Rikkauden rajatila

 Zürich toukokuussa 2017

Viranomainen lähestyi minua söpösti pinkillä neontussilla koristetulla kirjeellä. Voisihan olla, etten muuten löytäisi tekstin tärkeitä kohtia!

Ei sen kummempaa, kuin että elatusmaksutakuu pitää uusia vuoden välein, ja sehän on yhtä tervetullutta vaihtelua arkeen kuin veroilmoituksen teko. 

Kyseessähän on systeemi, jossa kunta maksaa minulle elatusmaksut säännöllisesti kerran kuussa, ja exä maksaa ne kunnalle. Näin on taattu se, että taloutemme on pysynyt kasassa silloinkin, kun exä on ollut rahaton työtön.

Tänä vuonna tarvittavien dokumettien kerääminen sujui ihmeen jouhevaan, kun useimmat lippuset ja lappuset löytyivät suoraan netistä tai omalta läppäriltäni, eikä kovin moni paperi ollut edes hukassa. Vielä ihmeellisempää oli, ettei Rouva Viranomainen edes keksinyt, että täältähän puuttuu lapsen syntymätodistus tai kirjastokortti.

Aikaa kului. Päivänä eräänä Rouva V-omainen soitti ja ilmoitti, että hakemus ei tule menemään läpi, sillä olemme liian rikkaita: vuosituloja kolme tonnia yli rajan. 

Olihan se kiva kuulla, että olemme vihdoinkin rikkaita, ha haa! Etenkin, kun Sulon palkka on viimeksi tullut kokonaisena huhtikuussa. Toukokuussa maksettiin noin 60% palkasta, kesäkuussa ei mitään. Kymmenen päivän kerjäämisen jälkeen pomo toi osan käteisenä, että saimme vuokran maksettua. Edelliseen vuokraan tyhjenikin säästötilini, veroihin säästämäni rahat.

Rouva V-mäinen tahtoi jostain systä tavata minut henkilökohtaisesti. Laahustin kunnantalolle kuulemaan taas, että olemme liian rikkaita. Kolmen tonnin rajanylityksen lisäksi oli laskettu mikälie prosentti, jonka pitäisi olla alle 15% ja meillä oli 15,851%. Että näin.

Emme ole tyhmiä. Ellei exä maksa elatusmaksuja, ei meille jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä vähemmän töitä. Sulo jo puhui työpaikallaan siitä, että voisi selkävaivaisena vähentää työaikaansa 10%, näin putoaisimme taas köyhien kastiin. Mutta katsotaan nyt ensin, miten asiat hoituvat lasten isän kanssa.

Hyväksyn sen, että rajoja on noudatettava, mutta yhtä asiaa en millään pysty hyväksymään.  

Veroja varten säästämäni rahat katsottiin omaisuudeksi. 

Mitä helvetiaa, kellä on tällainen loistoajatus välähtänyt mieleen???

Ilmeisesti köyhän pitää olla holtiton rahankäytössään. Olisi pitänyt pistää rahat menemään ja ihmetellä sitten sormi suussa, kun verolasku lepattelee postiluukkuun.

No nytpä ei niitäkään rahoja ole, kun vuokranantaja lähetti "häätöuhkauksen", kuten maksumuistutus vuokrasta oli kauniisti tituleerattu. Sinne menivät, ihan noin vain.

Hyvän alkuvuoden jälkeen pettymys on ollut melkoinen. Luulin, että nyt helpottaa, ja hetkeksi helpottikin. Mutta en millään jaksaisi enää taistella!

 Välillä mietin, luovutanko,

mutta miten voisin, kun minulla on lapset?

Osa minusta ei välitä tippaakaan. Kaksi luottokorttia on vielä tyhjinä, kaksi muuta vinkuu punaista. Kiroilen rumasti ja katson tulevaisuuteen. Varaan hotellin Suomen lomalle ja olen, kuin huolet olisivat pilven painoisia.

