Ihan kipsissä

Kaarsin jäälle jaloissani vastaterotetut retroluistimeni ja päästin sisäisen taitoluistelijani ulos kaapista. Kuulin yleisön pauhun kiitäessäni esiin kimaltelevassa strassipuvussani, tein sulavan käännöksen ja leikkisän pikku piruetin. -Heipat, olympiavoittaja tässä!

Yhtäkkiä maailma pyöri ympärilläni ja kuulin Pipsan huutavan hädissään: -Äiti, voi äiti!! 

Takapuoleni pläiskähti jäähän ja kieltämättä otti leviäätte kipiää. Ellen olisi pysäyttänyt vauhtia vasemmalla kädelläni, olisi kalloni haljennut jään pintaan kuin kananmuna taikinakulhon reunaan.

Paikalla olleet noin kolmesataa muuta luistelijaa sekä uteliaat silmäparit katsomon puolelta seurasivat mielenkiinnolla, kun töpötin kymmensenttisillä konttausaskelilla kohti reunaa, kun en muuten päässyt ylös. Urani taitoluistelijana koki yhtä kovan kolauksen kuin itsetuntonikin. 

Mutta kovimman kolauksen koki vasen käteni. Tietysti huomasin samantien, etten voinut tarttua kädellä mihinkään, ihan pokkana luistelin kuitenkin vielä muutaman kierroksen. Illalla oli turvotusta ja kipuakin sen verran, että otin Sulon selkäkipuihinsa saamaa särkylääkettä.

Sulo sitoo Pipsan luistimia

Maanantaiaamuna omalle lääkärille. Dr. Superman on muuttanut, praktiikka oli vielä sikinsokin ja potilaitakin sen verran, ettei takkini sopinut naulakkoon. Pääsin kuitenkin jo toisena sisään, mutta eipä siitä mitään hyötyä ollut, kun Dr. Supermanin röntgenlaitteisto ei ollut toiminnassa.

Sain lähetteen toisaalle röntgeniin.

-Onko teillä tapaturmanumero? kysyi nainen vastaanotossa.

No eipä tietenkään. Mistäs minä olisin tiennyt, miten Sveitsissä hoidetaan tapaturman hoidon byrokratiapuoli, kun en ole siihen joutunut tutustumaan.

Soittelin pomolle ja firman Baselin keskukseen. Vastasin kummallisiin kysymyksiin, kuten että "miksi kaaduitte". -No mitä luulisit?!? Sain paljon tietoa, josta unohdin leijonanosan samantien. Eikö tämmöiset kannattaisi hoitaa kirjallisesti?

Röntgenissä löytyi pieni halkeama värttinäluun päässä (caput radii). Ei mikään amputaatiota vaativa vamma, mutta kipsi pitäisi olla 3-4 viikkoa v-ä-h-i-n-t-ä-ä-n. Lääkäri venytti viimeistä sanaa puhelimessa.

Koska lääkärini vastaanotto oli tietenkin yhä heikunkeikun, niin menin sairaalaan kipsattavaksi. Kävelin vain suoraan kipsihiuoneeseen ja sanoin, että Dr. Superman lähetti, ja homma hoidettiin ikäänkuin off the record. Sain kipsattaessa jonkun hepulikohtauksen ja nauraa hekottelin, että kylläpä kannatti mennä luistelemaan! Ha ha haaa!!

Seuraavana päivänä piti taas omalle lääkärille. En tosin tiedä, miksi, -ehkä kasvattaakseni laskua mahdollisimman suureksi? 

Lääkäri säikähti kylmiä käsiäni (ulkona oli pakkasta) ja istutti minut kahvihuoneeseen juomaan naminami nespressokahvia ja jonkun herkkuhyvän suklaakuulankin sain sen pariksi. Siinä koko käynti, mutta kyllähän tämäkin suomalaiset terveyskeskuskäynnit voitti mennen tullen. 

Kävin töissäkin ohimennen, vastaanotto oli viileähköä.

-Nyt minä joudun olemaan töissä sun vuoroja ja menetin lauantaivapaankin!

