyt prerehtorin toimistossa, luokkatoverit ovat kokeneet sen palkinnoksi.

Lasta kiusataan. Laukku viedään, tuoli katoaa, ties mitä kaikkea.

En edes tiennyt, että liikuntatunnit ovat esikoiselleni painajaista, onneksi hän on kuitenkin kertonut terapeutille. Liikunnanopettaja oli sanonut, ettei lapsi tarvitse liikunnanopetusta vaan terapiaa.

Palloa tytär ei saa kiinni, silmä ja käsi eivät toimi yhdessä. Voimaa sen heittämiseen ei ole, pallo lentää kaksi metriä.

Ja toiset tytöt sinkoilevat ympäri hallia, pallo lentää, peli on kovaa. Ja Typsy menee pukuhuoneeseen penkin alle itkemään.

Vieläkin tekee pahaa ajatella. 

Liikuntatuntien vaihdoehdon hakeminen on käynnissä. Koulun oma kuntosali ei ole vaihtoehto, koska siellä ei saa olla ilman opettajaa.

Harkinnassa on kuntosali koulun ulkopuolelta, jossa on myös fysioterapiaa. Paikallinen "kela",  joka maksaa lääkärin ja lääkityksen, ei osallistu koulukuluihin, joten mietin, miten saisin tähän rahallista avustusta.

Olen suorastaan liikuttunut siitä, millä tarmolla koulussa yritetään selvittää Typsyn asioita. Opettajalle on selvää, että pikku proffan paikka on gymnasiumissa, siirto alemmalle tasolle olisi kohtalokasta.

-Voi kyllä Teillä on varmasti välillä raskasta ja vaikeaa, sanoi opettaja minulle. Ettäs arvasikin.

Mutta jotain hyvääkin. Tyttären maine on jo kiirinyt koulussa. Vanhemmatkin oppilaat olivat äimänä upeasta power point -esityksestä, jossa Typsy oli havainnollistanut eläinlajien katoamista maapallolta.

Minä röyhistän rintaani: on se minun tyttöni!

Rakettivaihteella

Olen joskus ennenkin kertonut kauhutarinoita lähiapteekistamme, jossa minulle ei suostuttu myymään edes vitamiineja. Myyjä vain huuteli perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ja ehtihän siellä joku tehdä tyttärelleni anoreksiadiagnoosinkin. Ilmeisesti minun sitten pitäisi joka paikassa selittää auliisti tiskillä, että tyttären adhd-lääkitys vie ruokahalun. Tai mitä se nyt auttaisi, kun myyjät tietävät aina parhaiten. Anoreksia sillä on, joo joo.

Mutta asiaan.

Menin ostamaan rautatabletteja. Typsy on syönyt anemiaan jo lääkäriltä saadun kuurin, mutta halusin lisää tabuja sekä minulle että tyttärelle.

Ensin päätin ostaa refluksivaivoihin jotain närästyksentappajaa. Pyysin imeskelytabletteja ja sitten vielä annospakkauksia muka toffeen makuista litkua, jota otan joka ikinen työpäivä.

Myyjä innostui: -Onko Teillä ollut pitempään närästysvaivoja? Kyllä ne pitäisi selvittää lääkärillä, lässyn lässyn. Ja lisää lässyn lässyn.

Ikään kuin ei lääkärini tietäisi, näitä samoja lääkkeitä se on minulle suositellut. 

Aloin jo hiiltyä. Tiesin, ettei tästä tulisi helppoa. Resptivapaan lääkkeen ostaminen on vaikeaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Sitten rautatabletit. Typsy on jo syönyt lääkäriltä saamansa kuurin anemiaan, nyt halusin vain jotain ehkäisevää sekä minulle että tyttärelle.

Alkoi läpätys ja urkinta. Kun ei nyt noin vain voi ostaa mitä tahansa rautaa. 

Traumatisoituneena aikaisemmista apteekkikäynneistä tiesin, että on paras lähteä, ennen kuin kiivastun. Sepustin jotain kiireestä bussille, kokosin kassini ja juoksin ulos.

Rautatabletit ostin seuraavalla kerralla ruokakaupasta, ihan sieltä shampoopullojen ja suihkugeelien kyljestä. Onpa edes jotain, millä hankkia itselleen rautaisia hermoja seuraavaa apteekkikäyntiä varten.

