Näillä mennään

Tuhat kertaa kuvaamani maisema Vierwaldstätterseelle

-Teillä on masennus! kiekaisi kilpirauhaslääkärini päin turvonnutta näköäni. Muutenkin piristi, kun lääkäri totesi minun olevan niin turvonnut, että hän tunnisti minut enää tukasta. Kukapa nainen ei haluaisi kuulla juuri tällaista luonnehdintaa!

Miten minulla voi olla yhä niin selkeitä kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita, vaikka tyroksiiniannos on muka optimaalinen? Muutenkin valtava rauhanenkin oli kasvanut ja muhkuroitunut lisää.

-Ehkä teidän kannattaisi harkita lievää serotoonin takaisinoton estäjää! ehdotti lääkäri, se ukrainalainen professori.

En viitsinyt mainita (taas jälleen kerran), että olen vetänyt masennuslääkkeitä kaksin käsin jo pitkään. Eihän lääkäri voi sellaista muistaa, olenhan vain potilas.

Verensokeri oli kunnossa, mutta sain silti jotain diabeteslääkettä, että ylisokerinen kroppani jaksaisi taistella insuliinintuotannossa. Kuulemma siitä hyötyvät myös turvonneet valaat kilpirauhaspotilaat.

Piakkoin joudun uusintakäynnille, ja saan moitteet, koska en ole saanut ruokailuani kuntoon. Kun töitten jälkeen jaksan nipin napin kaataa makaronit kattilaan, niin miten muka jaksaisin miettiä hyviä proteiinin lähteitä?

-Googlettakaa kasvissyöjien ruokia! Papuja, linssejä, tofua! Ja merikalaa vain joka toinen viikko!

Töissä syön yhä pastaa ja sämpylöitä. Iltaisin laitan lihaa vain perheelle, koska ruoka on kallista. Sitten tuleekin iltanälkä ja herkkupeppuilen telkkarin ääressä.

Sinisiä aamumaisemia Luzernista Berniin päin

Ai että on ollut akku tyhjä. Silmäni aukeavat aamuisin, mutta pää vetää sikeitä. Lapsetkin ovat huomanneet, ettei enää tarvitse pestä kainaloita tai hampaita aamuisin, äiti katoaa kuitenkin takaisin sänkyyn, eikä huomaa mitään.

Kerroin psykiatrille, että koko alkuvuosi on mennyt aallonpohjalla, enkä pääse sieltä ylös. Mikään ei ole enää hauskaa, ei edes iltaviinin siemailu (tästä olen ollut erityisen huolestunut!).

-Jaa-a, teillä on jo maksimiannos lääkkeestä, totesi psykiatri.

Siinä kaikki.
Lasku tulee perästä.

Että näillä mennään sitten, saatana.

Syvin aallonpohja on kuitenkin kai ohitettu.

Olin vähällä menettää kunnan takaamat elatusmaksut, koska olemme Sulon kanssa liian hyvätuloisia (HUUTONAURUA!!!). Ja elatusmaksuthan muodostavat noin 40% tuloistani, joten ei ollut ihan pikkupenneistä kyse.

Miten voikin joku vetää maton jalkojen alta, 

vaikka onkin jo valmiiksi rähmällään??? 

Luojan kiitos tämä viranomaisten aivopieru haihtui ilmaan ja sain kuin sainkin takuun taas vuodeksi eteenpäin. Että ainakin tämä poistui painamasta mieltä, kun muutenkin taivas tippuu niskaan.

Lisää sinisiä maisemia, tämä muistaakseni jossain Veveyn lähistöllä 

Niin, ruokailu pitäisi saada kuntoon, että saisin akkuni ladattua ja ehkä masennuksenkin kuriin. Ja kyllähän minä yritän paneutua ruoanlaittoon jo ihan perheenkin vuoksi.

Kuten eilen. Olin ostanut kananreisiä tarjouksesta ja hieroin asiantuntijan ottein aromaattista mausteöljyseosta nahan alle. Hyi, miten kanasta voikin irroittaa nahan ja sitten vetää sen taas lihan päälle kuin sukan!

