Rikkauden rajatila

 Zürich toukokuussa 2017

Viranomainen lähestyi minua söpösti pinkillä neontussilla koristetulla kirjeellä. Voisihan olla, etten muuten löytäisi tekstin tärkeitä kohtia!

Ei sen kummempaa, kuin että elatusmaksutakuu pitää uusia vuoden välein, ja sehän on yhtä tervetullutta vaihtelua arkeen kuin veroilmoituksen teko. 

Kyseessähän on systeemi, jossa kunta maksaa minulle elatusmaksut säännöllisesti kerran kuussa, ja exä maksaa ne kunnalle. Näin on taattu se, että taloutemme on pysynyt kasassa silloinkin, kun exä on ollut rahaton työtön.

Tänä vuonna tarvittavien dokumettien kerääminen sujui ihmeen jouhevaan, kun useimmat lippuset ja lappuset löytyivät suoraan netistä tai omalta läppäriltäni, eikä kovin moni paperi ollut edes hukassa. Vielä ihmeellisempää oli, ettei Rouva Viranomainen edes keksinyt, että täältähän puuttuu lapsen syntymätodistus tai kirjastokortti.

Aikaa kului. Päivänä eräänä Rouva V-omainen soitti ja ilmoitti, että hakemus ei tule menemään läpi, sillä olemme liian rikkaita: vuosituloja kolme tonnia yli rajan. 

Olihan se kiva kuulla, että olemme vihdoinkin rikkaita, ha haa! Etenkin, kun Sulon palkka on viimeksi tullut kokonaisena huhtikuussa. Toukokuussa maksettiin noin 60% palkasta, kesäkuussa ei mitään. Kymmenen päivän kerjäämisen jälkeen pomo toi osan käteisenä, että saimme vuokran maksettua. Edelliseen vuokraan tyhjenikin säästötilini, veroihin säästämäni rahat.

Rouva V-mäinen tahtoi jostain systä tavata minut henkilökohtaisesti. Laahustin kunnantalolle kuulemaan taas, että olemme liian rikkaita. Kolmen tonnin rajanylityksen lisäksi oli laskettu mikälie prosentti, jonka pitäisi olla alle 15% ja meillä oli 15,851%. Että näin.

Emme ole tyhmiä. Ellei exä maksa elatusmaksuja, ei meille jää muuta vaihtoehtoa, kuin tehdä vähemmän töitä. Sulo jo puhui työpaikallaan siitä, että voisi selkävaivaisena vähentää työaikaansa 10%, näin putoaisimme taas köyhien kastiin. Mutta katsotaan nyt ensin, miten asiat hoituvat lasten isän kanssa.

Hyväksyn sen, että rajoja on noudatettava, mutta yhtä asiaa en millään pysty hyväksymään.  

Veroja varten säästämäni rahat katsottiin omaisuudeksi. 

Mitä helvetiaa, kellä on tällainen loistoajatus välähtänyt mieleen???

Ilmeisesti köyhän pitää olla holtiton rahankäytössään. Olisi pitänyt pistää rahat menemään ja ihmetellä sitten sormi suussa, kun verolasku lepattelee postiluukkuun.

No nytpä ei niitäkään rahoja ole, kun vuokranantaja lähetti "häätöuhkauksen", kuten maksumuistutus vuokrasta oli kauniisti tituleerattu. Sinne menivät, ihan noin vain.

Hyvän alkuvuoden jälkeen pettymys on ollut melkoinen. Luulin, että nyt helpottaa, ja hetkeksi helpottikin. Mutta en millään jaksaisi enää taistella!

 Välillä mietin, luovutanko,

mutta miten voisin, kun minulla on lapset?

Osa minusta ei välitä tippaakaan. Kaksi luottokorttia on vielä tyhjinä, kaksi muuta vinkuu punaista. Kiroilen rumasti ja katson tulevaisuuteen. Varaan hotellin Suomen lomalle ja olen, kuin huolet olisivat pilven painoisia.