Ei järjen häivää

Syksyllä postilaatikossa irvisteli uhkaavana kirje oikeudesta, hyvä jos uskalsin avata tärisevillä käsilläni. Mietin kuumeisesti, mitä rikollista olinkaan mahtanut tehdä, joko kohta käsiraudat kilahtavat ja muija katoaa maijaan.

Mutta rikollinen olikin exä, nimittäin jos ääretön typeryys katsottaisiin rikolliseksi. Exä vaati elatusmaksujani pienennettäväksi, koska hän on vähävarainen ja työtön, siksi avioerosopimus piti käsitellä siltä osin uudestaan. 

Tosin exä on ollut pennitön jo iät ja ajat ja elatusmaksut tulevat (onneksi) kunnan takaamana, mutta kai hän sitten kuvitteli oman rahatilanteensa paranevan sillä, että kunta maksaisi minulle vähemmän.

Kun vuosikausia olimme olleet kutakuinkin ystävällisissä väleissä, niin tällaisesta typeryydestä kärähti hihat ja kainalokarvatkin. Ilmoitin, että yhteiset uimareissut, fondueillat, jouluaatot ovat nyt passé. Meille olisi turha tulla pummaamaan satasta tai ilmaista ateriaa. Kas kun elatusmaksujen pienennyttyä meillä ei olisi enää varaa kestitä herraa. Että mieti sitä sitten, saatanan tunari!

Oikeudessa ilmoitin oitis haisevan vastalauseeni. Yli 40% alennus elatusmaksuihin oli rankka vaatimus, ei herranjestas, ei onnistu!

Käytiin läpi tuloja ja menoja, sairausvakuutusmaksuja, bussimaksuja, mitä kaikkea. Kerroin rehellisesti missä jamassa olemme taloudellisesti, eipä tarvinnut liioitella eikä vähätellä mitään.

Tuomari ei kauaa jaksanut kuunnella vaikerrustani ja ehdotti, että elatusmaksut maksetaan sen mukaan, mitä exä kulloinkin tienaa. Sopimukseen tuli kolme eri tulorajaa ja kolmensuuruiset elatusmaksut. 

Oikeuskäsittely maksoi kaikkiaan Fr. 600,-. Puhelimessa oikeudesta oltiin etukäteen kerrottu, että exä maksaa viulut, koska on asiaa vaatinut käsiteltäviksi. Mutta kun minä en ollutkaan kiltisti hiljaa, niin saisin maksaa puolet tuosta summasta. Että mitvit ja häh haloo!?!

Sain tietysti vaatia vähävaraisuuden vuoksi ilmaista käsittelyä, mutta tuloni laskettiin vanhojen, korkeampien elatusmaksujen mukaan (joita en siis enää saisi), ja kappas vaan: tienasin kivasti liikaa. Että mitäköhän logiikkaa tässäkin on? No ei tietenkään mitään.

Meitä oli jo syyskuussa kohdannut valtava taloudellinen takaisku, ei siitä sen enempää. Mutta iloittuani alkusyksystä taloudellisen tilanteemme kohenevan uuden työn myötä, sainkin todeta, että käteen jää vieläkin vähemmän kuin ennen.

Mutta mitä ei voi muuttaa, niin se on hyväksyttävä, eikä ole ollut edes vaikeaa. Tai ehkä tämä lääkitys kietoo tunteet niin tehokkaasti kuplamuoviin, ettei tunnu edes potku palleaan. Korkeintaan kuuluu vähän pihinää.

Kyllä me tästäkin selviämme, ensi syksynä saatamme olla selvillä vesillä. Minä vain tujottelen tunteettomana kaukaisuuteen ja otan päivän kerrallaan.

Rakettivaihteella

Olen joskus ennenkin kertonut kauhutarinoita lähiapteekistamme, jossa minulle ei suostuttu myymään edes vitamiineja. Myyjä vain huuteli perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ja ehtihän siellä joku tehdä tyttärelleni anoreksiadiagnoosinkin. Ilmeisesti minun sitten pitäisi joka paikassa selittää auliisti tiskillä, että tyttären adhd-lääkitys vie ruokahalun. Tai mitä se nyt auttaisi, kun myyjät tietävät aina parhaiten. Anoreksia sillä on, joo joo.