Olin valinnut huumoriuunistani grillitoiminnon, koska se muistaakseni toimi vielä. Tavallinen ala- ja ylälämpöhän ei ole toiminut pitkään aikaan, lämpötila on mitä sattuu ja vaihtelee mielialan mukaan.

-No piru, nyt on uunin lamppukin rikki! manasin, kun uunin ovilasin takana välkkyi valoa.

Mutta ei, olinkin ohimennen grillannut kumikuorista uunilämpömittariamme! Ja liekithän siellä loimusivat iloisesti, varsinainen inferno! Mittari venyi ilkkuen riuhtoessani sitä ulos, mutta sammui tiskialtaassa rits-räts vain.

Kananreidet olivat kuulemma hyviä, minä söin muutaman uuden perunan.

Nyt menen heittämään valmispizzan uuniin.

Tietysti oltiin täälläkin:

Allmend Rockt 03. -04.06.2016 

Iron Maiden ja Rammstein

Poutapilviä ja vähän synkempiäkin

Joskus tuntuu, että huolen ja murheen määrä on aina vakio. Kun jostain painavasta pelosta pääsee eroon, niin jo saapuu seuraava ahdistava asia.

Maaliskuussa katosi jo vuosikymmenen päälläni leijunut uhkaava pilvi ja oloni oli kevyt, niin kevyt.

Ei mennyt kuin muutama viikko, niin eiköhän jumalauta tullut seuraava nyrkki naamaan. Ei ole minulle huoletonta elämää suotu. Ei sen enempää tuosta, kun asian ajattelu lisää ahdistusta. Om-om-om-om... unohdetaan tämä nyt.

Kun jo kaikenlaiset taloudelliset takaiskut olivat osuneet maaliinsa, niin sitten tuli vielä exältä tekstiviesti: "Minut on irtisanottu".  Kuulemma firmaa yritettiin myydä, ja kun ei ostajaa löytynyt, niin pistävät pillit pussiin heinäkuun lopussa.

Loppuu perintätoimistolta saamieni ikivanhojen elatusmaksujen kilahtaminen tililleni.

Okei, tuulilasissa oli tuhat itikanraatoa...

En keksinyt muutakaan kuin alkaa lotota. Voitin jo 6.89 euroa, jonka kävin riemusaatossa hakemassa kioskista.

Koska päävoittoa joutunee hieman odottamaan, niin päätin aloittaa työnhaun. Enää ei riitä, että käyn harrastamassa työntekoa silloin tällöin. Tai kyllä tuokin työ olisi kylliksi, mutta palkka ei.

Kimuranttia puuhaa, kun irtisanomisaika on 3 kk ja työpaikat ovat jaossa juuri nyt, aloitatteko nyt heti vai vasta huomenna? Teidän tulee olla käytettävissämme vuorokauden ympäri, voimme soittaa milloin vain ja vaatia mitä vain. 

Pari päivää sitten aloitin työnhaun käymällä valokuvassa. Hymyilin viehkosti verhon takana automaatin peilille, mutten tajua mitä siellä peilin takana tapahtuu, kun kuvasta katsookin vain keski-ikäinen pallinaama, jonka kasvolihakset eivät jaksa nostaa turpeita poskia luonnolliseen hymyyn.

Sitten kotiin dokumenttien kimppuun. Ähelsin ja kiroilin.

Neljässä tunnissa sain kaksi kirjettä kirjoitettua, mutta en saanut CV:tä lähetyskuntoon, joten se siitä. Todistuksetkin on ripoteltuna kolmelle eri läppärille, joista yksi on risaräsänä kellarissa. Tuoreimpia työtodistuksia en löytänyt edes paperisina mistään.

Tästä tulee vielä hauskaa. Työnhaku on hilpeä lisä muutenkin hupaisaan elämääni.

Tässä kuvassa ei ole itikanraatoa tuulilasissa, 

vaan pölyhiukkasia kameran kennolla.

Joku laiska kuvaaja ei ole vaivautunut käsittelemään kunnolla...

