Dr. Helga pelastaa elämäni

 Pääosan esittäjät komediassa nimeltä "Elämäni"

Liityin paikalliseen ADHD-lasten vanhempien yhdistykseen ja päätin alkaa aktiiviseksi keskusteluryhmän jäseneksi.

Kuinkas sitten kävikään: kerran toisensa jälkeen keskusteluryhmä kokoontui mahdollisimman epäsopivina iltoina. Vai mitä pitäisi sanoa siitä, että olen tänä vuonna ollut kahtena iltana töissä, ja toisena olisi ollut kesksuteluryhmä? Toisella kerralla Sulo oli juuri tullut Saksasta, enkä voinut noin vain lähteä, kun haniboitsi oli taas kotona, ymmärrättekö?!? Huonoa tuuria kertakaikkiaan.

Päätin mennä elokuun keskusteluun, oli mikä oli. Kuinkas ollakaan, se peruttiin, koska samana iltana oli saksalaisen ADHD-asiantuntijan esitelmä siitä, miten lapsia voi auttaa oppimaan. Sinne siis, vaikka pikku flunssanpoikanen nosti päätään.

Voi hämmästystä, esitelmää oli tullut kuuntelemaan pieni salillinen ihmisiä, ainakin 60-70 ihmistä! Noin puolet oli pedagogiikan opiskelijoita, joten hurraa: kohta on Sveitsissäkin kasvatuksen ammattilaisia, jotka tietävät, etteivät vaahtopääkoululaiset ole pissapäitä, vaan että käytöksen takana on neurologiset syyt ja että näitä lapsia voi auttaa oppimaan.

Dr. Helga oli upea ilmestys, kuten oli varmasti ollut myös 70-luvun alussa. Kirkkaansininen teryleeniasu, johon kuului liivi ja trumpettihousut, ja alla hempeän vaaleanpunainen paitapusero, jonka suuret kaulukset lepattivat liivin päällä, -kuin suoraan TV-sarja Columbon vanhempien jaksojen epäilyttävällä leskellä! Hörähtelin yksikseni ja mietin, käyttääkö Dr. Helga ulkona isoa lierihattua.

Edessäni istui nainen, joka ei millään saanut istuttua paikallaan. Teki mieli jo hihkaista, että rouva on hyvä ja rauhoittuu vihdoin! Kun kotona katselee ikuista vispaamista kaiket päivät, niin ei muualla enää jaksaisi.

Toinen sekoili jo sisääntulleessan ja väitti maksaneensa, vaikkei tilaisuutta voinut edes maksaa etukäteen. Kassa kysyi, mille tilille, ja nainen vastasi, että "nettipankkiin". Myöhemmin pomppi tuolien välissä ja haki tiskille unohtamaansa vesipulloa. Olen herkkä huomaamaan tällaista, tulee niin omat lapset ja exä mieleen.

Esitelmä oli erinomainen. Mitä muutakaan olisi voinut odottaa upealta Dr. Helgalta, joka on tehnyt hienon uran alalla?

Esimerkeistä osa oli suoraan kuin esikoistyttärestäni. Pikku Peppi kaasu pohjassa, aivot ylikierroksilla ja muisti kuin siivilä. Aloin ymmärtää, mistä kaikki johtuu ja että tästäkin äitinä ehkä selviää hengissä, kun tuntee keinot.

Teoriassa kaikki on niin helppoa. Vanhemmat pitävät kiinni rutiineista, eivätkä provosoidu lapsen käytöksestä. He hee.

Kun tässä on 14 vuotta roikkunut köyhyyden hirressä ja vetänyt vuosia yksinhuoltajakotiäidin arkea, lisähöysteenä kaikki kilpirauhasen vajaatoiminnan kivoimmat oireet, työpaikkakiusaaminen ja sen tuoma uupumus, niin kylläpä kaltaiseni superäiti jaksaakin toimia oikein kahden vaahtopäälapsen kanssa! Jawohl!

Mutta nyt yritän muistaa, että kiivaan luontoni kihahtaessa en kiljukaan kurkkuani käheäksi, vaan sanon lapselle:

-Nyt olen kiivastumassa. Parasta, että menen hetkeksi rauhoittumaan ja keskustellaan sen jälkeen.

Aamuille pitää tehdä aikataulu, jota noudatetaan tarkkaan. Herätys klo 6, sitten pisu, huuhtelu ja käsien pesu, aamupala klo 6:20 jne. Opin, että koko koulupäivä menee aamustressistä pilalle.

