Nakkisormilleni sopiva näppis ja mikä parasta: lapset osaavat käyttää tätä mennen tullen, joten ongelman kohdatessani on apu puolitoistametristä. Exä on nimittäin mäccäillyt jo useampia vuosia lapset näin ollen myös.
Esikoiseni Typsy valittiin mukaan koulun musiikkoprojektiin ja on nyt sopraano. Ja minä kun ehdin jo sanoa, että laula sitten kunnolla eikä millään piipitysäänellä.
Vuosi alkoi harjoitusviikonlopulla kaukana poissa, junamatkan päässä. Sydän pamppaillen vein tyttären rautatieasemalle (josta kännykuvat ohessa).
-Äiti, halaat niin että rutistun, sanoi sopraano.
Ja sinne se lähti, matkalaukuaan vetäen, tikkusääri pikkupeppi.
Seuraavana päivänä matkalaista hakiessani utelin ääni tiukkana, että menikö hyvin, teitkö typeryyksiä, olivatko toiset valittaneet.
-Kerron sitten kun ollaan kotona, vastasi sopraano katsettani vältellen.
Pahat aavistukset sinkoilivat otsalohkossani ja takaraivollani. Kuvittelin, mitä kaikkea tyttäreni olisi voinut saada aikaan, luovalla lapsella ideoita riittää.
Ja sitten:
-Äiti, siellä oli yksi niiiiin ihana poika! Typsy piehtaroi sängyllään tyynyä puristaen ja pikku posket heleän punaisina. -Se antoi minulle takin, kun ulkona oli kylmä!
Vai että tämmönen uutinen salailun takana olikin. Yläluokkalainen abiturientti ja gentlemanni, ihastuttavan ihana.
Ja lukuunottamatta kavereita ärsyttänyttä vauhkoilua ihastuksen takia oli kaikki mennyt hyvin, paitsi että ruokana oli parsakeittoa, yööök, äiti tiedäthän etten syö sitä! Ja sitten sain nakkia ja leipää.
Minä ja Sulo olemme saaneet ravata Typsyn koulussa kyllästymiseen saakka. Tähän mennessä olemme tavanneet neljä eri opettajaa, joille kaikille on pitänyt kertoa samat jutut uudestaan ja uudestaan.
Onneksi pummasin taannoin jostain iltatilaisuudesta, johon tietysti kaikki muut vanhemmat menivät. Siellä oli luokkatoverin äiti tullut kertomaan opettajalle, että kun hänen lapsensa tulee koulusta, niin ensin menee puoli tuntia, kun tyttö kertoo mitä kaikkea Typsy on tällä kertaa tehnyt.
Laupias taivas.
No urheilupäivän jälkeen ei kukaan tule kertomaan mitään, sillä Typsy jää kotiin. Opettajien pyynnöstä.
Olisipa minullakin ollut aikoinani niin hyvä mäihä, ettei olisi tarvinnut mennä urheilupäivään tarpomaan talvista maantietä kilometritolkulla jonnekin hiihtäjien mökille, jossa sai palkinnoksi appelsiinin. Uuh.
Ja kun sitten sairastuin parahiksi juuri urheilupäiväksi, niin siitäkin nousi metakka. Ihme meininkiä.
Pakkohan minun oli, vaikkei olisi yhtään huvittanut. Olen muutenkin kuvannut vähän viime aikoina, enkä osaa käyttää kameraani edes sen vertaa kuin ennen.
Pyyhin kamerasta pahimmat pölyt.
Räpsyttelin kameraani oikealle ja vasemmalle. Kokeilin eri valotuksia, että edes joku versio olisi hyvä. Läiskin salamaa kohti kattoa, oli liikaa ja liian vähän valoa.
Tuskin asiaa auttoi, että kittasin vuoroin valkoviiniä, vuoroin punaviiniä. Kurkkua kuivasi.
Kotona en halunnut edes katsoa kuviin päin. Muistikortti oli suoraan saatanasta, kirottu kapine!
Mutta pakkohan minun oli alkaa käsitellä kuvia. Oli sumuisia pärstöjä, kummallsia värejä. Neljäsataa kuvaa selistä, hartioista ja niskoista ja muutenkin itkettävän surkeaa materiaalia.
Viikonlopun ähellettyäni sain hädintuskin kokoon fotokirjan verran katselun kestäviä kuvia.
Varsinainen valokuvaaja. En enää ikinä kuvaa kellekään mitään, ja kukapa minua tämän jälkeen edes haluaisi kuvaamaan!
Mutta ihme tapahtui, valmiissa kirjassa kuvat eivät olleetkaan niin surkeita. Tai sitten kieltäydyn vain huomaamasta, kun sieluun sattuu muutenkin tämä häpeä.