Mutta tuohon apteekkiin en enää mene. Istukoot siellä yksistään reseptivapaita lääkkeitään vahtimassa.

Taas näitä kännykuvia, kun ei ole muutakaan tarjota...

En tiedä onko rauta- & vitamiinikuuri auttanut, vai onko Typsy muuten vaan löytänyt uuden rakettivaihteen.

Päivänä eräänä, olikohan viime viikon tiistaina, olin juuri miettimässä, mitä hyvää keittäisin tänään makaronista, kun tytär syöksyi sisään koululaukkuaan raahaten: 

-Äiti, lopeta kokkaaminen heti, nyt kokkaan minä!

Kaivoi kassistaan vasikanlihaa, herkkusieniä, pussikastikkeen sun muuta. 

Valmisti meille kieli keskellä suuta Züri Geschnetzeltes, eli kermakastiketta, jossa oli lihaa ja herkkusieniä. Ei edes itse syönyt, kun yäk, siellä oli sieniä. Ja salaatiksi oli pilkottu kokonainen kiinankaali.

Jälkiruoaksi saimme mansikoita ja kermavaahtoa, oli siellä jokunen omenanpalakin.

Olin juuri saanut siivottua keittiön ja melkein itketti kaaos, mutta pääasia, että kokki oli tyytyväinen.

Tuon jälkeen olen tuon tuosta saanut hätistää innokasta superkokkia keittiöstä. Milloin pitää tehdä hampurilaisia, milloin jotain muuta. 

Pikku ongelmana on tyttären rajaton itseluottamus. Salaattikastikkeekin kikkakokki haluaisi tehdä itse, kuka nyt kaupasta ostettua... Valkokastikkeenkin teon oli mummi selittänyt, joten kyllähän hän osaa. Mutta apua, äiti tule, en ehdi ja tuo kiehuu hellalle..! Ja nuokin unohtui uuniin!!

Toivorikkaana odotamme, että tämä vaihe menee ohi suuremmitta katastrofeitta.

Ehkä seuraavaksi iskee ompelukärpänen? Kankaat on nimittäin jo ostettuna intialaisen prinsessan asua varten: kultaa ja vaaleansinistä. Karnevaalit ovat tulossa.

Ja äidille viiniä..!

Olen tässä miettinyt, missä menee yksityisyyden rajat, mitä voin kertoa kasvavista lapsistani. Toisaalta olen ajatellut, että ehkä jutuistani on vertaistukea samanlaisten ongelmien kanssa painiville. Joskus tekee hyvää huomata, ettei ole ainoa.

Sitäpaitsi osa lukijoista haluaa kauhistella, mitä se hirveä Anne tällä kertaa on tehnyt. Pitäähän heidänkin saada heitellä löylyä kiville, kun oma elämä on tylsää. 

-Miten se kehtaa kertoa tuollaista?!? Siis sehän juo alkoholiakin! Ja lapset noin kamalia, onneksi minä olen kasvattanut Cheynne-Leopoldin paremmin!

Kahdeksas vuosi Helvetianmoista Elämää menossa, antaa palaa!

Sopraano seikkailee

Uudella Mac Omppukoneella on erinomaisen mukava kirjoittaa. Paras onkin, kun maksoi niin paljon, että koko tammikuun budjettini meni heikunkeikun ja Visa on ollut paras kaverini.

Nakkisormilleni sopiva näppis ja mikä parasta: lapset osaavat käyttää tätä mennen tullen, joten ongelman kohdatessani on apu puolitoistametristä. Exä on nimittäin mäccäillyt jo useampia vuosia lapset näin ollen myös.

Esikoiseni Typsy valittiin mukaan koulun musiikkoprojektiin ja on nyt sopraano. Ja minä kun ehdin jo sanoa, että laula sitten kunnolla eikä millään piipitysäänellä.

Vuosi alkoi harjoitusviikonlopulla kaukana poissa, junamatkan päässä. Sydän pamppaillen vein tyttären rautatieasemalle (josta kännykuvat ohessa).

-Äiti, halaat niin että rutistun, sanoi sopraano.

Ja sinne se lähti, matkalaukuaan vetäen, tikkusääri pikkupeppi.