Näillä mennään

Tuhat kertaa kuvaamani maisema Vierwaldstätterseelle

-Teillä on masennus! kiekaisi kilpirauhaslääkärini päin turvonnutta näköäni. Muutenkin piristi, kun lääkäri totesi minun olevan niin turvonnut, että hän tunnisti minut enää tukasta. Kukapa nainen ei haluaisi kuulla juuri tällaista luonnehdintaa!

Miten minulla voi olla yhä niin selkeitä kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita, vaikka tyroksiiniannos on muka optimaalinen? Muutenkin valtava rauhanenkin oli kasvanut ja muhkuroitunut lisää.

-Ehkä teidän kannattaisi harkita lievää serotoonin takaisinoton estäjää! ehdotti lääkäri, se ukrainalainen professori.

En viitsinyt mainita (taas jälleen kerran), että olen vetänyt masennuslääkkeitä kaksin käsin jo pitkään. Eihän lääkäri voi sellaista muistaa, olenhan vain potilas.

Verensokeri oli kunnossa, mutta sain silti jotain diabeteslääkettä, että ylisokerinen kroppani jaksaisi taistella insuliinintuotannossa. Kuulemma siitä hyötyvät myös turvonneet valaat kilpirauhaspotilaat.

Piakkoin joudun uusintakäynnille, ja saan moitteet, koska en ole saanut ruokailuani kuntoon. Kun töitten jälkeen jaksan nipin napin kaataa makaronit kattilaan, niin miten muka jaksaisin miettiä hyviä proteiinin lähteitä?

-Googlettakaa kasvissyöjien ruokia! Papuja, linssejä, tofua! Ja merikalaa vain joka toinen viikko!

Töissä syön yhä pastaa ja sämpylöitä. Iltaisin laitan lihaa vain perheelle, koska ruoka on kallista. Sitten tuleekin iltanälkä ja herkkupeppuilen telkkarin ääressä.

Sinisiä aamumaisemia Luzernista Berniin päin

Ai että on ollut akku tyhjä. Silmäni aukeavat aamuisin, mutta pää vetää sikeitä. Lapsetkin ovat huomanneet, ettei enää tarvitse pestä kainaloita tai hampaita aamuisin, äiti katoaa kuitenkin takaisin sänkyyn, eikä huomaa mitään.

Kerroin psykiatrille, että koko alkuvuosi on mennyt aallonpohjalla, enkä pääse sieltä ylös. Mikään ei ole enää hauskaa, ei edes iltaviinin siemailu (tästä olen ollut erityisen huolestunut!).

-Jaa-a, teillä on jo maksimiannos lääkkeestä, totesi psykiatri.

Siinä kaikki.
Lasku tulee perästä.

Että näillä mennään sitten, saatana.

Syvin aallonpohja on kuitenkin kai ohitettu.

Olin vähällä menettää kunnan takaamat elatusmaksut, koska olemme Sulon kanssa liian hyvätuloisia (HUUTONAURUA!!!). Ja elatusmaksuthan muodostavat noin 40% tuloistani, joten ei ollut ihan pikkupenneistä kyse.

Miten voikin joku vetää maton jalkojen alta, 

vaikka onkin jo valmiiksi rähmällään??? 

Luojan kiitos tämä viranomaisten aivopieru haihtui ilmaan ja sain kuin sainkin takuun taas vuodeksi eteenpäin. Että ainakin tämä poistui painamasta mieltä, kun muutenkin taivas tippuu niskaan.

Lisää sinisiä maisemia, tämä muistaakseni jossain Veveyn lähistöllä 

Niin, ruokailu pitäisi saada kuntoon, että saisin akkuni ladattua ja ehkä masennuksenkin kuriin. Ja kyllähän minä yritän paneutua ruoanlaittoon jo ihan perheenkin vuoksi.

Kuten eilen. Olin ostanut kananreisiä tarjouksesta ja hieroin asiantuntijan ottein aromaattista mausteöljyseosta nahan alle. Hyi, miten kanasta voikin irroittaa nahan ja sitten vetää sen taas lihan päälle kuin sukan!