Mutta asiaan.

Menin ostamaan rautatabletteja. Typsy on syönyt anemiaan jo lääkäriltä saadun kuurin, mutta halusin lisää tabuja sekä minulle että tyttärelle.

Ensin päätin ostaa refluksivaivoihin jotain närästyksentappajaa. Pyysin imeskelytabletteja ja sitten vielä annospakkauksia muka toffeen makuista litkua, jota otan joka ikinen työpäivä.

Myyjä innostui: -Onko Teillä ollut pitempään närästysvaivoja? Kyllä ne pitäisi selvittää lääkärillä, lässyn lässyn. Ja lisää lässyn lässyn.

Ikään kuin ei lääkärini tietäisi, näitä samoja lääkkeitä se on minulle suositellut. 

Aloin jo hiiltyä. Tiesin, ettei tästä tulisi helppoa. Resptivapaan lääkkeen ostaminen on vaikeaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Sitten rautatabletit. Typsy on jo syönyt lääkäriltä saamansa kuurin anemiaan, nyt halusin vain jotain ehkäisevää sekä minulle että tyttärelle.

Alkoi läpätys ja urkinta. Kun ei nyt noin vain voi ostaa mitä tahansa rautaa. 

Traumatisoituneena aikaisemmista apteekkikäynneistä tiesin, että on paras lähteä, ennen kuin kiivastun. Sepustin jotain kiireestä bussille, kokosin kassini ja juoksin ulos.

Rautatabletit ostin seuraavalla kerralla ruokakaupasta, ihan sieltä shampoopullojen ja suihkugeelien kyljestä. Onpa edes jotain, millä hankkia itselleen rautaisia hermoja seuraavaa apteekkikäyntiä varten.

Mutta tuohon apteekkiin en enää mene. Istukoot siellä yksistään reseptivapaita lääkkeitään vahtimassa.

Taas näitä kännykuvia, kun ei ole muutakaan tarjota...

En tiedä onko rauta- & vitamiinikuuri auttanut, vai onko Typsy muuten vaan löytänyt uuden rakettivaihteen.

Päivänä eräänä, olikohan viime viikon tiistaina, olin juuri miettimässä, mitä hyvää keittäisin tänään makaronista, kun tytär syöksyi sisään koululaukkuaan raahaten: 

-Äiti, lopeta kokkaaminen heti, nyt kokkaan minä!

Kaivoi kassistaan vasikanlihaa, herkkusieniä, pussikastikkeen sun muuta. 

Valmisti meille kieli keskellä suuta Züri Geschnetzeltes, eli kermakastiketta, jossa oli lihaa ja herkkusieniä. Ei edes itse syönyt, kun yäk, siellä oli sieniä. Ja salaatiksi oli pilkottu kokonainen kiinankaali.

Jälkiruoaksi saimme mansikoita ja kermavaahtoa, oli siellä jokunen omenanpalakin.

Olin juuri saanut siivottua keittiön ja melkein itketti kaaos, mutta pääasia, että kokki oli tyytyväinen.

Tuon jälkeen olen tuon tuosta saanut hätistää innokasta superkokkia keittiöstä. Milloin pitää tehdä hampurilaisia, milloin jotain muuta. 

Pikku ongelmana on tyttären rajaton itseluottamus. Salaattikastikkeekin kikkakokki haluaisi tehdä itse, kuka nyt kaupasta ostettua... Valkokastikkeenkin teon oli mummi selittänyt, joten kyllähän hän osaa. Mutta apua, äiti tule, en ehdi ja tuo kiehuu hellalle..! Ja nuokin unohtui uuniin!!

Toivorikkaana odotamme, että tämä vaihe menee ohi suuremmitta katastrofeitta.

Ehkä seuraavaksi iskee ompelukärpänen? Kankaat on nimittäin jo ostettuna intialaisen prinsessan asua varten: kultaa ja vaaleansinistä. Karnevaalit ovat tulossa.

