Karvan verran pieleen

Taitoluistelijan ankeaa kipsikautta kesti kaikkiaan viisi viikkoa. Kun kipsetön vapaus koitti kädelleni, oli pakko alkaa miettiä töihin paluuta. Työvaatteet olisi kaivettava kaapin perältä ja silitettävä, ja niin, törkeästä tummanharmaasta juurikasvusta olisi pikimmiten päästävä eroon.

Sain ajan kampaamoon heti seuraavalle päivälle, muttei ollut onni myötä: kampaajakseni osui tumma bambinsilmäinen kurvikuningatar, joka oli viimeksi värjännyt Pipsan tukkaan tummat latvat. Ne, jotka salaperäisesti katosivat parissa pesussa, vaikka sillä hinnalla niitten olisi luullut pysyvän iäti.

-Voi ei! ajatteli kampaajakin minut nähdessään. Oikeasti.

Tämän hän tunnusti myöhemmin, istuessani tukka foliossa muhien. Viimekertainen blondausmaratoni ei ollut unohtunut henkilökunnaltakaan, silloinhan istuin takapuoli kuoliossa kuuden tunnin session. Minusta otettiin tuolloin ennen-jälkeen -kuvat, joten ehkäpä käyttävät kuvaani tikkatauluna taukohuoneessa..?

Folioraitojen ja pesun jälkeen näin peilissä hiuksissani valkoisia raitoja. Valkoisia. Minä kun olin pyytänyt vähän tummempaa blondia kuin viimeksi, joten mitä helvetiaa???

-Ei tämä vielä ole valmis, nyt laitetaan vielä sävy päälle! ilmoitti kampaaja.

Nuori apulainen tuli sutimaan karvastoani, haki lisää väritöhnää ja taas lisää. -Sinulla on niin pitkä tukka ja sitä on paaaaaaaljon! hokivat molemmat kuorossa, kampaaja ja apulainen.

Sävykäsittelyn jälkeen peilistä katsoi tumma nainen. Ei tsiisus, ensin valkoiset raidat ja sitten tumma sävyte?!? Hyvästi ihanat blondit hiukset! Sen sijaan, että kampaaja olisi värjännyt juurikasvun vaaleaksi, olinkin saanut koko kuontalon juurikasvun väriseksi.

-Meni vain neljä tuntia tällä kertaa, ihasteli kampaaja.

Lähdin karkuun. No maksoin ensin, mutta kuitenkin. Maksoikin melkein kolmesataa, saman tuloksen olisin saanut muutaman kympin tavaratalovärillä.

Ja päätin, että tuonne en mene enää ikinä värjäämään tukkaani. En ikinä! Menen vaikka tuttavani nimekkääseen kampaamoon, jossa taloudellinen investointini ainakin tuo toivotun tuloksen.

Kotona itkin. Oli niin hönö päivä muutenkin, tukka pilalla, syntymäpäiväni ja inhottavien uutisten päivä.

Olin käynyt firmassa katsomassa työlistaa ja nähnyt, että minut oli toipilaskäteni kanssa pistetty heti toiseksi työviikoksi talon raskaimpaan nostelutyöhön. Vittuilevatko ne? Onko tämä joku rangaistus? Hä hää, olit kaksi kuukautta poissa, nyt saat sitten käyttää voimaa senkin edestä!!

Pestyäni ripsivärit poskilta keitin perheelle makaronia ja paistelin makkaraa. Oikein juhla-ateria. No onneksi olin sentään ostanut jälkiruoaksi vadelma- ja suklaakrokantti -ööh- ei se nyt kakkua ollut, mutta sellaista vaadolla täytettyä herkkua. Ja sitten otettiin vähän viiniä ja Vielle Poire -snapsia, jonka exä unohti tänne jouluna.

Seuraavana päivänä riemu repesi, kun hiustenpesun myötä tukasta katosi tummin väri, päälaella saaattoi jo aavistaa vaaleampaa raitaa.

Ehkä tämä tästä vielä riemuksi muuttuu. 

Kävin Zürichissä Vivian Maierin valokuvanäyttelyssä,

mustavalkoista katukuvausta vuosikymmenien takaa.