Seuraavana päivänä matkalaista hakiessani utelin ääni tiukkana, että menikö hyvin, teitkö typeryyksiä, olivatko toiset valittaneet.

-Kerron sitten kun ollaan kotona, vastasi sopraano katsettani vältellen.

Pahat aavistukset sinkoilivat otsalohkossani ja takaraivollani. Kuvittelin, mitä kaikkea tyttäreni olisi voinut saada aikaan, luovalla lapsella ideoita riittää.

Ja sitten:

-Äiti, siellä oli yksi niiiiin ihana poika! Typsy piehtaroi sängyllään tyynyä puristaen ja pikku posket heleän punaisina. -Se antoi minulle takin, kun ulkona oli kylmä!

Vai että tämmönen uutinen salailun takana olikin. Yläluokkalainen abiturientti ja gentlemanni, ihastuttavan ihana.

Ja lukuunottamatta kavereita ärsyttänyttä vauhkoilua ihastuksen takia oli kaikki mennyt hyvin, paitsi että ruokana oli parsakeittoa, yööök, äiti tiedäthän etten syö sitä! Ja sitten sain nakkia ja leipää.

Minä ja Sulo olemme saaneet ravata Typsyn koulussa kyllästymiseen saakka. Tähän mennessä olemme tavanneet neljä eri opettajaa, joille kaikille on pitänyt kertoa samat jutut uudestaan ja uudestaan.

Onneksi pummasin taannoin jostain iltatilaisuudesta, johon tietysti kaikki muut vanhemmat menivät. Siellä oli luokkatoverin äiti tullut kertomaan opettajalle, että kun hänen lapsensa tulee koulusta, niin ensin menee puoli tuntia, kun tyttö kertoo mitä kaikkea Typsy on tällä kertaa tehnyt.

Laupias taivas.

No urheilupäivän jälkeen ei kukaan tule kertomaan mitään, sillä Typsy jää kotiin. Opettajien pyynnöstä.

Olisipa minullakin ollut aikoinani niin hyvä mäihä, ettei olisi tarvinnut mennä urheilupäivään tarpomaan talvista maantietä kilometritolkulla jonnekin hiihtäjien mökille, jossa sai palkinnoksi appelsiinin. Uuh.

Ja kun sitten sairastuin parahiksi juuri urheilupäiväksi, niin siitäkin nousi metakka. Ihme meininkiä.

Sulon äiti täytti pyöreitä ja pyysi minua valokuvaamaan.

Pakkohan minun oli, vaikkei olisi yhtään huvittanut. Olen muutenkin kuvannut vähän viime aikoina, enkä osaa käyttää kameraani edes sen vertaa kuin ennen.

Pyyhin kamerasta pahimmat pölyt.

Räpsyttelin kameraani oikealle ja vasemmalle. Kokeilin eri valotuksia, että edes joku versio olisi hyvä. Läiskin salamaa kohti kattoa, oli liikaa ja liian vähän valoa.

Tuskin asiaa auttoi, että kittasin vuoroin valkoviiniä, vuoroin punaviiniä. Kurkkua kuivasi.

Kotona en halunnut edes katsoa kuviin päin. Muistikortti oli suoraan saatanasta, kirottu kapine!

Mutta pakkohan minun oli alkaa käsitellä kuvia. Oli sumuisia pärstöjä, kummallsia värejä. Neljäsataa kuvaa selistä, hartioista ja niskoista ja muutenkin itkettävän surkeaa materiaalia.

Viikonlopun ähellettyäni sain hädintuskin kokoon fotokirjan verran katselun kestäviä kuvia.

Varsinainen valokuvaaja. En enää ikinä kuvaa kellekään mitään, ja kukapa minua tämän jälkeen edes haluaisi kuvaamaan!

Mutta ihme tapahtui, valmiissa kirjassa kuvat eivät olleetkaan niin surkeita. Tai sitten kieltäydyn vain huomaamasta, kun sieluun sattuu muutenkin tämä häpeä.

Äiti on paras

Esikoisellani oli torstaina viimeinen keyboard-tuntinsa, sillä se lysti loppui nyt. Tytär menee syksyllä gymnasiumiin, eiköhän siellä ole tarpeeksi tekemistä ja pitkiä päiviä.