Ja äidille viiniä..!

Olen tässä miettinyt, missä menee yksityisyyden rajat, mitä voin kertoa kasvavista lapsistani. Toisaalta olen ajatellut, että ehkä jutuistani on vertaistukea samanlaisten ongelmien kanssa painiville. Joskus tekee hyvää huomata, ettei ole ainoa.

Sitäpaitsi osa lukijoista haluaa kauhistella, mitä se hirveä Anne tällä kertaa on tehnyt. Pitäähän heidänkin saada heitellä löylyä kiville, kun oma elämä on tylsää. 

-Miten se kehtaa kertoa tuollaista?!? Siis sehän juo alkoholiakin! Ja lapset noin kamalia, onneksi minä olen kasvattanut Cheynne-Leopoldin paremmin!

Kahdeksas vuosi Helvetianmoista Elämää menossa, antaa palaa!

Pahasti verkossa

Kerran jos toisenkin kävin ihmettelemässä, miksi netissä ei näy uusin kirjoitukseni. Sitten tajusin, että mitään uutta kirjoitusta ei edes ollut.

Tai olihan se, mutta julkaisematta, raakaversiona talletettuna.

Kaikki lukijat eivät ole tekstini arvoisia. Jätän juuri sen kirjoituksen pois, jota he  ovat odottaneet kuolatippa leukapielessä väreillen. Olisivat sitten taas saaneet paha mieli pauhaten tarkastella rivien väleissä piileviä salaisia viestejä.

Hähähää, ilman jäitte.

Ei ole edes uusia kuvia tyrkyttää. Läppärini niskoittelee, eikä starttaa, joten liitän oheen jonkun vuosia sitten julkaisemani joulunajan kuvan. Samalta täällä näyttää nytkin, uskokaa pois.

Tyttö, joka puhuu kalojen kanssa. Näin tunnetaan esikoistyttäreni koulussa. Välillä huolestuu, kun joku kala on pullea, ettei se vain ole sairas? 

Tämän ja muita meille niin normaaleja asioita sain kuulla tapaamisessa tyttären luokanopettajan ja apulaisrehtorin kanssa.Tästä on jo aikaa, mutta kerron silti.

Tässä taannoin tytär lähti kouluun unohtaen reppunsa kotiin. Sen hienon ja kalliin vedettävän, jonka ostin, kun laukku tuntui painavammalta kuin 33-kiloinen lukiolaiseni.

Läppärin kyllä muisti ottaa, vaikka mihin sitä nyt olisi koulussa tarvittu. Luojan kiitos muisti tuoda sen takaisinkin toisin kuin isänsä aikoinaan, se pässi unohti läppärinsä noin vain bussipysäkille.

Kaikesta koheltamisesta huolimatta todistus näyttää mukavalta. Tai eihän virallinen ole vielä tullut, mutta saimme kurkistaa ennakkolta. Kuudessa aineessa vitonen tai sen yli, en olisi näin hyvää odottanut!

Jopa matematiikka on sujunut kohtalaisesti. Torstaisin eräs jonkun vuoden vanhempi oppilas antaa Typsylle tukiopetusta, maksan siitä 20,46 €/kerta.

Päivittäinen lounas koulussa maksaa noin 5,70 €. Mutta tyttäreni on tietysti vaativa asiakas ja käy hakemassa särvintä lähikaupasta ja joskus menee jopa pizzeriaan.

Oppivelvollisuusaikana sentään kirjat tulevat ilmaiseksi. Paitsi ne, joita käytetään oppivelvollisuusvuosien jälkeenkin, ne pitää tietysti maksaa.  

Ovelaa. Tyhmempi luulisi, että jos kirjoja tarvitaan jo nyt, niin ne tulevat ilmaiseksi.

Mamma kaivaa kuvetta ja on ehtinyt todeta, että lukiolainen tulee kalliiksi. Ja ensi vuonna niitä on meillä kaksi käsi ojossa.

