Pikaisia pilipaliuutisia

Tässä pikaisesti pilipaliuutisia Helvetiasta! Tuon tuosta tänne kirjoitan, eihän nytkään ollut kuin vaivainen puolen vuoden tauko.

Viime kerralla kirjoitin Typsyn kielivaihtosuunnitelmista, ja tädää: homma onnistuu! Genevestä löytyi uhkarohkea keramiikkataiteilija, jonka luokse peppeilevä luova tyttäreni pääsee kesällä hupulaiseksi. Aivan loistoratkaisu!

Tytär tosin ei ole asiasta kauhean kiinnostunut, koska tällä hetkellä kiinnnostaa vain ja ainoastaan musiikin tekeminen ja youtubettaminen. Koulu ei ole yhtään kivaa, ranskaa tosin opiskelee (muka) katsomalla Star Warsia ranskaksi.
 

Kevätkukkia eiliseltä sunnuntailta 26.03.2017

Elämäämme on alkanut paistaa aurinko.

Viime vuonna onnetar suorastaan levitteli pakaroitaan meille, mutta on nyt, -jos ei nyt ihan ole kasvojaan kääntänyt meille, niin ainakin sivuprofiilinsa.

Musta aukko, joka imi kaikki rahamme, on sammunut. Ei mitään hurraa-huutoja, vaan voipuneen kiitollinen olo ja syvä huokaus.


Että tästä ikuisesta taloudellisesta nuorallatanssimisesta tulisi ihan oikeasti loppu, lottoan säännöllisen epäsäännöllisesti. Kyllä voisin ottaa päävoiton aika vähällä vastustelulla. Huomaatte kyllä, jos osuu kohdalle, sillä silloin blogini muuttuu lottovoittajan pröystäilyblogiksi! Ei mitään sellaista, että "ostan asunnon ja auton" vaan kunnon rytinää.

Rytinästä tulikin mieleeni: olemme varanneet kolme viikkoa kesälomistamme Suomen reissua varten! Kun ei viime vuonna päästy, niin tänä vuonna sitten kunnolla! On varattuna lennot ja hotelleja mennen tullen, jossain ollaan yötä vuokramökissäkin. Jos oikein villeiksi ruvetaan, niin käydään jopa Tallinnassa. Ehkä.

Luonteelleni uskollisena olen jo maalaillut kaikkia kauhukuvia. Ehkä taas purkautuu joku Herðubreið tai muu typerä vulkaani, joka sekoittaa koko lentoliikenteen. Finnair voi tehdä konkurssin, sinne menevät rakkaat rahani!! Vesirokot on lapsilla jo olleet, mutta ties mikä tauti voi iskeä. Odottakaa vain, ehdin kyllä keksiä vielä lisää kamaluuksia.

Kunpa oppisin ottamaan reteesti, reteesti vaan.

Kohta on kesä, ihanaa!

(ikivanha kuva)

Nimenomaan nimen omaan

Aikansa kutakin. Saksalainen sukunimeni alkoi tuntua tympeältä. Puistatti ajatus, että joku voisi jopa luulla, että olen sukua exälle ja hänen sekopää-äidilleen!

Eräänä päivänä marssin kunnan toimistoon Rouva Pillerpüllerinä* ja kymmenen minuttia myöhemmin tulin ulos Rouva Suomisena*. (nimet muutettu, toim.huom.) Noin vain.

Eikä siihen tarvittu edes tuuman paksuista pinoa todistuksia ja kopioitten kopioita, vaan pelkkä passi. Voi ällistystä. Ja tietysti riihikuivaa rahaa, Fr. 75,- nimenmuutoksesta ja Fr. 30,- todistuksesta, että nimeni oli muutettu.

Sitten sähköpostia Suomeen maistraattiin, tietojen tulee olla ajan tasalla. Mutta eihän sinne kopio kelvannut eikä varsinkaan ilman virallista leimaa.

Taas meni kolmekymppiä, kun viuhahdin kaupunkiin hakemaan apostillea. Ja sitten alkuperäinen todistus leimoineen kirjattuna postina Suomeen.

Apostillea hakemassa

Kantonales Regierungsgebäude, Luzern, 

sisältä ja ulkoa (tuo missä on liput).

Pääsisin vihdoin uuden passin hakuun, mutta ensin tarvittaisiin pässikuva. Kipin kapin valokuvaamoon.

-Tarvitsen passikuvan, olisiko Teillä aikaa..?

-Mihin tarvitsette kuvan? piipitti hento neitonen.

-Ööh, passia varten. Suomen passia.

