Olen tosi jäykkä tyyppi.
Hammaslääkärini sanoi muinoin, että toimenpiteen aikana minusta osuu tuoliin vain takaraivo ja kantapäät. Samaa tyyliä käytän muulloinkin, myös nukkumaan mennessäni.
On vaikea saada unta tinasotilaana patsastellen. Onneksi keksin oivan tavan rentoutua: leikin ruumista! Enkä mitä tahansa kalmakallea, vaan kuvittelen olevani ruumis saksalaisessa poliisisarjassa (Tatort - Rikospaikalla).
Kyllähän siinä pää retkahtaa kohti rintaa, kun eläytyy rooliinsa. Kiire on saada sixapakkikin rennoksi ennen kuin kuolinkankeus iskee.
Mutta oikeasti henki pihisee vielä, kirjaimellisesti. Heti joulun jälkeen iski sinnikäs pöpö. En tietenkään jäänyt kotiin sairastamaan, vaan kunnon työntekijän tavoin menin levittämään pöpöjäni työpaikalle.
Viime viikolla aloin saada tarpeekseni. Ei siinä mitään, että yskä kaikui kolkkona röörissä, mutta alkoivat jo kädet täristä ja pumppu läpättää. Maanantaina huomasin lähes läähättäväni.
Lääkärillä sain taas VIP-kohtelua, ilman ajanvarasta sisään ihan pikku odotuksella. Keuhkoputkentulehdukseen antibioottia ja sitä ja tätä. Lorvikatarriin sairauslomaa loppuviikon.
Harmittavasti en pääse katsomaan Typsykän loistosuoritusta koulun näytelmässä. Viimeinen esitys on tänään, enkä todellakaan lähde sinne köhimään tyynyyn, vaikka sitäkin jo harkitsin.
Köysiratakuvat ovat joulun välipäiviltä. Kävimme kotivuorellamme Pilatuksella helssaamassa Sulon kummeja, jotka olivat puolivälissä rinnettä isännöimässä jonkun yhdistyksen ravintolaa.
Matkasimme gondolissa ensimmäiselle pysäkille, ja siitä oli kymmenen minuutin kävelymatka alas ravintolaan. Muka.
Muu perhe loikki gaselleina pitkin lumista kinttupolkua ja minä liukastelin perässä tanssikengissäni. Läähätin ja hikosin, voi Luoja! Matkaan meni ikuisuus, tai ainakin puoli tuntia.
Ravintolassa oli neljä tai viisi pöytää, kova meteli ja makeaa ruusunmarjateetä snapsin kera. Sulon kummit ovat mukavia ja välittömiä, tykkään.
Myöhemmin tietysti samaa kärsimysrettiä ylös, lääh puuh.
En mene sinne enää ikinä.