 

Viimeisimmän blogitauon aikana meillä oli myös yrkkäviikko. Tai minähän en osaa oksentaa, vaikka pala tukkisi kurkun ja naama olisi vihreänä, mutta Pipsa yökkiöykki senkin edestä.

Välillä vessanpöntön kannellekin, kun se pirulainen oli kiinni. No tulipa siivottua kunnolla.

Minä töräyttelin pyllytrumpettisooloja ja olin kuumeessa. Kaksi päivää sairaslomalle käskettynä, kun pomo tomerana järjesti sijaisen.

Siitä toivuttuamme sai Typsy virusinfektion. Makasi viikon sohvalla kuumeessa ja pärskien, syöden jäätelöä ja katsoen typeriä lastenohjelmia.

Lääkäri totesi kaiken muun ohessa anemian ja d-vitamiinipuutoksen. Tytär saa joka aamu neljä tablettia ja tippoja.

Sitten sain minä viruksen ja nyt se on Sulon kimpussa, tosin meillä voimaansa menettäneenä.

Isännöitsijäkin ilmoittautui. Joku oli informoinut heitä siitä, että meillä oli kissanverkko parvekkeella. On tosin ollut jo yli vuoden, mutta ilmeisesti se alkoi häiritä jotakuta naapuria vasta nyt.

Meni varmaan talon upea julkisivu pilalle! Tosin parvekkeemme ei edes näy muille vuokralaisille, ellei mene keskelle takapihaa pällistelemään, mutta ehkä joku on sitten tehnyt niin.

Kaiken lisäksi emme olleet tehneet edes kirjallista ilmoitusta siitä, että meillä on kissa. Tosin siitä oli jo puhetta silloin, kun olimme ensimmäistä kertaa asuntoa katsomassa, mutta eihän se riitä.

Postissa on tulossa ilmoittautumislomake, johon saamme täyttää Ralle-kollin tiedot ja lupautua vastaamaan kissan tekemistä vahingoista.

En kyllä tiedä kuka muukaan niistä vastaisi, sillä täällähän laitetaan muutenkin kaikki mahdollinen vuokralaisen maksettavaksi.

No, Sulo irrotti pahan, pahan kissanverkon eilen. Pipsa itki vuolaasti katkeria kyyneleitä, mutta milläs selittää 11-vuotiaalle, että kissanverkko omalla parvekkeella on kielletty?

Puheluita

Joulukuussa 2012

-Haloo, onko verotoimistossa? Soitan tämän vuoden veroistani, kun en oikein ymmärrä, että miksi minun pitää maksaa kolme kertaa enemmän veroja kuin ennen, vaikka tulot ovat pienentyneet kolmanneksella.

-No niin, katsotaanpas. Täällä lukee, että teillä on vielä melkein kaksi tonnia veroja maksamatta! MURR MURR!!!

-Niin kyllä, mutta kun minä en ymmärrä, että miksi pitäisi maksaa niin paljon, kun olen kuitenkin reilusti toimeentulominimin alapuolella ja lapsiakin on kaksi...

-NO MUTTA TIETYSTI TEIDÄN PITÄÄ! *bää bää määkimistä* Pitäisi olla maksettu vuoden loppuun mennessä! Eikö teillä ole rahaa??? Maksatteko vai ettekö maksa? Mitäääää? Kertokaa heti!

-No ei oikein ole rahaa juuri nyt, kun luulin, että vuoden 2011 verotiedot tulisivat jo elokuussa ja olen varma, että olen maksanut liikaa. Että se liikaa maksettu kattaisi nämä maksamatta olevat...

-*leikkii kuuroa* Ei hätää, maksatte osamaksulla. Joka kuukausi Fr. 200,- niin lokakuuhun mennessä on kaikki maksettu.

-Mutta eikö se ole liian paljon kun minun tuloni...

-MAKSATTE OSAMAKSULLA, LÄHETÄN PANKKILOMAKKEET POSTISSA. JA SILLÄ SELVÄ. SUU SUPPUUN SIELLÄ NYT.