Olin valinnut huumoriuunistani grillitoiminnon, koska se muistaakseni toimi vielä. Tavallinen ala- ja ylälämpöhän ei ole toiminut pitkään aikaan, lämpötila on mitä sattuu ja vaihtelee mielialan mukaan.

-No piru, nyt on uunin lamppukin rikki! manasin, kun uunin ovilasin takana välkkyi valoa.

Mutta ei, olinkin ohimennen grillannut kumikuorista uunilämpömittariamme! Ja liekithän siellä loimusivat iloisesti, varsinainen inferno! Mittari venyi ilkkuen riuhtoessani sitä ulos, mutta sammui tiskialtaassa rits-räts vain.

Kananreidet olivat kuulemma hyviä, minä söin muutaman uuden perunan.

Nyt menen heittämään valmispizzan uuniin.

Tietysti oltiin täälläkin:

Allmend Rockt 03. -04.06.2016 

Iron Maiden ja Rammstein

Ei järjen häivää

Syksyllä postilaatikossa irvisteli uhkaavana kirje oikeudesta, hyvä jos uskalsin avata tärisevillä käsilläni. Mietin kuumeisesti, mitä rikollista olinkaan mahtanut tehdä, joko kohta käsiraudat kilahtavat ja muija katoaa maijaan.

Mutta rikollinen olikin exä, nimittäin jos ääretön typeryys katsottaisiin rikolliseksi. Exä vaati elatusmaksujani pienennettäväksi, koska hän on vähävarainen ja työtön, siksi avioerosopimus piti käsitellä siltä osin uudestaan. 

Tosin exä on ollut pennitön jo iät ja ajat ja elatusmaksut tulevat (onneksi) kunnan takaamana, mutta kai hän sitten kuvitteli oman rahatilanteensa paranevan sillä, että kunta maksaisi minulle vähemmän.

Kun vuosikausia olimme olleet kutakuinkin ystävällisissä väleissä, niin tällaisesta typeryydestä kärähti hihat ja kainalokarvatkin. Ilmoitin, että yhteiset uimareissut, fondueillat, jouluaatot ovat nyt passé. Meille olisi turha tulla pummaamaan satasta tai ilmaista ateriaa. Kas kun elatusmaksujen pienennyttyä meillä ei olisi enää varaa kestitä herraa. Että mieti sitä sitten, saatanan tunari!

Oikeudessa ilmoitin oitis haisevan vastalauseeni. Yli 40% alennus elatusmaksuihin oli rankka vaatimus, ei herranjestas, ei onnistu!

Käytiin läpi tuloja ja menoja, sairausvakuutusmaksuja, bussimaksuja, mitä kaikkea. Kerroin rehellisesti missä jamassa olemme taloudellisesti, eipä tarvinnut liioitella eikä vähätellä mitään.

Tuomari ei kauaa jaksanut kuunnella vaikerrustani ja ehdotti, että elatusmaksut maksetaan sen mukaan, mitä exä kulloinkin tienaa. Sopimukseen tuli kolme eri tulorajaa ja kolmensuuruiset elatusmaksut. 

Oikeuskäsittely maksoi kaikkiaan Fr. 600,-. Puhelimessa oikeudesta oltiin etukäteen kerrottu, että exä maksaa viulut, koska on asiaa vaatinut käsiteltäviksi. Mutta kun minä en ollutkaan kiltisti hiljaa, niin saisin maksaa puolet tuosta summasta. Että mitvit ja häh haloo!?!

Sain tietysti vaatia vähävaraisuuden vuoksi ilmaista käsittelyä, mutta tuloni laskettiin vanhojen, korkeampien elatusmaksujen mukaan (joita en siis enää saisi), ja kappas vaan: tienasin kivasti liikaa. Että mitäköhän logiikkaa tässäkin on? No ei tietenkään mitään.