Napakymppi

Sain viisi työasua, avaimet, nimikyltin rintaan, kakenlaista firmakrääsää ja infopaketin. Ja elokuun lopussa jo ensimmäisen tilin firmasta Vakaa & Vanha!

Että näin tässä sitten kävi, kerrankin osui mäihä ja tuuri napakymppiin. Oli kai Merkuriuksella ja Jupiterilla oikea kulma, vai biorytmitkö ne svengasivat minulle kaksikin työtarjousta? Ja valitsin sen varmemman, tässä iässä riskinotollakin on rajansa. 

Kärvistelin elokuun kahden duuniin loukussa, mutta nyt on sekin ohi. Perjantaina lähdin kotiin kolmihaaraisen orkidean kanssa, poskipusuja jaettuani. Työkaverilla oli kosteat silmät, eikä hän ilosta itkenyt, vaikka irvileuat niin luulette. Jospa tällä kertaa tarkoitimme oikeasti, että pidämme yhteyttä ja menemme porukalla kahville ja juoruamaan?

Uudessa duunissa on oppimista niin, että öisin olen herännyt ahdistavaan sydämen jyskeeseen. Paineita ja stressiä, kun ei vapaapäivinäkään ole päässyt pois oravanpyörästä. Mutta kuka käskee ahnehtimaan ja vaatimaan itseltään täydellistä suoritusta? Ongelma on kuutiopääni sisäpuolella.

Uudet työkaverit ovat... noh... kaikenlaisia. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua erääseen vietnamilaiseen, joka ei edes tervehdi eikä vastaa jos kysyn. Olenko ilmaa vain? Eräällä toisellakin on ilmeisesti kamalaa töissä, naama happamana viljelee tympeyttä ympärilleen. Sitten pois lähtiessään säteilee auringon lailla.

Ja sitten on pari ihanaa hupsua Balkanilta, joitten kanssa työnnetään salaa herkkuja suuhun työn ohessa. On pedantti portugalilainen sekä brasilialainen kaunotar. Ja sveitsitär, jota kaikki inhoavat, mutta minä tulen hänen kanssaan toimeen mainiosti. Ehkä se Mr Hyde vielä löytyy, tiedä häntä.

Hiervästi uusia ihmisiä. Vielä muutaman viikon jälkeenkin kohtaan uusia kasvoja, kaikkia nimiä en opi ikinä! Ja ne isot herrat kravatteineen, joilla on aina kiire, mutta silti ehtivät aina olla töykeitä.

Ja minun esimieheni, Herra B, näkee minussa aitoa työn iloa. Eikä näe väärin.

Että mikäs tässä, uutta elämänvaihetta aloitellessa! 

Puheluita

Joulukuussa 2012

-Haloo, onko verotoimistossa? Soitan tämän vuoden veroistani, kun en oikein ymmärrä, että miksi minun pitää maksaa kolme kertaa enemmän veroja kuin ennen, vaikka tulot ovat pienentyneet kolmanneksella.

-No niin, katsotaanpas. Täällä lukee, että teillä on vielä melkein kaksi tonnia veroja maksamatta! MURR MURR!!!

-Niin kyllä, mutta kun minä en ymmärrä, että miksi pitäisi maksaa niin paljon, kun olen kuitenkin reilusti toimeentulominimin alapuolella ja lapsiakin on kaksi...

-NO MUTTA TIETYSTI TEIDÄN PITÄÄ! *bää bää määkimistä* Pitäisi olla maksettu vuoden loppuun mennessä! Eikö teillä ole rahaa??? Maksatteko vai ettekö maksa? Mitäääää? Kertokaa heti!

-No ei oikein ole rahaa juuri nyt, kun luulin, että vuoden 2011 verotiedot tulisivat jo elokuussa ja olen varma, että olen maksanut liikaa. Että se liikaa maksettu kattaisi nämä maksamatta olevat...

-*leikkii kuuroa* Ei hätää, maksatte osamaksulla. Joka kuukausi Fr. 200,- niin lokakuuhun mennessä on kaikki maksettu.

-Mutta eikö se ole liian paljon kun minun tuloni...