(Okei, ei tämä nyt ihan näin mennyt sanasta sanaan, mutta melkein)

Huhtikuussa 2013:

-Haloo, onko verotoimistossa?  Soitan vuoden 2011 veroista, kun odotin tietoja jo 2012 elokuussa ja nyt on jo huhtikuu 2013, enkä ole vieläkään saanut minkäänlaisia papereita.

-Jaahas... Katson koneelta... Hmm... Joo... On valmiit, lähetän ne postissa ensitilassa.

Ja tulivathan ne vihdoin. Veronpalutusta niin paljon, että kaikki osamaksulla maksamani oli liikaa. Olisi sille rahalle alkuvuodesta ollut fiksumpaakin käyttöä.

Tai eihän se mitään palautusta ole, kun ylimääräiset jäävät verotililleni makaamaan. Arvostan sielunrauhaani sen verran, etten ala taistella sveitsiläisiä veroviranomaisia vastaan saadakseni jotain takaisin.

Elokuussa 2013:

Vuoden 2012 verotus valmistui ajallaan. Olen maksanut niin paljon liikaa, että jos tuloni pysyvät nykyisellä tasolla, olen maksanut veroni eläkeikään saakka.

Sitä odotellessa voisin vaikka hakea verotoimistoon töihin. Osaisin minäkin pyöritellä lottokonetta ja käyttää luovuuttani keksiessäni hupaisia verolaskuja duunareille. Voisin vaikka ottaa pellen puvun työasukseni.

***

Kunhan kirjoitin tuon veroseikkailun, ihan normaalia täällä, eikä mitenkään nakerra sisintäni. Plussalla on huomattavasti mukavampi olla kuin miinuksella, ainakin raha-asioissa.

Loman jälkeen tapahtui se väistämätön: alkoivat työt ja koulut.

Duunissa oli heti ensimmäisellä viikolla niin kamalaa, että mietin moneen kertaan, miksi ihmeessä olin ikipäivänä hakenut tänne töihin.

Yksi tiimistä oli häämatkalla, toinen palloili Colombon lentokentällä jäätyään koneesta, kolmas oli sairas, neljäs oli viemässä kuopustaan esikouluun ja niin edelleen (loputtomasti), -ja me muut rukoilimme armoa pomon heiluttaessa ruoskaa. Vaikka mukavahan pomo on, ei sen puoleen.

Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen istuin zombina soffalla, tarvitsin nosturin päästäkseni ylös. Tai mitä sitä suotta nousemaan, senkuin istuin, itkin, söin suklaata ja kaatelin viiniä Aldin pahvipakkauksesta (loistava hinta-laatusuhde).

Kaksi viikkoa meni tähän tyyliin, mutta syyskuu toi kadonneet lampaat ja helpotuksen meille muille.

Typsy aloitti uudessa koulussa, meidän pikku lukiolaisemme. Marssi innostuneena ja onnellisena ison reppunsa kanssa suureen kouluun, jossa on ruokala, akvaario, terraarioita, kirjasto. Siinä ne tärkeimmät.

Yhdeksän päivää ehti mennä, kun koulusta jo soitettiin. Osa opettajista oli käynyt ihmettelemässä luokanvalvojalle toisenlaista oppilasta, vaahtopäätä vauhdikasta.

Perjantaina minä ja Sulo menemme keskustelemaan opettajan kanssa tyttären erityispiirteistä ja siitä, miten niistä parhaiten kerrottaisiin muille oppilaille.

Taidan vähän googlettaa ja tutkia diagnoosia ja perjantaina puhun opettajan suohon.

Jokunen sekalainen lomaräpsy 

Tukholman ja Helsingin väliltä 

kuvittamassa tekstiä

Apteekissa

Kameran automatiikka sekoaa, kun kuvaan näin pimeää kissaa.

Tulee tämmöisä kivoja valoituksia.

Marssin ohimennen apteekkiin ostamaan lapsille vitamiinitabletteja.

-Ei sitten mitään nestemäistä tai imeskelytabletteja, sanoin myyjälle.

