Pitkäveteinen lento Helsingistä Zürichiin takana, nälkäkin vuoren kokoinen. Eihän Blue1:lla mitään ruokaa saanut, ei ainakaan ilmaiseksi.
Raaskin ostaa likoille jotain pientä ja kallista. Itse mutustin lakritsaa, jonka olin aikonut säästää pahan päivän varalle. Se paha päivä oli aiemmin kuin arvasinkaan.
Lentoemäntä kertoi samat vitsit jokaiselle, kohteliaana hymähdin ja litkin kylmän ilmaiskahvini.
Edellinen yö oli jäänyt kovin lyhyeksi. Näin unta, vaikka tiesin olevani lentokoneessa ja pääni keikkuvan niskaa venyttäen.
Lentoasemalla kiitolaukkaa junaan. Oli turhan kiire, en edes leipää ehtinyt ostaa evääksi.
Vatsani oli kuin nälän takoma rumpu, tahti vain kiihtyi. Onneksi juna oli miellyttävän viileä, vaikka ulkona oli +30° vielä illansuussakin.
Ja sitten jäimme jököttämään jollekin kyläasemalle Zürichin ja Luzernin välissä.
-Teknisten ongelmien vuoksi emme voi vielä jatkaa matkaa, kuulutettiin.
Voi miksi juuri nyt, kun olimme matkustaneet jo kellon ympäri! Aloimme olla turhautuneita itse kukin.
Enpä aavistanut, että tämä olisi vielä illan pelastus.
Juna liukui eteenpäin, matka jatkui.
Keräsimme laukut ja kassit, koko Kiljusten väki Luzernissa ulos junasta ja kohti paikallisjunaa. Minä letkan viimeisenä, kun Sulo pysähtyi yllättäen.
-Reppu unohtui!!!
Mies kirmasi pitkillä säärillään kohti junan takaosaa, juna oli kohta lähdössä takaisin kohti Zürichiä. Ei reppua. Sveitsiläiseni sinkoili pitkin junalaituria ja katosi vaunusta toiseen.
Niin paniikissa olimme molemmat, että etsiminen oli järjetöntä säntäilyä ja poukkoilua. Repussa oli kaikki tärkeä, avaimetkin. Realistina päättelin heti, että joku oli ottanut yksinäisen repun mukaansa.
Pipsa nyyhkytti surkeana, minä päästelin ärräpäitä. Lähetin nälkäiset lapset ostamaan jotain syötävää. Typsy meni pienelle kojulle ja tilasi suomeksi: -Neljä hotdoggia! Olin sekopäisenä antanut euroja mukaan, kelpasivat nekin ja olivat antaneet jopa euroja vaihtorahaksi.
Junan henkilökunta ehdotti, että Sulo matkustaa seuraavalle asemalle junan mukana ja etsii reppuaan. Suunnittelin, että lähetän lapset mummille siksi aikaa kun kierrän pitkin kaupunkia etsimässä exää avaamaan ovea. Ei niin helppoa perjaintai-iltana, kun exä on jostain syystä taas kännykätön.
Ja sitten tuli ihana tieto, että juna jää asemalle teknisten ongelmien vuoksi. Hurraa!
Matkustajat kapusivat ulos pakaasiensa kanssa ja Sulo löysi vihdoin reppunsa sieltä minne oli sen jättänytkin. Niin koville oli ottanut, että nälkäinen mies voi pahoin adrenaliinipuuskassaan.
Sulloimme hotdogit naamaan, hyvä tuuli palasi ja pällistelimme pimeää maisemaa. Seuraavaan paikallisjunaan, bussilla loppumatka. Olimme kotona iltakymmeneltä 14 tunnin matkanteon jälkeen.
Että taas saatiin uusi jakso sarjaan "Kotimatka yhtä seikkailua". Eipä käy matkustaminen turhan tylsäksi.
Merelliset kuvat kotiseudun parhaimmistoa (28.07.2013)
