Karvan verran pieleen

Taitoluistelijan ankeaa kipsikautta kesti kaikkiaan viisi viikkoa. Kun kipsetön vapaus koitti kädelleni, oli pakko alkaa miettiä töihin paluuta. Työvaatteet olisi kaivettava kaapin perältä ja silitettävä, ja niin, törkeästä tummanharmaasta juurikasvusta olisi pikimmiten päästävä eroon.

Sain ajan kampaamoon heti seuraavalle päivälle, muttei ollut onni myötä: kampaajakseni osui tumma bambinsilmäinen kurvikuningatar, joka oli viimeksi värjännyt Pipsan tukkaan tummat latvat. Ne, jotka salaperäisesti katosivat parissa pesussa, vaikka sillä hinnalla niitten olisi luullut pysyvän iäti.

-Voi ei! ajatteli kampaajakin minut nähdessään. Oikeasti.

Tämän hän tunnusti myöhemmin, istuessani tukka foliossa muhien. Viimekertainen blondausmaratoni ei ollut unohtunut henkilökunnaltakaan, silloinhan istuin takapuoli kuoliossa kuuden tunnin session. Minusta otettiin tuolloin ennen-jälkeen -kuvat, joten ehkäpä käyttävät kuvaani tikkatauluna taukohuoneessa..?

Folioraitojen ja pesun jälkeen näin peilissä hiuksissani valkoisia raitoja. Valkoisia. Minä kun olin pyytänyt vähän tummempaa blondia kuin viimeksi, joten mitä helvetiaa???

-Ei tämä vielä ole valmis, nyt laitetaan vielä sävy päälle! ilmoitti kampaaja.

Nuori apulainen tuli sutimaan karvastoani, haki lisää väritöhnää ja taas lisää. -Sinulla on niin pitkä tukka ja sitä on paaaaaaaljon! hokivat molemmat kuorossa, kampaaja ja apulainen.

Sävykäsittelyn jälkeen peilistä katsoi tumma nainen. Ei tsiisus, ensin valkoiset raidat ja sitten tumma sävyte?!? Hyvästi ihanat blondit hiukset! Sen sijaan, että kampaaja olisi värjännyt juurikasvun vaaleaksi, olinkin saanut koko kuontalon juurikasvun väriseksi.

-Meni vain neljä tuntia tällä kertaa, ihasteli kampaaja.

Lähdin karkuun. No maksoin ensin, mutta kuitenkin. Maksoikin melkein kolmesataa, saman tuloksen olisin saanut muutaman kympin tavaratalovärillä.

Ja päätin, että tuonne en mene enää ikinä värjäämään tukkaani. En ikinä! Menen vaikka tuttavani nimekkääseen kampaamoon, jossa taloudellinen investointini ainakin tuo toivotun tuloksen.

Kotona itkin. Oli niin hönö päivä muutenkin, tukka pilalla, syntymäpäiväni ja inhottavien uutisten päivä.

Olin käynyt firmassa katsomassa työlistaa ja nähnyt, että minut oli toipilaskäteni kanssa pistetty heti toiseksi työviikoksi talon raskaimpaan nostelutyöhön. Vittuilevatko ne? Onko tämä joku rangaistus? Hä hää, olit kaksi kuukautta poissa, nyt saat sitten käyttää voimaa senkin edestä!!

Pestyäni ripsivärit poskilta keitin perheelle makaronia ja paistelin makkaraa. Oikein juhla-ateria. No onneksi olin sentään ostanut jälkiruoaksi vadelma- ja suklaakrokantti -ööh- ei se nyt kakkua ollut, mutta sellaista vaadolla täytettyä herkkua. Ja sitten otettiin vähän viiniä ja Vielle Poire -snapsia, jonka exä unohti tänne jouluna.

Seuraavana päivänä riemu repesi, kun hiustenpesun myötä tukasta katosi tummin väri, päälaella saaattoi jo aavistaa vaaleampaa raitaa.