Jos ette jaksa lukea kilpirauhasjuttuja, niin hypätkä suosiolla tämän kappaleen yli. Ja kuka nykyään blogeja edes lukee? En minä ainakaan.

Taannoin kävin toistamiseen endokrinologilla.

Heti alkajaisiksi Dr. Ukraina sanoi, että Teidän kilpirauhasessanne on kyhmyjä, en tiedä onko se syöpää. Ei voi edes ottaa ohutneulanäytettä, koska ei siitäkään mitään näkyisi. Pitäisi poistaa koko kilpirauhanen ja vasta sitten voisi saada luotettavan tutkimustuloksen.

Nielaisin pari kertaa, kun lääkäri puhui pitkään pelkästään syövästä, sen helppohoitoisuudestakin.

Kummallista. Viime kerralla oli puhe vain kystoista, eikä kuulemma ollut mitään syövän näköistäkään. Ja nyt tällainen syöpätietoisku.

Googletin kotona. Saksalaissivu kertoo kilpirauhasen kyhmyjä olevan joka toisella viisikymppisellä naisella. Ohhoh. Miksei lääkäri maininnut, ettei kyseessä ole tämän kummempi asia?

Sain verikokeen tulokset ja sen myötä magnesiumia, biotiinia ja sinkkiä. Kilpirauhanen toimii suhteellisen hyvin, kuulemma, sain miniminiannoksen tyroksiinia. En kyllä ole huomannut mitään eroa missään, vaikka olen tunnollisesti niellyt tablettini.

Muuten elämä onkin varsin mukavaa ja päivät soljuvat ohi kuin poutapilvet taivaalla, tuskin ehdin huomata ajan kulumista.

Aavistan jo, että lomat alkavat ihan hups vain. Typsyllä on loppukiri koulussa, mutta sitä ei huomaa, kun Neiti Lukiolainen tuskin vaivautuu koululaukkuaan avaamaan. Mielenkiinnolla odotan todistusta.

Pipsa opiskelee antiikin Rooman asioita, jankkaa niitä kyllästymiseen saakka. Koin suoranaisen valaistumisen, kun tajusin, että sehän on myös minun lasteni kotimaan historiaa. Ja kyllä sitä päntätäänkin!

Itse olen kursinut kokoon Rooman kokoista aukkoa sivistyksessäni lähinnä Asterixia lukemalla.

Firmakekkereillä

 

Tulipa taas käytyä firman pippaloissa. En tietenkään muistanut mitään mitä kutsussa luki, mutta sattumalta osasin marssia paikalle juuri oikeaan aikaan.

Tihuutti sadetta, terassi oli katettu. Upeat maisemat järvelle, oli pilviä ja nitten lomasta kurkistelevia vuoria, eikä tietenkään kunnon kameraa mukana.

Minulla oli mustat housut, hihaton pellavatunika ja sen päällä ohut neulerätti Prisman alesta. Olin meikannut ja näytin pelleltä, hiuksetkin kuin kulkukoiran turkki.

Kippasin ensimmäisen, toisen, kolmannen valkoviinilasillisen. Buhvetista graavilohta ja parmankinkkua. Yhhyh, sain yliannoksen alakarppimuonaa. Onneksi oli myös kuivatuilla tomaateilla ja tuorejuustolla täytettyjä pikkuruisia voisarvia.

Kaikki yli kaksisataa firmalaista laumana alakertaan kokoustiloihin.

Paljon ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka kuitenkin ovat töissä samassa talossa. Myös eläkkeelle jääneitä, jotka eivät huomanneet olla hiljaa silloin, kun joku piti puhetta, vaan huusivat tohkeissaan sylki pärskyen.

Olin löytänyt vierustovereikseni muita tavallisia duunareita. Ei siitä ollut mitään iloa, kun ei ollut kellekään mitään sanottavaa. Suru puserossa murjotin salaa, päässäni pyöri viinikaruselli.