-MAKSATTE OSAMAKSULLA, LÄHETÄN PANKKILOMAKKEET POSTISSA. JA SILLÄ SELVÄ. SUU SUPPUUN SIELLÄ NYT.

(Okei, ei tämä nyt ihan näin mennyt sanasta sanaan, mutta melkein)

Huhtikuussa 2013:

-Haloo, onko verotoimistossa?  Soitan vuoden 2011 veroista, kun odotin tietoja jo 2012 elokuussa ja nyt on jo huhtikuu 2013, enkä ole vieläkään saanut minkäänlaisia papereita.

-Jaahas... Katson koneelta... Hmm... Joo... On valmiit, lähetän ne postissa ensitilassa.

Ja tulivathan ne vihdoin. Veronpalutusta niin paljon, että kaikki osamaksulla maksamani oli liikaa. Olisi sille rahalle alkuvuodesta ollut fiksumpaakin käyttöä.

Tai eihän se mitään palautusta ole, kun ylimääräiset jäävät verotililleni makaamaan. Arvostan sielunrauhaani sen verran, etten ala taistella sveitsiläisiä veroviranomaisia vastaan saadakseni jotain takaisin.

Elokuussa 2013:

Vuoden 2012 verotus valmistui ajallaan. Olen maksanut niin paljon liikaa, että jos tuloni pysyvät nykyisellä tasolla, olen maksanut veroni eläkeikään saakka.

Sitä odotellessa voisin vaikka hakea verotoimistoon töihin. Osaisin minäkin pyöritellä lottokonetta ja käyttää luovuuttani keksiessäni hupaisia verolaskuja duunareille. Voisin vaikka ottaa pellen puvun työasukseni.

***

Kunhan kirjoitin tuon veroseikkailun, ihan normaalia täällä, eikä mitenkään nakerra sisintäni. Plussalla on huomattavasti mukavampi olla kuin miinuksella, ainakin raha-asioissa.

Loman jälkeen tapahtui se väistämätön: alkoivat työt ja koulut.

Duunissa oli heti ensimmäisellä viikolla niin kamalaa, että mietin moneen kertaan, miksi ihmeessä olin ikipäivänä hakenut tänne töihin.

Yksi tiimistä oli häämatkalla, toinen palloili Colombon lentokentällä jäätyään koneesta, kolmas oli sairas, neljäs oli viemässä kuopustaan esikouluun ja niin edelleen (loputtomasti), -ja me muut rukoilimme armoa pomon heiluttaessa ruoskaa. Vaikka mukavahan pomo on, ei sen puoleen.

Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen istuin zombina soffalla, tarvitsin nosturin päästäkseni ylös. Tai mitä sitä suotta nousemaan, senkuin istuin, itkin, söin suklaata ja kaatelin viiniä Aldin pahvipakkauksesta (loistava hinta-laatusuhde).

Kaksi viikkoa meni tähän tyyliin, mutta syyskuu toi kadonneet lampaat ja helpotuksen meille muille.

Typsy aloitti uudessa koulussa, meidän pikku lukiolaisemme. Marssi innostuneena ja onnellisena ison reppunsa kanssa suureen kouluun, jossa on ruokala, akvaario, terraarioita, kirjasto. Siinä ne tärkeimmät.

Yhdeksän päivää ehti mennä, kun koulusta jo soitettiin. Osa opettajista oli käynyt ihmettelemässä luokanvalvojalle toisenlaista oppilasta, vaahtopäätä vauhdikasta.

Perjantaina minä ja Sulo menemme keskustelemaan opettajan kanssa tyttären erityispiirteistä ja siitä, miten niistä parhaiten kerrottaisiin muille oppilaille.

Taidan vähän googlettaa ja tutkia diagnoosia ja perjantaina puhun opettajan suohon.

Jokunen sekalainen lomaräpsy 

Tukholman ja Helsingin väliltä 

kuvittamassa tekstiä

Äiti on paras

Esikoisellani oli torstaina viimeinen keyboard-tuntinsa, sillä se lysti loppui nyt. Tytär menee syksyllä gymnasiumiin, eiköhän siellä ole tarpeeksi tekemistä ja pitkiä päiviä.

Typsy lähti totutusti myöhässä, mekasti ja kiljui:  
 -Miksi kukaan ei sanonut, että kello on noin paljon!