Meitä oli jo syyskuussa kohdannut valtava taloudellinen takaisku, ei siitä sen enempää. Mutta iloittuani alkusyksystä taloudellisen tilanteemme kohenevan uuden työn myötä, sainkin todeta, että käteen jää vieläkin vähemmän kuin ennen.

Mutta mitä ei voi muuttaa, niin se on hyväksyttävä, eikä ole ollut edes vaikeaa. Tai ehkä tämä lääkitys kietoo tunteet niin tehokkaasti kuplamuoviin, ettei tunnu edes potku palleaan. Korkeintaan kuuluu vähän pihinää.

Kyllä me tästäkin selviämme, ensi syksynä saatamme olla selvillä vesillä. Minä vain tujottelen tunteettomana kaukaisuuteen ja otan päivän kerrallaan.

Nimenomaan nimen omaan

Aikansa kutakin. Saksalainen sukunimeni alkoi tuntua tympeältä. Puistatti ajatus, että joku voisi jopa luulla, että olen sukua exälle ja hänen sekopää-äidilleen!

Eräänä päivänä marssin kunnan toimistoon Rouva Pillerpüllerinä* ja kymmenen minuttia myöhemmin tulin ulos Rouva Suomisena*. (nimet muutettu, toim.huom.) Noin vain.

Eikä siihen tarvittu edes tuuman paksuista pinoa todistuksia ja kopioitten kopioita, vaan pelkkä passi. Voi ällistystä. Ja tietysti riihikuivaa rahaa, Fr. 75,- nimenmuutoksesta ja Fr. 30,- todistuksesta, että nimeni oli muutettu.

Sitten sähköpostia Suomeen maistraattiin, tietojen tulee olla ajan tasalla. Mutta eihän sinne kopio kelvannut eikä varsinkaan ilman virallista leimaa.

Taas meni kolmekymppiä, kun viuhahdin kaupunkiin hakemaan apostillea. Ja sitten alkuperäinen todistus leimoineen kirjattuna postina Suomeen.

Apostillea hakemassa

Kantonales Regierungsgebäude, Luzern, 

sisältä ja ulkoa (tuo missä on liput).

Pääsisin vihdoin uuden passin hakuun, mutta ensin tarvittaisiin pässikuva. Kipin kapin valokuvaamoon.

-Tarvitsen passikuvan, olisiko Teillä aikaa..?

-Mihin tarvitsette kuvan? piipitti hento neitonen.

-Ööh, passia varten. Suomen passia.

-Passia vai viisumia varten, sekaantui joku kundi asiaan.

-P a s s i a, senkin pässi. Sanoinhan jo.

Selasivat paksua kansiota. Ai että tämmöinen erikoiskoko, no tähän menee aikaa ainakin puoli tuntia.

Uskoni modernia tekniikkaa kohtaan koki kolauksen. Eikö kuvan mittoja voikaan noin vain syöttää koneeseen, joka printtaa automaattisesti halutun kokoisen kuvan? Pöh.

Kiipesin portaat yläkertaan, hento neito perässä. Ohuet käsivarret jaksoivat tuskin kannatella kameraa.

-Saisiko leukaa alas... vielä enemmän alas... alaaaaas... 

Lopulta kuvaajaneito antoi periksi ja tuli vääntämään päätäni oikeaan asentoon.

Poseerasin jäykkänä leuka rinnassa, kaksoisleuat kuin urkujen palkeet ja heltta herttaisesti rutussa. Eikö nuorille kuvaajille voisi opettaa, että vanhemmista rouvista ei oteta kuvaa sellaisessa asennossa, joka korostaa ylimääräisiä muodostelmia leuan alla? Näkykööt sitten sieraimet, ei haittaa!

Parhaat kuvathan tulevat makuulla painovoiman valuttaessa ylimääräiset korvien taa. Valokuvaamoon voitaisin hankkia patja ja kiinnittää kamera kattoon.