Kaksi kanaa kaakatti pöydän päässä, sitten pari tamilia supattamassa keskenään. Huivipäinen albaaninainen paleli mustassa villatakissaan samaan aikaan kuin minun otsani pukkasi hikeä ja kainalot tuntuivat tahmeilta.

Ja sitten ruokaa: oli kiinalaista ja thaipöperöä, lihaa ja perunoita grillistä, pastaa ja sushia. Vatsaani ei sopinut paljoakaan, kun olin kitannut kuumuuteeni litran vettä.

Ystävällisyyttä pursuavat naistarjoilijat olivat liikuttavan huolissaan siitä, oliko meillä kaikki hyvin. Yksi näytti aivan Tanja Vienonen-Karpela-Saarelalta, paitsi että oli kauniimpi. Hampaatkin niin valkoiset, että hymy sattui silmiin.

Jälkiruokaa, ja sitten pakoon. Ajelin bussilla kohti kotia läpi kaupungin rahakkaampien seutujen, oli ihania vanhoja taloja ja vehmaisia puutarhoja.

Ja päätin, etten mene firmakekkereihin enää koskaan.

Vielä huomenna töihin. On kohtalon ivaa, että viimeisenä päivänä ennen kesälomaa joudumme tekemään vielä tavallista pitemmän työrupeaman.

Viimeinen päivä on raskas, huonotuuliset ja motivaatio-ongelmaiset työntekijät toinen toisensa kiusana. Viime vuonna en viitsinyt jäädä edes lomallelähtökaljalle muitten kanssa, vaan säntäsin kiukkuitku kurkussa pihalle ja lomailijan vapauteen.

Likat toivat jo todistuksensa riemusaatossa, kummallakin yhtä hyvä kuin ennenkin. Palkinnoksi saavat valita luettavaa kirjakaupasta, nämähän nielaisevat ohimennen vähintään kirjan päivässä.

Lainasin jo kirjastostakin esiteinien kirjoja. Typsy katsoi tuomisiani arvostellen, ei kuulemma kiinnostanut. Otti sitten kuitenkin yhden kirjan ja painui huoneessaan jököttävään telttaan lukemaan. Ja lukikin kirjan samantien kahteen kertaan, kun oli niin hyvä.

Arvaatte kai, että riemusta repesin, kun tytär toi mummilta teltan ja kokosi sen huoneeseensa metalliosat parkettia viistäen. Haiseekin niin että yhhyh! No itsepä siellä nukkuu patjanaan vaivainen päiväpeitto.

Sulo on sairas, vaikkei sitä tunnustakaan. Kauhea nuha ja päässä vasaroi, kuumetta ei ole mitannut. Ei ole aikaa nyt sairastella, Panadolin voimalla töihin.

Ei olisi juuri nyt tarvetta kesäflunssalle kellään.

Peräkammarin poika ja tutkijatytär

Uuden asunnon myötä olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Nurkkiimme on ilmestynyt eräänlainen peräkammarin poika.

Exä,

laiskamato lasteni isä,

se työtön taivaanrannanmaalari.

On tietysti pistänyt merkille, että meillä on mukavampi punkata, kuin siinä omassa ahtaanpienessä kämpässä, jossa vallitsee kaaoksista suurin. Pölyä ja likaakin on sen verran, että kyllä siitä vähintään pölykeuhkon tai muun saastataudin saa.

Aamupäivällä exä hyppää bussiin kilttinä poikana ja ilmestyy meille hyvissä ajoin syöttämään lapset lounaalla, kun minä olen töissä. Ja ylpeydestä puhkuen ilmoittaa jo etukäteen, ettei tarvitse kokata, minä kyllä hoidan homman!

Tämä aloitteleva kokki on edennyt urallaan pikku hiljaa. Ensin lämmitti pakastepizzoja ja tölkkiraviolia mikrossa, nykyään paistelee jopa gnoccheja paistinpannulla! 

Perunoitten keittäminen oli kyllä vielä sen verran vaikeaa, että mies katsoi parhaaksi tarkistaa, pannaanko perunat kylmään vai kiehuvaan veteen.