Niitä meillä kun on jo aikamoinen valikoima kaapissa vanhenemassa. Lapset eivät mene halpaan, iloisesti appelsiinille maistuva litku maistuu ainoastaan ällöttävälle.

-Voi voi, lapsille ei ole olemassa vitamiinitabletteja. Miten olisi tällainen vitamiinisuklaa?

Ei kai taas. Sehän maistuu aivan lääkkeelle ja suklaasta muistuttaa vain ulkonäkö.

Myyjä alkoi katsella aikuisten vitamiinitabletteja, suussa imeskeltäviä. Enkö sanonut, ettei mitään imeskelytabletteja, senkin pässi?!? ajattelin.

Ääneen sanoin: 

-Voiko tuollaiset imeskelytabletit nielaista, vaikka kahdessa osassa?

 -Ei voi, sanoi myyjä. -Näitten pitää sulaa jo suussa. Eivätkä nämä ole niin liukkaitakaan kuin nieltäväksi tarkoitetut.

Minua alkoi naurattaa. Tämähän oli sama myyjä kuin viimeksi, kun yritin ostaa rautatabletteja Typsylle. Myyjä teki lapselleni noin vain anoreksiadiagnoosin, en jaksanut välittää.

Onneksi joulukuussa Suomessa sain ostettua rautatabletteja, senkun menin apteekkiin ja otin hyllystä.

Yritin pikkuhiljaa pakoon, hyvästelin jatkuvasti höpöttävää myyjää kerran jos toisenkin. Katsoin rinnassa olevaa nimikylttiä. Ursula. Ihan vain, että jos joskus kirjoittaisin palautetta.

Kun lopulta pääsin karkuun, huusi myyjä vielä perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ei saatana. Kyllä osaa olla vaikeaa.

Alanko Multitabsin maahantuojaksi?

Tulipa mieleeni sekin kerta jo vuosia sitten, kun yritin ostaa itselleni B-vitamiinitabletteja. Myyjä yritti väkisin myydä jotain aivan toista, joten lopulta sanoin, että eikö vitamiineja saa ihan ilman reseptiä. Sain otsaani hankalan asiakkaan leiman, mutta myös haluamani vitamiinit.

Samoin kerran optikolta piilolinssejä ostaessani myyjä alkoi lässyttää jotain silmälääkäristä ja ties mistä. Silloinkin jouduin sanomaan, että kai näitä saa ostaa kuka tahansa ilman reseptiä. Minäkin, kokenut käyttäjä, ensimmäiset piilolinssini jo ennen myyjäneidin syntymää ostanut.

Jättäisivät neuvomiset sikseen, jos asiakas tietää mitä tahtoo.

Sain Ralliradan Ylvalta haasteen. Harvemmin saan tällaisia tehtyä ja nytkin laiskuuttani jätän muut haastamatta. Mutta lukee ken tahtoo.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Kerro 11 asiaa itsestäsi.

Vastaa haastajan 11 kysymykseen.

Keksi 11 uutta kysymystä.

Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät.

Tässä vastaukseni Ylvan kysymyksiin:

1. Mitä teit tänään kello 10 aamulla?

Nukuin. Herätyskello soi 6:30, sain Pipsan koulutielle klo 7:45 ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin klo 11, kun toipilas herätti. Työpäivisin syön klo 10 jonkinlaista lounaan korviketta.

2. Jos saisit todeksi kolme toivomusta, mitkä toiveet esittäisit?

Ensimmäisenä toivoisin, että saisin lisää toivomuksia. Jos tämä ei kelpaa, niin toivoisin taloudellista turvallisuutta, lapsilleni normaalisti toimivat aivot ja meille kaikille ikuisesti onnellisen olon.

3. Mistä kotityöstä tykkäät eniten?

Ööh? En mistään. Miten olisi huoneitten tuuletus?

4. Mistä kotityöstä tykkäät vähiten?

Uunin pesu. Paitsi että minulla on nyt upouusi uuni, jota ei juuri nyt tarvitse pahemmin putsailla. Imurointi on tylsää, sen vaikein osa on imurin saaminen ulos kaapista.