-Passia vai viisumia varten, sekaantui joku kundi asiaan.

-P a s s i a, senkin pässi. Sanoinhan jo.

Selasivat paksua kansiota. Ai että tämmöinen erikoiskoko, no tähän menee aikaa ainakin puoli tuntia.

Uskoni modernia tekniikkaa kohtaan koki kolauksen. Eikö kuvan mittoja voikaan noin vain syöttää koneeseen, joka printtaa automaattisesti halutun kokoisen kuvan? Pöh.

Kiipesin portaat yläkertaan, hento neito perässä. Ohuet käsivarret jaksoivat tuskin kannatella kameraa.

-Saisiko leukaa alas... vielä enemmän alas... alaaaaas... 

Lopulta kuvaajaneito antoi periksi ja tuli vääntämään päätäni oikeaan asentoon.

Poseerasin jäykkänä leuka rinnassa, kaksoisleuat kuin urkujen palkeet ja heltta herttaisesti rutussa. Eikö nuorille kuvaajille voisi opettaa, että vanhemmista rouvista ei oteta kuvaa sellaisessa asennossa, joka korostaa ylimääräisiä muodostelmia leuan alla? Näkykööt sitten sieraimet, ei haittaa!

Parhaat kuvathan tulevat makuulla painovoiman valuttaessa ylimääräiset korvien taa. Valokuvaamoon voitaisin hankkia patja ja kiinnittää kamera kattoon.

Tunnustan, että toisinaan on hauska kiusata jäykkiä sveitsiläisiä asiakaspalvelijoita, joille tuttavallisuus on hämmentävää. Yksikään sveitsiläisnainen ei ala puhumaan kuvaajalle kaksoisleuoistaan, mutta minä olenkin suomalainen, hä hää!

Kaadoin lisää vettä kiukaalle ja voihkin olevani mummoni näköinen ja hyvähän neidon on siinä punastella, kun on vielä nuori, mutta voi voi, aika kuluu nopeaan!!

Ja kun neito luuli kuvaussession olleen ohi, niin keksin, että mitä jos kuvattaisiin vielä toinenkin kierros!

Jopa kuvia hakiessani muistin ällistellä pallinaamaani. Neito ei tiennyt mitä sanoa, silmissä pelästyneen kauriin katse. Eikö tuo hullu ämmä jo lähde?

Ja lähtihän se. Eräänä kauniina aamuna junalla kohti Berniä ja Suomen suurlähetystöä.

Otin matkaluksemiseksi suomalaisen dekkarin, mutten voinut lukea kuin kymmenisen sivua, kun väsyneitä silmiä kirvelsi. Nykyinen lääkitys vaatii veronsa ja 12-tuntiset yöunet.

Bernissä ratikalla eteenpäin, Visitor-kortti kaulassa lähtystöön. Sormenjäljet, allekirjoitus, maksu ja heipat kivalle naiselle lasin takana.

Ja samantien kotimatkalle, väsytti niin. Nukahdin jossain vaiheessa junassa, poskeeni painautui sormukseni jälki. Kotona nukuin nelituntiset päiväunet.

Pari kännykkäkuvaa junan ikkunasta, 

kuukin oli taivaalla

-Anne, miksi ihmeessä vaihdoit nimesi, etkö yhtään ajatellut että suomalainen nimi voi olla epäedullinen työnhaussakin? päästeli pomo suustaan. -Ja voi kamalaa miten kalliiksikin se tulee, kun pitää kaikki kortit vaihtaa, kuuletko..? 

Ihan kuin en olisi jo kerran nimeäni vaihtanut, kokemusta on.

Ja myöhemmin pomo vielä taivasteli:

-Kyllä sinun pitää kirjoittaa uusi nimesi paperille! Niin vaikea! 

Katselin vieressäni istuneita Rouva Subrnanthania, Rouva Karunamaniamia ja Herra Vigneswaramoorthya. Kummasti on pomo oppinut nuokin työtovereitteni nimet, mutta ihan tavallinen suomalainen nimi onkin yllättäen vaikea.

Ongelmansa kullakin.

Tässä vielä pari vanhempaa pässikuvaa

Arkisia asioita

Kummallista, että taas yön pimenä tunteina sommittelin päässäni vähintään Nobelin arvoisen blogipostauksen, mutta tässä läppärin ääressä istuessani kaikki hienot suomen kielen kiekurat ja älykkäät ajatusjuoksut ovat kaukana poissa.

Äh, lässytänpä sitten lämpimikseni arkisia asioita.