Kuka olisi uskonut, että mies, joka osaa väännellä DJ-pöydän namiskoita vaikka unissaan, oppii jonain päivänä kääntelemään hellankin nappuloita? Minä en, mutta tämä on loistavaa kehitystä!

Iltapäivällä kun tulen töistä, exä lojuu sohvalla katsomassa telkkarin laatuohjelmia tai istuu ruokapöydän ääressä syventyneenä musiikkitiedostoihinsa läppärillä.

Eikä edes harkitse lähtevänsä kotiin. 

En viitsi sanoa mitään, onhan hänestä suurta hyötyä lounasaikana ja nytkin sain lempi-CD:ni ilmaiseksi vain vähän vihjattuani.

Viikonloppuisinkin exä mieluummin tulee meille lapsenvahdiksi sen sijaan, että ottaisi lapsia luokseen. On aina vapaaehtoinen syömään kanssamme illallista ja silloin kun on hyvissä rahoissa, tuo mukanaan fornduetarvikkeetkin viineineen.

Viime sunnuntaina mies ilmestyi aamukuudelta DJ-yön jälkeen ja pyysi herättämään klo 11:30. Oli sentään tuonut meille tuoreet sämpylät ja voisarvet aamupalaksi. Menivät sitten iltapäivällä porukalla jalkapallomatsiin, minä jäin ainoana kotiin.

Että on meillä aika erikoiset uusperhekuviot, mutta ehkä siinä onkin onnistumisen salaisuus.

Kerroinko ollenkaan, että tutkijatyttäreni Typsy oli innovatiivisista ja innostuneista neitokaisista kootun ryhmän mukana nelipäiväisellä kursssilla teknillisessä korkeakoulussa?

Tästä kantonista valittiin neljä tyttöä tutustumaan tieteen tekemiseen, joten ei mikään turha saavutus. Miten saatoin unohtaa raportoida tällaisen merkkitapahtuman julkisessa päiväkirjassani?!?

Ylpeinä veimme Typsyn riemusaatossa Bruggiin hostelliin, oli sellainen tunnin ajomatka. Ryhmänjohtaja sai tyttären lääkkeet käteensä ja ukaasin, että muistakin antaa yksi joka aamu!

Ja voi miten sekä minulle että Sulolle tuli ontto olo jättää Typsykkä sinne, kauas pois, vieraitten ihmisten pariin. Ja olihan siellä sitten pitänyt ulvoa koti-ikävää ainakin ensimmäisenä iltana, kuulemma.

Keskustelua käytiin muutamalla tekstiviestillä silloin kun tutkijatytär ennätti vastaamaan:

Lisää ulvomista seurasi vähän myöhemmin, kun hattarapäinen tyttäreni hukkasi yörautojen metalliosan. Sitä etsittiin hostellissa tarmokkaasti monen ihmisen voimin.

Metalliosa löytyi myöhemmin kotona tutkijatyttären matkalaukusta, kuinkas muutenkaan.

Alkoi lokakuu, kuukausista kauhein... eh, kaunein (tai miten päin vain). Minä ja likat olemme syyslomalla, otin varaslähdön jo viime viikolla.

Nuokuin koko viikon, vaikka olisi ollut hommaa ja puuhaa asunnossakin. Mutta minkäs teet, jos ei pää viitsi eikä kroppa jaksa?

Yöunet lähtivät karkuun. Närästys alkoi ryppyillä ruokatorvessa ja refluksi toi yrkät suuhun. Ja mikä kummallisinta: tältä virtahevolta katosi ruokahalu!

Sydän hakkasi villinä neljä, viisi päivää, -hyvä etten paniikkikohtausta saanut. Mittasin verenpaineen: varsin normaali. Öh?

Tällä viikolla joka-aamuista migreeniä, ikuista vilkkuvaa auraa ja iltaisin silmissä hyppiviä kirjaimia.

Ja tämä kaikki nyt kun olen lomalla.

Huhhei, joko kohta pääsee töihin?

Kuvat 29.09.2012 matkalla Haslibergiin