Ehkä tämä tästä vielä riemuksi muuttuu. 

Kävin Zürichissä Vivian Maierin valokuvanäyttelyssä,

mustavalkoista katukuvausta vuosikymmenien takaa.

Ei järjen häivää

Syksyllä postilaatikossa irvisteli uhkaavana kirje oikeudesta, hyvä jos uskalsin avata tärisevillä käsilläni. Mietin kuumeisesti, mitä rikollista olinkaan mahtanut tehdä, joko kohta käsiraudat kilahtavat ja muija katoaa maijaan.

Mutta rikollinen olikin exä, nimittäin jos ääretön typeryys katsottaisiin rikolliseksi. Exä vaati elatusmaksujani pienennettäväksi, koska hän on vähävarainen ja työtön, siksi avioerosopimus piti käsitellä siltä osin uudestaan. 

Tosin exä on ollut pennitön jo iät ja ajat ja elatusmaksut tulevat (onneksi) kunnan takaamana, mutta kai hän sitten kuvitteli oman rahatilanteensa paranevan sillä, että kunta maksaisi minulle vähemmän.

Kun vuosikausia olimme olleet kutakuinkin ystävällisissä väleissä, niin tällaisesta typeryydestä kärähti hihat ja kainalokarvatkin. Ilmoitin, että yhteiset uimareissut, fondueillat, jouluaatot ovat nyt passé. Meille olisi turha tulla pummaamaan satasta tai ilmaista ateriaa. Kas kun elatusmaksujen pienennyttyä meillä ei olisi enää varaa kestitä herraa. Että mieti sitä sitten, saatanan tunari!

Oikeudessa ilmoitin oitis haisevan vastalauseeni. Yli 40% alennus elatusmaksuihin oli rankka vaatimus, ei herranjestas, ei onnistu!

Käytiin läpi tuloja ja menoja, sairausvakuutusmaksuja, bussimaksuja, mitä kaikkea. Kerroin rehellisesti missä jamassa olemme taloudellisesti, eipä tarvinnut liioitella eikä vähätellä mitään.

Tuomari ei kauaa jaksanut kuunnella vaikerrustani ja ehdotti, että elatusmaksut maksetaan sen mukaan, mitä exä kulloinkin tienaa. Sopimukseen tuli kolme eri tulorajaa ja kolmensuuruiset elatusmaksut. 

Oikeuskäsittely maksoi kaikkiaan Fr. 600,-. Puhelimessa oikeudesta oltiin etukäteen kerrottu, että exä maksaa viulut, koska on asiaa vaatinut käsiteltäviksi. Mutta kun minä en ollutkaan kiltisti hiljaa, niin saisin maksaa puolet tuosta summasta. Että mitvit ja häh haloo!?!

Sain tietysti vaatia vähävaraisuuden vuoksi ilmaista käsittelyä, mutta tuloni laskettiin vanhojen, korkeampien elatusmaksujen mukaan (joita en siis enää saisi), ja kappas vaan: tienasin kivasti liikaa. Että mitäköhän logiikkaa tässäkin on? No ei tietenkään mitään.

Meitä oli jo syyskuussa kohdannut valtava taloudellinen takaisku, ei siitä sen enempää. Mutta iloittuani alkusyksystä taloudellisen tilanteemme kohenevan uuden työn myötä, sainkin todeta, että käteen jää vieläkin vähemmän kuin ennen.

Mutta mitä ei voi muuttaa, niin se on hyväksyttävä, eikä ole ollut edes vaikeaa. Tai ehkä tämä lääkitys kietoo tunteet niin tehokkaasti kuplamuoviin, ettei tunnu edes potku palleaan. Korkeintaan kuuluu vähän pihinää.

Kyllä me tästäkin selviämme, ensi syksynä saatamme olla selvillä vesillä. Minä vain tujottelen tunteettomana kaukaisuuteen ja otan päivän kerrallaan.