5. Kuinka usein käyt parturissa?

Kampaaja saa napsia hiuksiani vuoden välein. Edellinen kerta oli tosin kesällä 2010, hups. Aika rientää. Raitoja kyllä kävin laitattamassa heinäkuussa 2012.

6. Mikä on mielestäsi ekologisin tekosi?

Hmm, olen niin läski, että ammeeseen mahtuu vain vähän vettä. Enkä ole ikinä paistanut joulukinkkua. Tai sitten tylsästi, etten aja autoa.

7. Jos saisit 1000 ylimääräistä euroa (laillisesti), mihin käyttäisit ne?

Velkojen maksuun. Eivät edes riittäisi luottokorttilaskuihini. Siis tonni, vaivainen tonni..? Buhahaa.

8. Onko sinulla paheita? Kerro yksi niistä.

Räplään tauotta kännykkääni. Mutta työkaverini vastaisivat tähän varmasti, että laulan jatkuvasti. Mahtaa olla tympeää kuunneltavaa. Viimeksi lauantaina kiusasin inhottavaa työkaveria laulamalla koko päivän "Kuka ajaa punasella Jaguaarilla? Jee jee, Jerry Cotton! On naama kuin George Naderilla - Jee jee Jerry Cotton!" Tätä samaa yhä uudestaan, en osannut enempää sanoja ulkoa.

9. Mitkä ovat parhaimmat puolesi?

Oih, mistä aloitan? Ehkä se, että jaksan kaikessa realistisuudessani muistaa, että länsimaahan syntyneenä olen onnekas, vaikka elämä tuntuukin hakkaavan lekalla päähän. Ja minulla on hammaslääkärin mukaan perushyvät hampaat.

10. Mitä haluaisit oppia?

Olemaan välittämättä typeristä ihmisistä. Alkuaskeleena tälle tein uudenvuodenlupauksen, etten enää lue minkäänlaisia yleisönosastokirjoituksia tai nettikommentteja (luen silti, mutta se on sitten ihan oma vikani).

11. Mikä saa sinut hymyilemään?

Hyvä tilannehuumori. Joskus ihan vain hauskat muistot (ja yleensä juuri väärällä hetkellä, kun ei saisi hihitellä).

No niin. Vielä vapaavalintaiset 11 asiaa sekalaisessa järjestyksessä.

1. Yritän kiivaasti elvyttää käsityöharrastustani.
2. Jos voisin elää uudestaan nuoruuteni, niin rupeaisin muusikoksi.
3. Minulta puuttuu täysin hurriviha, ryssänpelko, homofobia ja monta muuta kummallisuutta.
4. Halusin aina ulkomaille - ja hmm, tällä olen. Jostain syystä kuvittelin tosin päätyväni Saksaan.
5. Jos olisin mies, niin minulla olisi pitkä tukka ja iso parta.
6. Nuorempana kuvittelin, että minusta tulisi joko lehtimies tai kielenkääntäjä (saksa, ruotsi).
7. Minulla on aivan järkyttävän huonot kynnet, mutta mieluummin omat nysät kuin mitkään tekokynnet.
8. Harmittaa, etten osaa maalata tauluja. En kyllä ole kokeillutkaan. Maalaan vain naamaani ja sitäkin yhä harvemmin.
9. Laskin juuri, että minun ja lasteni sairausvakuutus on noin 15% tuloistani. Pienen verotuksen etuja, nääs.
10. Kärsin refluksista, jonka vuoksi pitäisi muka luopua viinistä, oluesta, suklaasta ja muista herkuista. Hah.
11. Kuvittelin, että minusta tulisi hyvä äiti, mutta totuus on tarinaa ihmeellisempää...

Että tämmöistä tällä kertaa, ensi kerralla taas uudet kujeet.

*nuh nuuh*

Kaikkea pitää haistella.

Etenkin silloin, kun mamma yrittää kuvata kukkia.