Typsy lähti totutusti myöhässä, mekasti ja kiljui:  
 -Miksi kukaan ei sanonut, että kello on noin paljon!

Viiletti potkulaudalla musiikkikouluun, mahtoikohan ottaa edes nuotteja mukaansa.

Myöhemmin hän palasi huutoitkun kera, paiskoi ovea, valtavaa draamaa.

-Äitiiii, miksi et tullutkaan konserttiin!!! Oli viimeinen kerta kun olisit voinut nähdä minut soittamassa!

Ihan loistavaa. Nytkö se oli ollut, konsertti josta ilmoitettiin kolmisen viikkoa sitten lapulla?

Viime vuonna konsertin lähestyessä tyttäreni piti jatkuvaa muotishowta sopivaa konserttiasua etsiessään. Oli niin tohkeissaan, ettei kukaan voinut välttyä huomaamasta.

Ja nyt sitten: ei mitään. Miten minä olisin voinut muistaa? Eivätkö lapset ole oppineet, että äidille pitää sanoa monta kertaa?? Ja nyt olin menettänyt viimeisen mahdollisuuteni nähdä esikoiseni konsertissa. Byääää.

Lapsi lähti mummille kertomaan kamalasta äidistä, minä menin parvekkeelle kyynelehtimään surkeuttani.

T-paidassani luki "Äiti on paras", mitä kohtalon ivaa.

Viimeinen päivä duunissa ennen lomaa oli kaikkea muuta, kuin mitä odotin. Olin kulisseissa hyvissä tarkkailuasemissa poninhäntä kireällä. Lusmuilin tehokkaan näköisenä, kunnes pääsin vihdoin tositoimiin.

Ja kun kaikki oli ihanasti ohi, kokoonnuimme terassille. Hikinen poskeni läiskähteli kollegojen poskia vasten, kun toivottelimme hyvää kesälomaa kerran toisensa jälkeen.

Ja me sinnikkäimmät jäimme vielä juominkeihin toisten lähtiessä, olut kihahti janoisen kalloon. Oli viiniäkin ja alkoholitonta, jokaiselle jotakin. Minulla oli yhä työvaatteet päällä ja yritin välttää käsivarsien nostelua, olin suihkun tarpeessa.

Joku ulkopuolinen piipahti paikalle kehumaan, että on hyvän työporukan merkki, kun jäämme kesäloman alkajaisiksi istuskelemaan yhdessä. Osui oikeaan. Minulla on raskas työ ja osittain hyvinkin rasittavia työkavereita, mutta arvostan sitä, miten meitä kohdellaan.

Hyvälle tottuneet työkaverit tietysti valittavat pomon selän takana.  Hemmoteltua porukkaa, jolla ei ole aavistustakaan, millaista töissä voisi olla.

Onnekkaat.

Perjantai-iltaisin motoriikan ihmeemme Pipsa harjoittelee yksipyöräisellä ajoa alan seurassa. Jostain syystä exä on ottanut tavakseen hakea lapsi sieltä.

Olimme Sulon kanssa lähdössä tekemään viikon ruokaostoksia, kun exä soitti, ettei pääse hakemaan Pipsaa.

-Ei haittaa, pääseepä tuo bussilla yksinkin. Me lähdemme juuri kauppaan, ilmoitin.

-Mitäh, ja sitten Pipsa tulee kotiin, eikä siellä ole ketään?!?

No ohhoh, jopas on herralla huolet. Itse ottaa tuon tuosta lapset luokseen yöksi ja lähtee pubiin. Hänellä ei ole koskaan ollut ongelmaa jättää lasta yksin, ei edes silloin, kun likat olivat vielä oikeasti pieniä ja valvonnan tarpeessa.

-Entä jos lapsella on nälkä, mitäs sitten? mies kiukustui.

Tjaa, kymmenvuotiaallani ei ole vielä koskaan ollut vaikeuksia avata jääkaappia. Suurempi ongelma on ollut, ettei jääkaappi pysy kiinni. Pipsa löytäisi herkut vainullaan, vaikka piiloittaisimme ne Sulon työkalupakkiin.

Loppujen lopuksi Pipsa saapui ennen kuin ehdimme lähteä. Ei halunnut mukaan kauppaan, vaan jäi mieluummin kotiin.