Rakettivaihteella

Olen joskus ennenkin kertonut kauhutarinoita lähiapteekistamme, jossa minulle ei suostuttu myymään edes vitamiineja. Myyjä vain huuteli perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ja ehtihän siellä joku tehdä tyttärelleni anoreksiadiagnoosinkin. Ilmeisesti minun sitten pitäisi joka paikassa selittää auliisti tiskillä, että tyttären adhd-lääkitys vie ruokahalun. Tai mitä se nyt auttaisi, kun myyjät tietävät aina parhaiten. Anoreksia sillä on, joo joo.

Mutta asiaan.

Menin ostamaan rautatabletteja. Typsy on syönyt anemiaan jo lääkäriltä saadun kuurin, mutta halusin lisää tabuja sekä minulle että tyttärelle.

Ensin päätin ostaa refluksivaivoihin jotain närästyksentappajaa. Pyysin imeskelytabletteja ja sitten vielä annospakkauksia muka toffeen makuista litkua, jota otan joka ikinen työpäivä.

Myyjä innostui: -Onko Teillä ollut pitempään närästysvaivoja? Kyllä ne pitäisi selvittää lääkärillä, lässyn lässyn. Ja lisää lässyn lässyn.

Ikään kuin ei lääkärini tietäisi, näitä samoja lääkkeitä se on minulle suositellut. 

Aloin jo hiiltyä. Tiesin, ettei tästä tulisi helppoa. Resptivapaan lääkkeen ostaminen on vaikeaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Sitten rautatabletit. Typsy on jo syönyt lääkäriltä saamansa kuurin anemiaan, nyt halusin vain jotain ehkäisevää sekä minulle että tyttärelle.

Alkoi läpätys ja urkinta. Kun ei nyt noin vain voi ostaa mitä tahansa rautaa. 

Traumatisoituneena aikaisemmista apteekkikäynneistä tiesin, että on paras lähteä, ennen kuin kiivastun. Sepustin jotain kiireestä bussille, kokosin kassini ja juoksin ulos.

Rautatabletit ostin seuraavalla kerralla ruokakaupasta, ihan sieltä shampoopullojen ja suihkugeelien kyljestä. Onpa edes jotain, millä hankkia itselleen rautaisia hermoja seuraavaa apteekkikäyntiä varten.

Mutta tuohon apteekkiin en enää mene. Istukoot siellä yksistään reseptivapaita lääkkeitään vahtimassa.

Taas näitä kännykuvia, kun ei ole muutakaan tarjota...

En tiedä onko rauta- & vitamiinikuuri auttanut, vai onko Typsy muuten vaan löytänyt uuden rakettivaihteen.

Päivänä eräänä, olikohan viime viikon tiistaina, olin juuri miettimässä, mitä hyvää keittäisin tänään makaronista, kun tytär syöksyi sisään koululaukkuaan raahaten: 

-Äiti, lopeta kokkaaminen heti, nyt kokkaan minä!

Kaivoi kassistaan vasikanlihaa, herkkusieniä, pussikastikkeen sun muuta. 

Valmisti meille kieli keskellä suuta Züri Geschnetzeltes, eli kermakastiketta, jossa oli lihaa ja herkkusieniä. Ei edes itse syönyt, kun yäk, siellä oli sieniä. Ja salaatiksi oli pilkottu kokonainen kiinankaali.

Jälkiruoaksi saimme mansikoita ja kermavaahtoa, oli siellä jokunen omenanpalakin.

Olin juuri saanut siivottua keittiön ja melkein itketti kaaos, mutta pääasia, että kokki oli tyytyväinen.

Tuon jälkeen olen tuon tuosta saanut hätistää innokasta superkokkia keittiöstä. Milloin pitää tehdä hampurilaisia, milloin jotain muuta. 