Tiedätte jo, että täällä on ollut vuosisadan kamalin kevät, mutta kerron sen silti uudestaan.

Ikkunasta mulkoillessa näkyy vain valtava ankeanharmaa pilvimeri ja tummanpuhuvaa asfalttia. Lämpöä kymmenen asteen paremmalla puolin, ainakin päiväsaikaan.

Ja sitten saimme puolitoista ihanaa kesäpäivää aivan yllättäen! Ihan kuin säävaltias, se inhottava kiusanhenki, haluaisi antaa näytteen siitä, miten ihanaa voisi olla, mutta ei olekaan, ähäkutti, prööt ja hah hah!

Aurinkoisen maanantai-illan vaihtuessa yöksi kävin parvekkella noutamassa alkukesän harvinaista herkkua tankanneen kukka-amppelin. Jäin kuuntelemaan alkuyön ääniä, ihailin pimeyden sytyttämiä valoja parvekkeellamme. Oli niin lempeää ja rauhallista.


Hetken itkeä tihuutin ja hyvästelin kesän, ties miten pitkäksi aikaa. Onneksi Sulo ei kysynyt mitään, oli vain siinä ja ihana.

 Tämmöistä olin kirjoitellut jo viime viikolla:

Täällä on taas koettuna köhä- & niiskutusviikko, uhrina Typsy esikoiseni. Koko viime viikon poissa koulusta, minkäs sille mahtaa.

Yllätys oli suuri, kun perjantai-iltapäivällä löysin Pipsan tavaroista pienen lapun Typsyn opettajalta:

Hyvä Rouva Suomalainen

Koska Typsy on ollut poissa pitempään kuin 3 päivää

tarvitsen ensi viikolla lääkärintodistuksen.

Ystävällisin terveisin

Rouva Opettaja

Täh ja mitäh?!? Viikon poissaoloja on ollut ennekin, eikä koskaan ole tarvinnut viedä minkäänlaista lääkärintodistusta. Mistä lähtien on tällainen sääntö ollut voimassa ja miksei meitä ole informoitu etukäteen? Vanhemmilla opppilailla ymmärtäisin todistuspakon, mutta kuudesluokkalaisella..?

Luuleeko opettaja tosissaan, että olen ihan huvin vuoksi pitänyt kotona 12-vuotiasta hyperaktiivista lasta hyppimässä seinille?! Vai luuliko meidän olleen kielletyllä lomalla sillä aikaa kun toinen lapsista on käynyt normaalisti koulua? 

Oli kyllä oikeasti kuumetta yli 38°, aivan kauhean kova yskä yötäpäivää ja nuhaa ihan riittävästi.

Kiukutti soittaa lääkärille. Omavastuuosasta tämäkin menee eikä vakuutuksesta irtoa ropoakaan, manailin. Lapsikin enää toipilas eikä hoidon tarpeessa.

Ja sitten lääkäriin samantien, onneksi se on ihan muutaman minutin bussimatkan päässä. Saimme pienen pussin lääkkeitä ja tarvittavan todistuksen. Olipa tämäkin asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Maanantaina Typsy ilmoitti, ettei kuule toisella korvallaan. Niin tietysti, korvatulehdus, mitäs muutakaan. Illalla sylissäni kipua itkevä lapsi, ibuprofeiinia ja helmikuisesta korvatulehduksesta jääneitä tippoja.

Tiistaina heti aamusta taas lääkäriin. Isuimme ankeassa tutkimushuoneessa odottamassa, kauan ja iäti.

Väsytti niin, että puolitosissani suunnittelin oikaisevani tutkimuspöydälle nukumaan. Aloin epäillä, että meidät oli unohdettu ja istuisimme odottamassa, kunnes vastaanotto menisi kiinni ja siivoja ilmestyisi paikalle. Tyttäreni mielestä tälaiset ajatukset olivat noloja.

No tulihan lääkäri vihdoin. Verikoe onnistui loistavasti verrattuna siihen kertaan, kun meitä oli kolme pitelemässä kiljuvaa lasta ja yksi ottamassa verikoetta kyynärvarresta.

Proffatyttäreni keskusteli henkeviä lääkärin ja vastaanottoapulaisen kanssa, pohdiskeli tilaansa ja sen syitä. Sai luvan mennä kouluun, onkin tärkeä projektiviikko menossa.

Ja taas pussillinen lääkkeitä kotiinviemisiksi. Kyllä nyt luulisi riittävän.

Ihmeitten aika on tässä ja nyt: exä sai töitä! Nyt sitten jännätään, selviääkö mies kolmen kuukauden koeajasta kunnialla. 