Sanoisinko, että paljon melua kolisevista tyhjistä tynnyreistä. Yritti kai saada jotain huono äiti -fiilistä pintaan. Tällä kertaa kalikka ei osunut koiraan.

Ja taas ostimme yhden matkalaukun Suomen lomaa varten, suuren ja mustan. Nyt on jo torstai, kohta pakataan ja ensi viikolla lennetään.

Kaikenlaisten matkalaukkuostosten jälkeen ei taida olla enää varaa ostaa Suomesta alennuslöytöjä tai ulkomailla valmistettuja suomalaisia astioita.

Muutenkin matkakuume on ikävästi latistunut. Kummallisia puheluita mutsin ja kälyn kanssa. Suuhuni laitettuja sanoja, vääristelyä ja painostamista.

Matkaseurana epävarmuus ja paha mieli, misten tästä lomasta selvitään? Voisin kirjoittaa tästä metritolkulla, mutta olkoot.

Onkohan aika alkaa viettää lomia muualla kuin kotikaupungissa? Ehkä ensi vuonna varaamme hulppean järvenrantamökin jostain hyvin, hyvin kaukaa.

Kuvat meidän pihasta 08.07.2013

Vielä henki pihisee

Pääsiäispuumme mallia 2013

Olihan tämä ollut tulossa jo pitkään, jo tammikuun lopussa salaa korvassa viillellen. Väijyi taka-alalla ovelana ja päätti iskeä lopulta helmikuun viimeisenä sunnuntaina.

Kurkku, korva ja kuume, siinä kolme kovaa.

Mutta tämä ei jäänyt tähän. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt jo harkita töihinpaluuta, vyöryi päälleni köhistä kauhein, yskistä inhottavin. 

Hetken lohtua antoivat kurkkupastillit, jotka sitten osaltaan täyttivät suolen kaasuvarastot. Sitten yskinkin paitsi kurkkkutorvi tötteröillä, myös peräsuoli pitkällä.

Lääkäri antoi antibiootteja, kuten aina. No en väitä, että siitä olisi apua ollut, mutta tulipa kokeiltua.

Kaksi ja puoli viikkoa olin sairauslomalla. Sillä aikaa duunissa oli hätä, yksi toisensa jälkeen kellahti petiin ja pomo palkkasi paniikissa kaksi uutta määräaikaisella sopimuksella.

Typsykkä on myös kokenut kovia. Ensin normaali flunssa ja turbonuha, sitten perään korvatulehdus. Ja muutamaa viikkoa myöhemmin kuumetta 40°, yhdessä makoilimme soffalla potilaina ja katsoimme televisiosta iltapäivän laatuohjelmia.

Kaikesta huolimatta olen aina vain elävien kirjoissa ja henki pihisee yhä (kirjaimellisesti). Mutta on tämä voimat vienyt.

Täällä on välillä kevät ja sitten taas tympeä takatalvi. Tänäänkin taas lunta, voi kauhistus!!

Sen innoittamana kokosin teille muutaman kännyräpsyn sarjaa Turisti kuvaa autosta tai Instagramilla on kiva leikkiä, kun on tylsää. Ette menetä mitään, vaikka viimeinen kuva ei jostain syystä tahdokaan näyttäytyä.

Kevääntulon epävarmuudesta huolimatta sisäinen puutarhurini on vironnut talvikoomasta.

Olen ostellut taimia, jotka kuolevat liikaan auringonpaisteeseen tai nuutuvat valonpuutteesta, ja kasveja, jotka kohta vilisevät kirvoja tai ovat ruostesienen pikuttamia.

Viherpeukaloni on kovin haalea, mutta yritys on kova ja hätätilassa haen kesällä vaikka muutaman muovikukan parvekettamme piristämään.

Super-Sulo piilotti kalsean betonilattian vihreän maton alle. Tykkään, tykkään, voi miten lämmin ja varpaita hyväilevä se on! Uudet parvekekalusteet ovat IKEAsta, vielä testikäyttöä vailla.

Nyt sitten odotellaankin 

vuosituhannen ihanimpaa kevättä ja alkukesää, 

rasvan tirinää kaasugrillistä

ja oluttölkin pirteää avaussihahdusta...