Pikku ongelmana on tyttären rajaton itseluottamus. Salaattikastikkeekin kikkakokki haluaisi tehdä itse, kuka nyt kaupasta ostettua... Valkokastikkeenkin teon oli mummi selittänyt, joten kyllähän hän osaa. Mutta apua, äiti tule, en ehdi ja tuo kiehuu hellalle..! Ja nuokin unohtui uuniin!!

Toivorikkaana odotamme, että tämä vaihe menee ohi suuremmitta katastrofeitta.

Ehkä seuraavaksi iskee ompelukärpänen? Kankaat on nimittäin jo ostettuna intialaisen prinsessan asua varten: kultaa ja vaaleansinistä. Karnevaalit ovat tulossa.

Ja äidille viiniä..!

Olen tässä miettinyt, missä menee yksityisyyden rajat, mitä voin kertoa kasvavista lapsistani. Toisaalta olen ajatellut, että ehkä jutuistani on vertaistukea samanlaisten ongelmien kanssa painiville. Joskus tekee hyvää huomata, ettei ole ainoa.

Sitäpaitsi osa lukijoista haluaa kauhistella, mitä se hirveä Anne tällä kertaa on tehnyt. Pitäähän heidänkin saada heitellä löylyä kiville, kun oma elämä on tylsää. 

-Miten se kehtaa kertoa tuollaista?!? Siis sehän juo alkoholiakin! Ja lapset noin kamalia, onneksi minä olen kasvattanut Cheynne-Leopoldin paremmin!

Kahdeksas vuosi Helvetianmoista Elämää menossa, antaa palaa!

Äiti on paras

Esikoisellani oli torstaina viimeinen keyboard-tuntinsa, sillä se lysti loppui nyt. Tytär menee syksyllä gymnasiumiin, eiköhän siellä ole tarpeeksi tekemistä ja pitkiä päiviä.

Typsy lähti totutusti myöhässä, mekasti ja kiljui:  
 -Miksi kukaan ei sanonut, että kello on noin paljon!

Viiletti potkulaudalla musiikkikouluun, mahtoikohan ottaa edes nuotteja mukaansa.

Myöhemmin hän palasi huutoitkun kera, paiskoi ovea, valtavaa draamaa.

-Äitiiii, miksi et tullutkaan konserttiin!!! Oli viimeinen kerta kun olisit voinut nähdä minut soittamassa!

Ihan loistavaa. Nytkö se oli ollut, konsertti josta ilmoitettiin kolmisen viikkoa sitten lapulla?

Viime vuonna konsertin lähestyessä tyttäreni piti jatkuvaa muotishowta sopivaa konserttiasua etsiessään. Oli niin tohkeissaan, ettei kukaan voinut välttyä huomaamasta.

Ja nyt sitten: ei mitään. Miten minä olisin voinut muistaa? Eivätkö lapset ole oppineet, että äidille pitää sanoa monta kertaa?? Ja nyt olin menettänyt viimeisen mahdollisuuteni nähdä esikoiseni konsertissa. Byääää.

Lapsi lähti mummille kertomaan kamalasta äidistä, minä menin parvekkeelle kyynelehtimään surkeuttani.

T-paidassani luki "Äiti on paras", mitä kohtalon ivaa.

Viimeinen päivä duunissa ennen lomaa oli kaikkea muuta, kuin mitä odotin. Olin kulisseissa hyvissä tarkkailuasemissa poninhäntä kireällä. Lusmuilin tehokkaan näköisenä, kunnes pääsin vihdoin tositoimiin.

Ja kun kaikki oli ihanasti ohi, kokoonnuimme terassille. Hikinen poskeni läiskähteli kollegojen poskia vasten, kun toivottelimme hyvää kesälomaa kerran toisensa jälkeen.