Parasta, että tämä superäiti menee jäähytauolle jo aamusta.

Ostin Dr. Helgan *kirjan* ja aion viisastua lisää.

 Pari kuvamuistoa Helsingistä elokuulta 2014

Kotimaassa muilla mailla

Loma.  Likat isänsä kanssa meillä kotona, minä ja Sulo muilla mailla. Reilut kaksi viikkoa poikkeuselämää, kaikki toisin, oli vapautta mennä ja olla.

Suomi oli taas Suomi, mutta minun lomani niin paljon parempi kuin koskaan ennen.

Lähdettyämme aamuvarhain kotoa saavuimme Seinäjoelle illansuussa. Huliviliserkut olivat pistäneet ylläripylläri buffetin pystyyn, oli grillilihaa, makkaraa, erilaisia salaatteja, pizzaa. Juomistakin saatiin. Riittävästi. Ja vielä enemmän kuin riittävästi.

Sulo seuraavana päivänä matkailuauton rattiin heti kun olimme selvinneet tervetulijaisbailujen kankkusesta.

Äidin luona oli vaikeaa, mutta pakko oli käydä parin tunnin pikaviisitillä. Äiti olisi onnellisin, jos istuisin kaikki lomat hänen olohuoneessaan katsomassa telkkaria. Ja kaikki illat parvekkeella, kuten silloin ennen, kun likat olivat pieniä ja joka huoneessa nukkui joku, eikä minulla ollut paikkaa missä olla.

Kyllähän tästä on perään soiteltu jo viime vuonna, kun en vain suostu seuraneidiksi, vaikka äiti olisi kuinka vanha ja yksin. Kyllähän meille voisi tulla vaikka ympäri vuoden, eipä vain ole ketään näykynyt sitten vuoden 2002.

Kaasua painellen maantielle. Ajoimme harhaan ja maailman huonointa kartanlukijaa kiukutti ja itketti. Otimme navin käyttöön ja jo helpotti.

Nukuimme vuoroin leirintäalueilla ja vuoroin ties missä. Kerran keskellä metsää jossain Lappväärtin ja Karijoen välimailla. Yöllä olin kuulevinani askeleita auton kyljestä, hiukset pystyssä kuvittelin murhaajan käynnistävän moottorisahansa ihan pian, pääisismme Alibin kanteen! Hämärässä näin Sulon silmät apposen avoimina, pelotti. Mutta aamu tuli kuten aina ennenkin.

Tampereella yövyimme Eteläpuistossa. Aamulla keittelimme kaasuhellalla vettä murukahvia varten, haisimme törkeästi turistihielle ja vienosti edelliselle illalle. Alepupissa oli ollut hauskaa ja iloiset hinnat!

Ja sitten hälytys: poliisit! Tosin heitä kiinnosti vain vastapäinen auto venäläisin rekkarein. Kyselivät kuskilta aikansa ja lähtivät. Ja me olimme helpottuneita kuin rikolliset, jotka eivät jääneetkään kiinni. Venäläinenkin kuski helpottui sen verran, että kävi tekemässä tarpeensa automme viereen ja pieraisi antaumuksella päälle.

Taas tien päälle, lisää metsää ja lisää puita. Eräällä huoltoasemalla totesimme renkaan olevan ikäänkuin tyssy. Ei kivaa. Kiitos ABC:n henkilökunnan löysimme korjaamon ihan vierestä ja homma hoitui. Ehdin silti jo stressata, minkäs minä itselleni mahdan.

Hetken pähkäiltyäni päätin yllättää entisen työkaverini, joka muutti Sveitsistä Suomeen jo vuosia sitten. Säntäsimme hänen työpaikalleen tädää tötteröö, saitte vieraita! Vaikka olimmehan me siedettäviä yllätysvieraita, kun toimme kilpikonnina matkakodin mukanamme.

Kuvittelin, että hänen saksankielinen puolisonsa olisi ihastunut päästessään turisemaan äidinkielellään Sulolle, mutta tämäpä oli hyvin suomalaistunut metsäläistynyt ja jökötti jurona olohuoneessa meidän muiden pulistessa terassilla.  Noh, tulipa ainakin käytyä saunassa ja polskittua nakuna Pyhävedessä.

Seuraavana päivänä korjaamoon Mikkeliin, kojelaudassa vilkkui pelottavan punainen valo. Akkulaturi rikki. Ei tietoa kauanko kestää korjata, ehkä seuraavaan päivään. Ja minä stressasin lisää.