Jawohl!

Mutta ensin on pääsiäinen. Lapset saavat mummilla lahjoja kuin jouluna. Kotona riittää pääsiäispuuksi koristeltu viherkasvi ja jokunen surkea suklaamuna. Ollaan kalsareissa koko päivä ja katsotaan telkkaria.

Onneksi pääsiäismaanantaina ovat jo isot kaupat auki. Ja tämä katolisessa kaupungissa, jossa kaupat menevät joka ikinen lauantai kiinni klo 16, kun ihmisillä olisi kerrankin aikaa tuhlata rahaa.

Mutta minähän en ihmettele enää mitään.

 Tulppaaneilla ei ole kiire

Pipsakin on pistänyt parastaan. Oli jopa musiikkikouluissa saanut huutokohtauksen ja itkenyt myrskynä. Opettaja soitti hämillään, että mitä tämä nyt oli. No sehän oli Pipsa vain.

Kotona madame istui ammeessa loukkaantuneena. Oli joutunut odottamaan kymmenen minuttia äitiä pesemään tukkaansa. Ja vali vali ja motz motz.

Jossain vaiheessa sain tarpeekseni, jätin prinsessan vastapestyine hiuksineen istumaan herneensä päälle ja sitten alkoikin huuto, kun olisi pitänyt saada hiuksiin pyyheturbaani.

Napsahti, katkesi niks naks, ja join lohduksi puoli pulloa punaviiniä. Kun ei aina jaksa.

Mutta kohta onkin kaksi viikkoa pääsiäislomaa. Kotona lasten kanssa. 

Huokaus.

Vakava asia

Joulun alla järjettömyys pääsi valtaan ja ostin lapsilleni uudet kännykät lahjaksi.

Uuden vuoden puolella Pipsan kännykkää räpeltäessäni esiin pläjähti sähköposti laveana ja salaisuudet paljastaen.

En tajunnut näkemääni. Rivitolkulla postia Facebookista.

Facebookista? Miksi ihmeessä Facebook lähettää postia 10-vuotiaani sähköpostiin?!?

En halunnut ymmärtää, mutta oli pakko.

Pipsa oli tehnyt itselleen FB-tilin.

Hyökkäsin läppärille katsomaan, mitä vahinkoa lapseni oli saanut aikaan.

Katselin epäuskoisin silmin tyttäreni profiilia, joka oli tehty 18 päivää aiemmin. Onneksi sentään väärälle sukunimelle, iäksi oli laitettu 21 vuotta.

Profiilikuvasta katsoi kaunis nuori nainen, silmät kuin bambilla. Epäilemättä ammattimalli, mistä lie kuva löytynyt.

Seinällä kuvia kissanpennuista, kaikki tietysti julkisesti esillä. Tykkäyksen kohteena joku heppapeli. Tämä oli aitoa Pipsaa.

61 kaveria. Nuoria, paidattomia miehiä pukinparroissaan. Jokunen vanha paappa kravatti kaulassa. Iso liuta postia, chattipyyntöjä.

Hyi saatana! 

Älkää yrittäkö väittää, ettette ole 

huomanneet kyseessä olevan lapsen tilin! 

Vai siksikö täällä olettekin, senkin pervot!

Odottamassa  kolmisenkymmentä uutta kaveriehdotusta, kaikki miehiä.  

Yksi kerrallaan häädin kaikki: kaverit, ehdotukset, chattipyynnöt. Ja tätä tehdessäni ehti jo tulla 3 uutta kaveripyyntöä.

Poistin postaukset seinältä, muutin salasanan ja sähköpostiosoitteen, tein kaiken mahdollisen. Ja lopulta deaktivoin tilin.

Ja sitten olin yhtä sanaton kuin nytkin.

***

-Pipsa, ole vielä hetken pieni tyttö, aikuinen ehdit olla sitten myöhemminkin, sanoin surullisena.

Uskon, että Pipsa ymmärsi. Asia on vakava silloin, kun vääpeliäiti on hiljaa.

 

Nostalgiaa ja kiukkuhöyryjä

 Syksyn värejä keittiön pikkuikkunasta 10.10.2012

Olen selannut vanhoja valokuvia etsiessäni sopivia ostamaani valokuvasermiin. On vino pino CD:itä, mutta myös laatikossa irrallisia lepattavia kuvia, joitten olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa.