Asian huono puoli on, että vilkkaalla mielikuvituksella varustetut tyttäreni ovat nyt ruokatunnit vailla paimentajaa silloin, kun minä olen töissä. Jo ensimmäisenä päivänä ruokaa oli vähän näykitty ja sitten oltiin juostu kiitolaukkaa läppärille, vaikka olin pistänyt hiiren lukkojen taa.

Muuten olen ollut ihan kotirouvana viime ajat, kun töissä on ollut haukotuttavan hiljaista. Ei haittaa kuukausipalkkalaista.

Suunnittelin tietysti siivoavani koko talon, mutta tosiasiassa olen katsellut telkkarista iltapäivän laatusarjoja suklaata jauhaen ja virkannut kirpparilangoista kukkasia. Jotain lohtua tähän kesättömään alkukesäänkin.

 Ankeanpuoleiset kuvat Haslibergistä 20.05.2013

Moni kakku päältä kaunis - ja sisältä myös!

Työkaveri alkoi paasata:

-Katso nyt tuotakin, kyllä on niin omahyväinen tyyppi! Mikäköhän tuokin luulee olevansa, nokka pystyssä kuin jollain paremmalla!

Rynnistin tietysti katsomaan uteliain silmin.

Ja mitä näinkään: nippa nappa täysi-ikäisen, harvinaisen komean nuoren miehen. Niin hyvännäköisen, että ei kun mallinuraa tekemään.

Mutta en nähnyt mitään omahyväistä, en nokkaa pystyssä, en mitään sellaista. Ja miltä se edes näyttää?

Mikähän siinä on, että toisen hyvä ulkonäkö kirvoittaa perusteitta ikäviä kommentteja? Ja tässäkin oli laukomassa noin 55-vuotias rouva, kohde oli yli 35 vuotta nuorempi.

 *

Joskus nuorena sain kerran jos toisenkin kuulla olevani ylpeä. Tosin kukaan ei osannut selittää, mistä se näkyi, vaikka suoraan kysyin.

Ja vaikka minua on siunattu kohtalaisella mielikuvituksella, en itsekään keksinyt, mistä olisin niin päällenäkyvän ylpeä.

Mutta tiedänhän minä, olin silloin vielä nuori ja nätti, ja vielä meikattu.  

Pakkohan sellaisessa on jotain vikaa olla. Tyhmä ja pinnallinen, kyllä tommoset tiedetään. (Ja nytkin sielä joku lukija sylkee päin näyttöä: -Mitä, oli muka nuori ja nätti? Mitä se luulee itsestään???)

Eipä ole enää vaivaa tällaisista kommenteista. Jotain hyvää rupsahtamisessakin.

Turhaan siellä kehittelette nettikateutta: nämä kuvat ovat viimevuotisia (10.04.2012).

Ei nyt ole uusiakaan kuvia esitellä, harmaa räntäsade ei ole innoittanut kuvaussafareille mutaiseen savimaisemaan.

Silti mieli on mitä makein: taloudellinen tilanne alkaa olla ikään kuin pitsihanskassa!

Ensin sain yllättäen mukavan summan käteistä ja heti perään hyviä uutisia verotoimistosta.

Luottokorttilaskut on maksettu ja säästötilillä lomarahaa. Pipsan fillari korjattu, olohuoneessa uusi matto. Kesä tulee pikkuhiljaa (okei, ainakin kevät - kalenterin mukaan) ja on onni puserossa. Mikäs tässä ollessa!

Ihmeellistä, miten pitkän kuivan kauden jälkeen sataa hyviä uutisia ryppäänä. Mutta Anne ei olisi Anne, ellei aina keksisi jotain murehdittavaa.

Mutta jos nyt kuitenkin nauttisin edes hetken.

Pieni menetys

Lomalta palattuamme alkoi olla lääkkeet vähissä ja psykiatri lomalla. Ellei oma lääkärini olisi järjestänyt faxilla reseptiä apteekkiin, olisin varmasti hyppinyt vieroitusoireissani pitkin seiniä.

Kun elokuu oli päässyt hyvään vauhtiin, psykiatri palasi vihdoin vastaanotolleen. Lääkärillä ei ollut tietenkään aavistustakaan lääkeannokseni suuruudesta, ilmankos saan kerran toisensa jälkeeen liian vähän tabuja.

Olisin kai saanut loppuikäni ottaa maksimiannoksen päivässä, ellen olisi itse kysynyt annoksen pienentämisestä.

-Juu, voittehan te pikkuhiljaa vähentää, sanoi lääkäri. Vaikka eihän häntä oikeasti kiinnostanut.