Ja me sinnikkäimmät jäimme vielä juominkeihin toisten lähtiessä, olut kihahti janoisen kalloon. Oli viiniäkin ja alkoholitonta, jokaiselle jotakin. Minulla oli yhä työvaatteet päällä ja yritin välttää käsivarsien nostelua, olin suihkun tarpeessa.

Joku ulkopuolinen piipahti paikalle kehumaan, että on hyvän työporukan merkki, kun jäämme kesäloman alkajaisiksi istuskelemaan yhdessä. Osui oikeaan. Minulla on raskas työ ja osittain hyvinkin rasittavia työkavereita, mutta arvostan sitä, miten meitä kohdellaan.

Hyvälle tottuneet työkaverit tietysti valittavat pomon selän takana.  Hemmoteltua porukkaa, jolla ei ole aavistustakaan, millaista töissä voisi olla.

Onnekkaat.

Perjantai-iltaisin motoriikan ihmeemme Pipsa harjoittelee yksipyöräisellä ajoa alan seurassa. Jostain syystä exä on ottanut tavakseen hakea lapsi sieltä.

Olimme Sulon kanssa lähdössä tekemään viikon ruokaostoksia, kun exä soitti, ettei pääse hakemaan Pipsaa.

-Ei haittaa, pääseepä tuo bussilla yksinkin. Me lähdemme juuri kauppaan, ilmoitin.

-Mitäh, ja sitten Pipsa tulee kotiin, eikä siellä ole ketään?!?

No ohhoh, jopas on herralla huolet. Itse ottaa tuon tuosta lapset luokseen yöksi ja lähtee pubiin. Hänellä ei ole koskaan ollut ongelmaa jättää lasta yksin, ei edes silloin, kun likat olivat vielä oikeasti pieniä ja valvonnan tarpeessa.

-Entä jos lapsella on nälkä, mitäs sitten? mies kiukustui.

Tjaa, kymmenvuotiaallani ei ole vielä koskaan ollut vaikeuksia avata jääkaappia. Suurempi ongelma on ollut, ettei jääkaappi pysy kiinni. Pipsa löytäisi herkut vainullaan, vaikka piiloittaisimme ne Sulon työkalupakkiin.

Loppujen lopuksi Pipsa saapui ennen kuin ehdimme lähteä. Ei halunnut mukaan kauppaan, vaan jäi mieluummin kotiin.

Sanoisinko, että paljon melua kolisevista tyhjistä tynnyreistä. Yritti kai saada jotain huono äiti -fiilistä pintaan. Tällä kertaa kalikka ei osunut koiraan.

Ja taas ostimme yhden matkalaukun Suomen lomaa varten, suuren ja mustan. Nyt on jo torstai, kohta pakataan ja ensi viikolla lennetään.

Kaikenlaisten matkalaukkuostosten jälkeen ei taida olla enää varaa ostaa Suomesta alennuslöytöjä tai ulkomailla valmistettuja suomalaisia astioita.

Muutenkin matkakuume on ikävästi latistunut. Kummallisia puheluita mutsin ja kälyn kanssa. Suuhuni laitettuja sanoja, vääristelyä ja painostamista.

Matkaseurana epävarmuus ja paha mieli, misten tästä lomasta selvitään? Voisin kirjoittaa tästä metritolkulla, mutta olkoot.

Onkohan aika alkaa viettää lomia muualla kuin kotikaupungissa? Ehkä ensi vuonna varaamme hulppean järvenrantamökin jostain hyvin, hyvin kaukaa.

Kuvat meidän pihasta 08.07.2013

Moni kakku päältä kaunis - ja sisältä myös!

Työkaveri alkoi paasata:

-Katso nyt tuotakin, kyllä on niin omahyväinen tyyppi! Mikäköhän tuokin luulee olevansa, nokka pystyssä kuin jollain paremmalla!

Rynnistin tietysti katsomaan uteliain silmin.

Ja mitä näinkään: nippa nappa täysi-ikäisen, harvinaisen komean nuoren miehen. Niin hyvännäköisen, että ei kun mallinuraa tekemään.