Vieläkin ahdistaa katsoa kuvissa vanhaa asuntoamme; sitä, johon ei päivänvalo yltänyt.

Oli anopilta saatu järkyttävä sohva, jota yritin piilottaa milloin minkäkinlaisen peiton tai viltin alle. Oli tahraa ja likaa, töhnänaamaiset lapset.

Ja mitä tähtisilmiä olivatkaan lapseni, suloiset pienet. Onneksi kuvista ei näy, että olin äitinä Rouva Vääpeli, kiljukaula ja ärrimurri (ihan kuin nykyään en olisi, hah ja heh).

Printti nikotteli paperia syödessään, mutta ärräpäitten jälkeeen sain kuin sainkin kuvat printattua ja sermiin paikoilleen.

Sen ruskean riskukasalampunkin haimme, josta jo kerroin. Tuolla se nyt roikkuu olohuoneessa aivan väärässä paikassa, kunnes Sulo tuo porakoneen töistä ja pääsemme rei'ittämään kattoa ja seiniä.

Ostimme myös yhden IKEAn ison taulun, joka nojaa seinään lipaston päällä. Keikahti jo kerran kalloani kumauttaen. Onneksi ei mennyt rikki, se hieno taulu nimittäin.

Lauantaina on kiitosbileet muutoapulaisille. Syömme fondueta kastaen leipää kirsikkasnapsiin, juomme valkoviiniä, ehkä jonkun snapsikahvinkin. Sää ei tosin ole yhtä syksyinen kuin tarjottavamme: säätiedotus uhkailee parillakymmenellä asteella.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja hyvin huonosti.

Eilen aamulla kihahdin oikein kunnon kiukkuhöyryt, kun Typsy istui puoli tuntia vessanpöntöllä. Siihen aikaan, kun olisi pitänyt lähteä bussipysäkille, oli lapseni ilman sukkia, hampaat ja naama pesemättä, tukka takussa, koululaukku pakkaamatta, parista paperista puuttui äidin allekirjoitus.

Kirkkaimpana helmenä oli bussikortti hukassa ja jouduin säntäilemään ympäri taloa kolikoitten perässä. Ja tätä stressiä sävytti tyttäreni äänekäs ulvominen. Ai että teki hyvää heti aamusta, sain samantien muutaman naulan arkkuuni.

Itapäivällä Pipsa tuli kotiin ihmeissään: urheilutunnin aikana oli hänen kotelostaan kadonnut bussikortin kuukausiosa, jee jee. Minkäs sille mahtaa, jos joku toinen on sen käynyt nöösimässä, kyllä mamma ymmärtää ja ostaa uuden.

Ja loppukevennykseksi ilouutinen: tömähtäessään taannoin turvalleen kurakkoon Typsy löysi sisarensa rillit, olivatkin olleet kolmisen viikkoa hukassa. En olisikaan kehdannut mennä Fielmannille hakemaan uusia takuusta: nämäkin oli haettu vasta elokuussa.

Näissä merkeissä: hyvää viikonloppua kaikelle kansalle!

Peräkammarin poika ja tutkijatytär

Uuden asunnon myötä olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Nurkkiimme on ilmestynyt eräänlainen peräkammarin poika.

Exä,

laiskamato lasteni isä,

se työtön taivaanrannanmaalari.

On tietysti pistänyt merkille, että meillä on mukavampi punkata, kuin siinä omassa ahtaanpienessä kämpässä, jossa vallitsee kaaoksista suurin. Pölyä ja likaakin on sen verran, että kyllä siitä vähintään pölykeuhkon tai muun saastataudin saa.

Aamupäivällä exä hyppää bussiin kilttinä poikana ja ilmestyy meille hyvissä ajoin syöttämään lapset lounaalla, kun minä olen töissä. Ja ylpeydestä puhkuen ilmoittaa jo etukäteen, ettei tarvitse kokata, minä kyllä hoidan homman!

Tämä aloitteleva kokki on edennyt urallaan pikku hiljaa. Ensin lämmitti pakastepizzoja ja tölkkiraviolia mikrossa, nykyään paistelee jopa gnoccheja paistinpannulla! 