Jo samana iltana aloin pilkkoa pikkuruista tablettia leikkuulaudalla osiin, onkin aikamoista askartelua. Mutta nyt on päiväannokseni jo lähes puolet entisestä. Tähän tosin aion jämähtää hetkeksi, kun edessä on tottuminen työelämään loman päätyttä ja muuttostressi.

Ja kun vihdoin olin ammattilaisen puheilla (huomatkaa sarkasmi...), niin johdatin puheen taas esikoisen ruokahaluttomuuteen.

Sain tältä järjen jättiläiseltä upean neuvon:

-Antakaa lapsen syödä aina pizzaa, hampurilaisia, ranskiksia ja suklaata, nehän maistuvat! Kai Pipsa ymmärtää, että sisko saa herkkuja ja hän ei, jos selitätte, että Typsyn pitää lihoa.

Onko tämä lastenpsykiatri lapseton idealisti vai vitsiniekka?? Kun täällä tapellaan jo siitä, kumpi saa näteimmän lautasen, niin vain toisen saadessa herkkuja ollaan jo lähellä maailmansotaa.

Facebookissa sivuillani käyneet tietävätkin jo, että meillä on pieni kisu!

Sillä aikaa kun olimme Suomessa, sai Sulo sattumalta kuulla, että eräs pubituttu halusi päästä pikaisesti eroon kissanpennusta.

Poikueessa oli kolme pentua ja kahdella oli jo koti, mutta mustaa pientä poikaa ei halunnut kukaan. Tai oikeastaan kissi on valemusta ja salaraitainen, leuan allakin on harmaa läikkä. Ja me kyllä halusimme sellaisen söpöliinin!

Pojun isi onkin upean ylväs, harmaa Sheriff ja äiti todella siro mustavalkoinen kissarouva, jonka nimi oli... hmm... Stella, Sharona tai jotain muuta ässällä alkavaa.

Heinäkuun lopussa kävimme hakemassa Rallen, joka pelkäsi tietysti kauheasti ja vietti ensimmäisen illan kurkkimalla lipaston takaa.

Ralle on hieno poika! Sisäsiistikin, mitä nyt protestoi pari kertaa vääntämällä kääkät sänkymme alle, kunnes tajusimme sisustaa hiekkalaatikon karvakaverin arvolle sopivaksi.

Nyt Rallesta on tullut villi kiitäjä, joka jo aamusta tömistää seiniä pitkin, kunnes nukahtaa Pipsan kirjoituspöydälle vahdattuaan ensin aikansa ikkunasta Suurta Maailmaa.

Huhhei, unelmoin jo ajasta, jolloin Ralle on kahdeksankiloinen kolli, joka ei tee muuta kuin syö ja nukkuu!

Ralle on jo testannut kaulapantaa.
Tunnistussirukin vielä laitetaan ja 
rokotukset hoidetaan.

Lomat ovat sitten tältä erää ohi. Viime sunnuntaina oli säälimätön helle, +33°, ja aikamme muuttolaatikoita pakattuamme huuhtelimme hiet ja lähdimme ravintolaan jätskille.

Oli kätevintä mennä paikallisjunalla yhden pysäkin verran; sunnuntaisin busseista ei aina tiedä, miten ne kulkevat.

Sulo kulkee nykyään työmatkat omalla autolla, joten hänellä on paikallisliikennettä varten leimattava kortti. Ihan kätevää, -nimittäin, jos myös leimaa sen kortin.

Sunnuntaina oli naurussa pitelemistä, kun mies totesi vasta junan sisällä, että kortti olisikin pitänyt leimata jo ennen junaan astumista. Busseissa kortin voi leimata myös sisällä, mutta rautateillä on toisin. Tämän minä kyllä tiesin, mutta hän ei.

Samantien kaksi tarkastajaa hyökkäsi kimppuumme innosta tutisten, hip hei. Lupasivat, että satasen sakko saapuu kotiin postissa.

Miten voikin olla näin perkuleen huono tuuri? Sulo ei ole kuuna päivänä matksutanut liputta, ja nyt kävi näin aivan erehdyksessä.

Aikani kiukuttelin, kunnes sain jäätelöä ja sen päälle vielä valkoviiniä. Lapset tömistivät ympäri ravintolan upeaa puutarhaa, keinuivat tuplakeinussa ja hoitivat kivaa koiraa.

Ja lopulta alkoi se satanenkin tuntua aika pieneltä menetykseltä.

 Sunnuntain kuumantunkkaisia maisemia 19.07.2012