Mutta en nähnyt mitään omahyväistä, en nokkaa pystyssä, en mitään sellaista. Ja miltä se edes näyttää?

Mikähän siinä on, että toisen hyvä ulkonäkö kirvoittaa perusteitta ikäviä kommentteja? Ja tässäkin oli laukomassa noin 55-vuotias rouva, kohde oli yli 35 vuotta nuorempi.

 *

Joskus nuorena sain kerran jos toisenkin kuulla olevani ylpeä. Tosin kukaan ei osannut selittää, mistä se näkyi, vaikka suoraan kysyin.

Ja vaikka minua on siunattu kohtalaisella mielikuvituksella, en itsekään keksinyt, mistä olisin niin päällenäkyvän ylpeä.

Mutta tiedänhän minä, olin silloin vielä nuori ja nätti, ja vielä meikattu.  

Pakkohan sellaisessa on jotain vikaa olla. Tyhmä ja pinnallinen, kyllä tommoset tiedetään. (Ja nytkin sielä joku lukija sylkee päin näyttöä: -Mitä, oli muka nuori ja nätti? Mitä se luulee itsestään???)

Eipä ole enää vaivaa tällaisista kommenteista. Jotain hyvää rupsahtamisessakin.

Turhaan siellä kehittelette nettikateutta: nämä kuvat ovat viimevuotisia (10.04.2012).

Ei nyt ole uusiakaan kuvia esitellä, harmaa räntäsade ei ole innoittanut kuvaussafareille mutaiseen savimaisemaan.

Silti mieli on mitä makein: taloudellinen tilanne alkaa olla ikään kuin pitsihanskassa!

Ensin sain yllättäen mukavan summan käteistä ja heti perään hyviä uutisia verotoimistosta.

Luottokorttilaskut on maksettu ja säästötilillä lomarahaa. Pipsan fillari korjattu, olohuoneessa uusi matto. Kesä tulee pikkuhiljaa (okei, ainakin kevät - kalenterin mukaan) ja on onni puserossa. Mikäs tässä ollessa!

Ihmeellistä, miten pitkän kuivan kauden jälkeen sataa hyviä uutisia ryppäänä. Mutta Anne ei olisi Anne, ellei aina keksisi jotain murehdittavaa.

Mutta jos nyt kuitenkin nauttisin edes hetken.

Pieni menetys

Lomalta palattuamme alkoi olla lääkkeet vähissä ja psykiatri lomalla. Ellei oma lääkärini olisi järjestänyt faxilla reseptiä apteekkiin, olisin varmasti hyppinyt vieroitusoireissani pitkin seiniä.

Kun elokuu oli päässyt hyvään vauhtiin, psykiatri palasi vihdoin vastaanotolleen. Lääkärillä ei ollut tietenkään aavistustakaan lääkeannokseni suuruudesta, ilmankos saan kerran toisensa jälkeeen liian vähän tabuja.

Olisin kai saanut loppuikäni ottaa maksimiannoksen päivässä, ellen olisi itse kysynyt annoksen pienentämisestä.

-Juu, voittehan te pikkuhiljaa vähentää, sanoi lääkäri. Vaikka eihän häntä oikeasti kiinnostanut.

Jo samana iltana aloin pilkkoa pikkuruista tablettia leikkuulaudalla osiin, onkin aikamoista askartelua. Mutta nyt on päiväannokseni jo lähes puolet entisestä. Tähän tosin aion jämähtää hetkeksi, kun edessä on tottuminen työelämään loman päätyttä ja muuttostressi.

Ja kun vihdoin olin ammattilaisen puheilla (huomatkaa sarkasmi...), niin johdatin puheen taas esikoisen ruokahaluttomuuteen.