Taidan jättää tervehdyskäynnit jatkossa vähemmälle.

Mutta ei niin huonoa, ettei hyvääkin: en malta olla kertomatta loppukevennykseksi, että exä sai töitä ja edellisessä postauksessa kertomani taloudellinen ahdinkomme helpottuu elatusmaksujen noustessa! Hip hip hurraat sille, yksikätisenäkin!

Ei järjen häivää

Syksyllä postilaatikossa irvisteli uhkaavana kirje oikeudesta, hyvä jos uskalsin avata tärisevillä käsilläni. Mietin kuumeisesti, mitä rikollista olinkaan mahtanut tehdä, joko kohta käsiraudat kilahtavat ja muija katoaa maijaan.

Mutta rikollinen olikin exä, nimittäin jos ääretön typeryys katsottaisiin rikolliseksi. Exä vaati elatusmaksujani pienennettäväksi, koska hän on vähävarainen ja työtön, siksi avioerosopimus piti käsitellä siltä osin uudestaan. 

Tosin exä on ollut pennitön jo iät ja ajat ja elatusmaksut tulevat (onneksi) kunnan takaamana, mutta kai hän sitten kuvitteli oman rahatilanteensa paranevan sillä, että kunta maksaisi minulle vähemmän.

Kun vuosikausia olimme olleet kutakuinkin ystävällisissä väleissä, niin tällaisesta typeryydestä kärähti hihat ja kainalokarvatkin. Ilmoitin, että yhteiset uimareissut, fondueillat, jouluaatot ovat nyt passé. Meille olisi turha tulla pummaamaan satasta tai ilmaista ateriaa. Kas kun elatusmaksujen pienennyttyä meillä ei olisi enää varaa kestitä herraa. Että mieti sitä sitten, saatanan tunari!

Oikeudessa ilmoitin oitis haisevan vastalauseeni. Yli 40% alennus elatusmaksuihin oli rankka vaatimus, ei herranjestas, ei onnistu!

Käytiin läpi tuloja ja menoja, sairausvakuutusmaksuja, bussimaksuja, mitä kaikkea. Kerroin rehellisesti missä jamassa olemme taloudellisesti, eipä tarvinnut liioitella eikä vähätellä mitään.

Tuomari ei kauaa jaksanut kuunnella vaikerrustani ja ehdotti, että elatusmaksut maksetaan sen mukaan, mitä exä kulloinkin tienaa. Sopimukseen tuli kolme eri tulorajaa ja kolmensuuruiset elatusmaksut. 

Oikeuskäsittely maksoi kaikkiaan Fr. 600,-. Puhelimessa oikeudesta oltiin etukäteen kerrottu, että exä maksaa viulut, koska on asiaa vaatinut käsiteltäviksi. Mutta kun minä en ollutkaan kiltisti hiljaa, niin saisin maksaa puolet tuosta summasta. Että mitvit ja häh haloo!?!

Sain tietysti vaatia vähävaraisuuden vuoksi ilmaista käsittelyä, mutta tuloni laskettiin vanhojen, korkeampien elatusmaksujen mukaan (joita en siis enää saisi), ja kappas vaan: tienasin kivasti liikaa. Että mitäköhän logiikkaa tässäkin on? No ei tietenkään mitään.

Meitä oli jo syyskuussa kohdannut valtava taloudellinen takaisku, ei siitä sen enempää. Mutta iloittuani alkusyksystä taloudellisen tilanteemme kohenevan uuden työn myötä, sainkin todeta, että käteen jää vieläkin vähemmän kuin ennen.

Mutta mitä ei voi muuttaa, niin se on hyväksyttävä, eikä ole ollut edes vaikeaa. Tai ehkä tämä lääkitys kietoo tunteet niin tehokkaasti kuplamuoviin, ettei tunnu edes potku palleaan. Korkeintaan kuuluu vähän pihinää.

Kyllä me tästäkin selviämme, ensi syksynä saatamme olla selvillä vesillä. Minä vain tujottelen tunteettomana kaukaisuuteen ja otan päivän kerrallaan.