Henkilöauto lainaan korjaamolta, ajoimme kaupunkiin. Väsytti, takana viikko lyhyitä helleöitä matkailuautossa ja hard core -turismia. Nälätti. Menimme Rossoon syömään hirveää ruokaa, mutta leikin, että oli hyvää.

Istuimme puistossa, taivas veti pilveen. Kävelimme satamaan, siellä oli parkissa auto Zürichin rekkareissa.

Soitin kotiin, likat puhelimessa: -Äiti on niin ikävä! 

Istuin penkillä sateessa ja itkin, voi miten itkin.

Korjaamolta soittivat, auto oli valmis. En ollut uskoa korviani, lasku oli 439 euroa. Voi Jeesus, melkein oksensin järkytyksestä. Onneksi oli luottokortti.

Matka jatkui, kohteet valitsimme suunnilleen sormella karttaan tökäten. Punkaharjulla ällistelimme, että puitten takana vilkkuvan järven takiako tänne ajoimme, pöh. Miten nämä muka olivat silloin lapsuuden lomamatkalla niin upeita maisemia?

Leirintäalueella saimme autoon taas sähköä, valmiskeitot lämpenivät mikrossa tai paistoimme makkaraa. Laitoimme läppärin matkailuaton takaovelle ja istuuduimme ulos valoisaan yöhön katsomaan saksalaista televisiosarjaa netistä. Sääsket söivät jalkoja, joimme vähän viskiä tai tölkkijuomaa.

Yöksi levitimme istuinryhmän sängyksi, nukuimme ohuenohuen puulevyn päällä istuintyynyillä. Joka kerta kun käänsi kylkeä, kuului KNARRRRR KNARRRR! Mutta siihenkin tottui.

Savonlinnan jälkeen aloimme saada tarpeeksemme, me sitkeät sissit. Päätimme lähteä Jyväskylään, olihan se ikäänkuin matkan varrella kohti Seinäjokea, minne meidän piti palauttaa auto.

Parkkipaikan löytäminen vieraassa kaupungissa pitkälle ja korkealle autolle on helvetillistä. Jätimme etsimiset sikseen ja pölähdimme Jyväskylän serkun kotiin yhtä inhottavan yllättäen, kuin edelliseenkin kyläpaikkaan.

Vietettiin sitten etukäteisläksijäiset rallinsekaisessa Jyväskylässä, auts auts, että sattuikin. Ja taas oli kenkku kankkunen.

Seinäjoella auton luovutettuamme junalla Helsinkiin, päivän myöhässä löyhästä aikataulustamme. Saimme vielä matkailuautoakin kuumemman huoneen hostellin viidennestä kerroksesta, mutta ainakin jääkaappi toimi moitteettomasti. Alakerrasta sai lainata astioita ja taas syötiin valmiskeittoja ja muuta lomaruokaa.

Annoimme piutpaut nähtävyyksille ja bongailimme lähinnä miesten shortseja kaupoissa ja matkamuistoja kauppatorilla. Stockmannilla oltiin ihan hukassa ilman kompassia. Löysin kuitenkin ihan etsimättä Afrikan Tähden tytöille, kivaa!

Koitti lähdön hetki, kotimaasta takaisin kotiin. Matkalaukussa täysin käyttämättömiä vaatteita, kun en uskonut etukäteen, että Suomessa pärjäisi ilman takkia, fleecetakkia, hihallisia paitoja. Sen verran on kauhumuistoja pyöräilyreissuista huviltalta Prismaan ja takaisin, jäätävän tihkun takoessa sormet tunnottomiksi kauppakassien keikkuessa pyöränsarvissa.

Loman parasta antia olivat sukulaiset, joita olen viime vuosikymmenet tavannut vain hautajaisissa. Ja nyt aukoivat päätä kuin vanhat tutut ja avasivat ovensa koteihinsa, mokomat.

Talletin mieleeni muistot äärettömästä aukeudesta Yyterin rannalla, kun sininen meri kohtasi taivaankannen. Ja Puumala-Sulkavan kiemuraisella ja kumpuilevalla tiellä yllättäen auenneen upean järvimaiseman. Ja minähän en hellettä moiti, Suomen kesä pisti parastaan!

Lapsille toin Mehukatti-mehua ja Erittäin Hienoa Suomalaista Shampoota, sitä mustikanhajuista. Itselleni lakritsaa, joka jo joutui verenpaineen takia jonnekin piiloon, pois silmistä.

Tämä loma oli niin hyvä, että suunnittelen jo seuraavaa.