Sain tältä järjen jättiläiseltä upean neuvon:

-Antakaa lapsen syödä aina pizzaa, hampurilaisia, ranskiksia ja suklaata, nehän maistuvat! Kai Pipsa ymmärtää, että sisko saa herkkuja ja hän ei, jos selitätte, että Typsyn pitää lihoa.

Onko tämä lastenpsykiatri lapseton idealisti vai vitsiniekka?? Kun täällä tapellaan jo siitä, kumpi saa näteimmän lautasen, niin vain toisen saadessa herkkuja ollaan jo lähellä maailmansotaa.

Facebookissa sivuillani käyneet tietävätkin jo, että meillä on pieni kisu!

Sillä aikaa kun olimme Suomessa, sai Sulo sattumalta kuulla, että eräs pubituttu halusi päästä pikaisesti eroon kissanpennusta.

Poikueessa oli kolme pentua ja kahdella oli jo koti, mutta mustaa pientä poikaa ei halunnut kukaan. Tai oikeastaan kissi on valemusta ja salaraitainen, leuan allakin on harmaa läikkä. Ja me kyllä halusimme sellaisen söpöliinin!

Pojun isi onkin upean ylväs, harmaa Sheriff ja äiti todella siro mustavalkoinen kissarouva, jonka nimi oli... hmm... Stella, Sharona tai jotain muuta ässällä alkavaa.

Heinäkuun lopussa kävimme hakemassa Rallen, joka pelkäsi tietysti kauheasti ja vietti ensimmäisen illan kurkkimalla lipaston takaa.

Ralle on hieno poika! Sisäsiistikin, mitä nyt protestoi pari kertaa vääntämällä kääkät sänkymme alle, kunnes tajusimme sisustaa hiekkalaatikon karvakaverin arvolle sopivaksi.

Nyt Rallesta on tullut villi kiitäjä, joka jo aamusta tömistää seiniä pitkin, kunnes nukahtaa Pipsan kirjoituspöydälle vahdattuaan ensin aikansa ikkunasta Suurta Maailmaa.

Huhhei, unelmoin jo ajasta, jolloin Ralle on kahdeksankiloinen kolli, joka ei tee muuta kuin syö ja nukkuu!

Ralle on jo testannut kaulapantaa.
Tunnistussirukin vielä laitetaan ja 
rokotukset hoidetaan.

Lomat ovat sitten tältä erää ohi. Viime sunnuntaina oli säälimätön helle, +33°, ja aikamme muuttolaatikoita pakattuamme huuhtelimme hiet ja lähdimme ravintolaan jätskille.

Oli kätevintä mennä paikallisjunalla yhden pysäkin verran; sunnuntaisin busseista ei aina tiedä, miten ne kulkevat.

Sulo kulkee nykyään työmatkat omalla autolla, joten hänellä on paikallisliikennettä varten leimattava kortti. Ihan kätevää, -nimittäin, jos myös leimaa sen kortin.

Sunnuntaina oli naurussa pitelemistä, kun mies totesi vasta junan sisällä, että kortti olisikin pitänyt leimata jo ennen junaan astumista. Busseissa kortin voi leimata myös sisällä, mutta rautateillä on toisin. Tämän minä kyllä tiesin, mutta hän ei.

Samantien kaksi tarkastajaa hyökkäsi kimppuumme innosta tutisten, hip hei. Lupasivat, että satasen sakko saapuu kotiin postissa.

Miten voikin olla näin perkuleen huono tuuri? Sulo ei ole kuuna päivänä matksutanut liputta, ja nyt kävi näin aivan erehdyksessä.

Aikani kiukuttelin, kunnes sain jäätelöä ja sen päälle vielä valkoviiniä. Lapset tömistivät ympäri ravintolan upeaa puutarhaa, keinuivat tuplakeinussa ja hoitivat kivaa koiraa.

Ja lopulta alkoi se satanenkin tuntua aika pieneltä menetykseltä.

 Sunnuntain kuumantunkkaisia maisemia 19.07.2012