Perunoitten keittäminen oli kyllä vielä sen verran vaikeaa, että mies katsoi parhaaksi tarkistaa, pannaanko perunat kylmään vai kiehuvaan veteen.

Kuka olisi uskonut, että mies, joka osaa väännellä DJ-pöydän namiskoita vaikka unissaan, oppii jonain päivänä kääntelemään hellankin nappuloita? Minä en, mutta tämä on loistavaa kehitystä!

Iltapäivällä kun tulen töistä, exä lojuu sohvalla katsomassa telkkarin laatuohjelmia tai istuu ruokapöydän ääressä syventyneenä musiikkitiedostoihinsa läppärillä.

Eikä edes harkitse lähtevänsä kotiin. 

En viitsi sanoa mitään, onhan hänestä suurta hyötyä lounasaikana ja nytkin sain lempi-CD:ni ilmaiseksi vain vähän vihjattuani.

Viikonloppuisinkin exä mieluummin tulee meille lapsenvahdiksi sen sijaan, että ottaisi lapsia luokseen. On aina vapaaehtoinen syömään kanssamme illallista ja silloin kun on hyvissä rahoissa, tuo mukanaan fornduetarvikkeetkin viineineen.

Viime sunnuntaina mies ilmestyi aamukuudelta DJ-yön jälkeen ja pyysi herättämään klo 11:30. Oli sentään tuonut meille tuoreet sämpylät ja voisarvet aamupalaksi. Menivät sitten iltapäivällä porukalla jalkapallomatsiin, minä jäin ainoana kotiin.

Että on meillä aika erikoiset uusperhekuviot, mutta ehkä siinä onkin onnistumisen salaisuus.

Kerroinko ollenkaan, että tutkijatyttäreni Typsy oli innovatiivisista ja innostuneista neitokaisista kootun ryhmän mukana nelipäiväisellä kursssilla teknillisessä korkeakoulussa?

Tästä kantonista valittiin neljä tyttöä tutustumaan tieteen tekemiseen, joten ei mikään turha saavutus. Miten saatoin unohtaa raportoida tällaisen merkkitapahtuman julkisessa päiväkirjassani?!?

Ylpeinä veimme Typsyn riemusaatossa Bruggiin hostelliin, oli sellainen tunnin ajomatka. Ryhmänjohtaja sai tyttären lääkkeet käteensä ja ukaasin, että muistakin antaa yksi joka aamu!

Ja voi miten sekä minulle että Sulolle tuli ontto olo jättää Typsykkä sinne, kauas pois, vieraitten ihmisten pariin. Ja olihan siellä sitten pitänyt ulvoa koti-ikävää ainakin ensimmäisenä iltana, kuulemma.

Keskustelua käytiin muutamalla tekstiviestillä silloin kun tutkijatytär ennätti vastaamaan:

Lisää ulvomista seurasi vähän myöhemmin, kun hattarapäinen tyttäreni hukkasi yörautojen metalliosan. Sitä etsittiin hostellissa tarmokkaasti monen ihmisen voimin.

Metalliosa löytyi myöhemmin kotona tutkijatyttären matkalaukusta, kuinkas muutenkaan.

Alkoi lokakuu, kuukausista kauhein... eh, kaunein (tai miten päin vain). Minä ja likat olemme syyslomalla, otin varaslähdön jo viime viikolla.

Nuokuin koko viikon, vaikka olisi ollut hommaa ja puuhaa asunnossakin. Mutta minkäs teet, jos ei pää viitsi eikä kroppa jaksa?

Yöunet lähtivät karkuun. Närästys alkoi ryppyillä ruokatorvessa ja refluksi toi yrkät suuhun. Ja mikä kummallisinta: tältä virtahevolta katosi ruokahalu!

Sydän hakkasi villinä neljä, viisi päivää, -hyvä etten paniikkikohtausta saanut. Mittasin verenpaineen: varsin normaali. Öh?

Tällä viikolla joka-aamuista migreeniä, ikuista vilkkuvaa auraa ja iltaisin silmissä hyppiviä kirjaimia.

Ja tämä kaikki nyt kun olen lomalla.

Huhhei, joko kohta pääsee töihin?

Kuvat 29.09.2012 matkalla Haslibergiin