Tunnustan, että toisinaan on hauska kiusata jäykkiä sveitsiläisiä asiakaspalvelijoita, joille tuttavallisuus on hämmentävää. Yksikään sveitsiläisnainen ei ala puhumaan kuvaajalle kaksoisleuoistaan, mutta minä olenkin suomalainen, hä hää!

Kaadoin lisää vettä kiukaalle ja voihkin olevani mummoni näköinen ja hyvähän neidon on siinä punastella, kun on vielä nuori, mutta voi voi, aika kuluu nopeaan!!

Ja kun neito luuli kuvaussession olleen ohi, niin keksin, että mitä jos kuvattaisiin vielä toinenkin kierros!

Jopa kuvia hakiessani muistin ällistellä pallinaamaani. Neito ei tiennyt mitä sanoa, silmissä pelästyneen kauriin katse. Eikö tuo hullu ämmä jo lähde?

Ja lähtihän se. Eräänä kauniina aamuna junalla kohti Berniä ja Suomen suurlähetystöä.

Otin matkaluksemiseksi suomalaisen dekkarin, mutten voinut lukea kuin kymmenisen sivua, kun väsyneitä silmiä kirvelsi. Nykyinen lääkitys vaatii veronsa ja 12-tuntiset yöunet.

Bernissä ratikalla eteenpäin, Visitor-kortti kaulassa lähtystöön. Sormenjäljet, allekirjoitus, maksu ja heipat kivalle naiselle lasin takana.

Ja samantien kotimatkalle, väsytti niin. Nukahdin jossain vaiheessa junassa, poskeeni painautui sormukseni jälki. Kotona nukuin nelituntiset päiväunet.

Pari kännykkäkuvaa junan ikkunasta, 

kuukin oli taivaalla

-Anne, miksi ihmeessä vaihdoit nimesi, etkö yhtään ajatellut että suomalainen nimi voi olla epäedullinen työnhaussakin? päästeli pomo suustaan. -Ja voi kamalaa miten kalliiksikin se tulee, kun pitää kaikki kortit vaihtaa, kuuletko..? 

Ihan kuin en olisi jo kerran nimeäni vaihtanut, kokemusta on.

Ja myöhemmin pomo vielä taivasteli:

-Kyllä sinun pitää kirjoittaa uusi nimesi paperille! Niin vaikea! 

Katselin vieressäni istuneita Rouva Subrnanthania, Rouva Karunamaniamia ja Herra Vigneswaramoorthya. Kummasti on pomo oppinut nuokin työtovereitteni nimet, mutta ihan tavallinen suomalainen nimi onkin yllättäen vaikea.

Ongelmansa kullakin.

Tässä vielä pari vanhempaa pässikuvaa

Puheluita

Joulukuussa 2012

-Haloo, onko verotoimistossa? Soitan tämän vuoden veroistani, kun en oikein ymmärrä, että miksi minun pitää maksaa kolme kertaa enemmän veroja kuin ennen, vaikka tulot ovat pienentyneet kolmanneksella.

-No niin, katsotaanpas. Täällä lukee, että teillä on vielä melkein kaksi tonnia veroja maksamatta! MURR MURR!!!

-Niin kyllä, mutta kun minä en ymmärrä, että miksi pitäisi maksaa niin paljon, kun olen kuitenkin reilusti toimeentulominimin alapuolella ja lapsiakin on kaksi...

-NO MUTTA TIETYSTI TEIDÄN PITÄÄ! *bää bää määkimistä* Pitäisi olla maksettu vuoden loppuun mennessä! Eikö teillä ole rahaa??? Maksatteko vai ettekö maksa? Mitäääää? Kertokaa heti!

-No ei oikein ole rahaa juuri nyt, kun luulin, että vuoden 2011 verotiedot tulisivat jo elokuussa ja olen varma, että olen maksanut liikaa. Että se liikaa maksettu kattaisi nämä maksamatta olevat...

-*leikkii kuuroa* Ei hätää, maksatte osamaksulla. Joka kuukausi Fr. 200,- niin lokakuuhun mennessä on kaikki maksettu.

-Mutta eikö se ole liian paljon kun minun tuloni...

-MAKSATTE OSAMAKSULLA, LÄHETÄN PANKKILOMAKKEET POSTISSA. JA SILLÄ SELVÄ. SUU SUPPUUN SIELLÄ NYT.

(Okei, ei tämä nyt ihan näin mennyt sanasta sanaan, mutta melkein)

Huhtikuussa 2013:

-Haloo, onko verotoimistossa?  Soitan vuoden 2011 veroista, kun odotin tietoja jo 2012 elokuussa ja nyt on jo huhtikuu 2013, enkä ole vieläkään saanut minkäänlaisia papereita.

-Jaahas... Katson koneelta... Hmm... Joo... On valmiit, lähetän ne postissa ensitilassa.

Ja tulivathan ne vihdoin. Veronpalutusta niin paljon, että kaikki osamaksulla maksamani oli liikaa. Olisi sille rahalle alkuvuodesta ollut fiksumpaakin käyttöä.

Tai eihän se mitään palautusta ole, kun ylimääräiset jäävät verotililleni makaamaan. Arvostan sielunrauhaani sen verran, etten ala taistella sveitsiläisiä veroviranomaisia vastaan saadakseni jotain takaisin.

Elokuussa 2013:

Vuoden 2012 verotus valmistui ajallaan. Olen maksanut niin paljon liikaa, että jos tuloni pysyvät nykyisellä tasolla, olen maksanut veroni eläkeikään saakka.

Sitä odotellessa voisin vaikka hakea verotoimistoon töihin. Osaisin minäkin pyöritellä lottokonetta ja käyttää luovuuttani keksiessäni hupaisia verolaskuja duunareille. Voisin vaikka ottaa pellen puvun työasukseni.

***

Kunhan kirjoitin tuon veroseikkailun, ihan normaalia täällä, eikä mitenkään nakerra sisintäni. Plussalla on huomattavasti mukavampi olla kuin miinuksella, ainakin raha-asioissa.

Loman jälkeen tapahtui se väistämätön: alkoivat työt ja koulut.

Duunissa oli heti ensimmäisellä viikolla niin kamalaa, että mietin moneen kertaan, miksi ihmeessä olin ikipäivänä hakenut tänne töihin.

Yksi tiimistä oli häämatkalla, toinen palloili Colombon lentokentällä jäätyään koneesta, kolmas oli sairas, neljäs oli viemässä kuopustaan esikouluun ja niin edelleen (loputtomasti), -ja me muut rukoilimme armoa pomon heiluttaessa ruoskaa. Vaikka mukavahan pomo on, ei sen puoleen.

Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen istuin zombina soffalla, tarvitsin nosturin päästäkseni ylös. Tai mitä sitä suotta nousemaan, senkuin istuin, itkin, söin suklaata ja kaatelin viiniä Aldin pahvipakkauksesta (loistava hinta-laatusuhde).

Kaksi viikkoa meni tähän tyyliin, mutta syyskuu toi kadonneet lampaat ja helpotuksen meille muille.

Typsy aloitti uudessa koulussa, meidän pikku lukiolaisemme. Marssi innostuneena ja onnellisena ison reppunsa kanssa suureen kouluun, jossa on ruokala, akvaario, terraarioita, kirjasto. Siinä ne tärkeimmät.

Yhdeksän päivää ehti mennä, kun koulusta jo soitettiin. Osa opettajista oli käynyt ihmettelemässä luokanvalvojalle toisenlaista oppilasta, vaahtopäätä vauhdikasta.

Perjantaina minä ja Sulo menemme keskustelemaan opettajan kanssa tyttären erityispiirteistä ja siitä, miten niistä parhaiten kerrottaisiin muille oppilaille.

Taidan vähän googlettaa ja tutkia diagnoosia ja perjantaina puhun opettajan suohon.

Jokunen sekalainen lomaräpsy 

Tukholman ja Helsingin väliltä 

kuvittamassa tekstiä