Viiletti potkulaudalla musiikkikouluun, mahtoikohan ottaa edes nuotteja mukaansa.

Myöhemmin hän palasi huutoitkun kera, paiskoi ovea, valtavaa draamaa.

-Äitiiii, miksi et tullutkaan konserttiin!!! Oli viimeinen kerta kun olisit voinut nähdä minut soittamassa!

Ihan loistavaa. Nytkö se oli ollut, konsertti josta ilmoitettiin kolmisen viikkoa sitten lapulla?

Viime vuonna konsertin lähestyessä tyttäreni piti jatkuvaa muotishowta sopivaa konserttiasua etsiessään. Oli niin tohkeissaan, ettei kukaan voinut välttyä huomaamasta.

Ja nyt sitten: ei mitään. Miten minä olisin voinut muistaa? Eivätkö lapset ole oppineet, että äidille pitää sanoa monta kertaa?? Ja nyt olin menettänyt viimeisen mahdollisuuteni nähdä esikoiseni konsertissa. Byääää.

Lapsi lähti mummille kertomaan kamalasta äidistä, minä menin parvekkeelle kyynelehtimään surkeuttani.

T-paidassani luki "Äiti on paras", mitä kohtalon ivaa.

Viimeinen päivä duunissa ennen lomaa oli kaikkea muuta, kuin mitä odotin. Olin kulisseissa hyvissä tarkkailuasemissa poninhäntä kireällä. Lusmuilin tehokkaan näköisenä, kunnes pääsin vihdoin tositoimiin.

Ja kun kaikki oli ihanasti ohi, kokoonnuimme terassille. Hikinen poskeni läiskähteli kollegojen poskia vasten, kun toivottelimme hyvää kesälomaa kerran toisensa jälkeen.

Ja me sinnikkäimmät jäimme vielä juominkeihin toisten lähtiessä, olut kihahti janoisen kalloon. Oli viiniäkin ja alkoholitonta, jokaiselle jotakin. Minulla oli yhä työvaatteet päällä ja yritin välttää käsivarsien nostelua, olin suihkun tarpeessa.

Joku ulkopuolinen piipahti paikalle kehumaan, että on hyvän työporukan merkki, kun jäämme kesäloman alkajaisiksi istuskelemaan yhdessä. Osui oikeaan. Minulla on raskas työ ja osittain hyvinkin rasittavia työkavereita, mutta arvostan sitä, miten meitä kohdellaan.

Hyvälle tottuneet työkaverit tietysti valittavat pomon selän takana.  Hemmoteltua porukkaa, jolla ei ole aavistustakaan, millaista töissä voisi olla.

Onnekkaat.

Perjantai-iltaisin motoriikan ihmeemme Pipsa harjoittelee yksipyöräisellä ajoa alan seurassa. Jostain syystä exä on ottanut tavakseen hakea lapsi sieltä.

Olimme Sulon kanssa lähdössä tekemään viikon ruokaostoksia, kun exä soitti, ettei pääse hakemaan Pipsaa.

-Ei haittaa, pääseepä tuo bussilla yksinkin. Me lähdemme juuri kauppaan, ilmoitin.

-Mitäh, ja sitten Pipsa tulee kotiin, eikä siellä ole ketään?!?

No ohhoh, jopas on herralla huolet. Itse ottaa tuon tuosta lapset luokseen yöksi ja lähtee pubiin. Hänellä ei ole koskaan ollut ongelmaa jättää lasta yksin, ei edes silloin, kun likat olivat vielä oikeasti pieniä ja valvonnan tarpeessa.

-Entä jos lapsella on nälkä, mitäs sitten? mies kiukustui.

Tjaa, kymmenvuotiaallani ei ole vielä koskaan ollut vaikeuksia avata jääkaappia. Suurempi ongelma on ollut, ettei jääkaappi pysy kiinni. Pipsa löytäisi herkut vainullaan, vaikka piiloittaisimme ne Sulon työkalupakkiin.

Loppujen lopuksi Pipsa saapui ennen kuin ehdimme lähteä. Ei halunnut mukaan kauppaan, vaan jäi mieluummin kotiin.

Sanoisinko, että paljon melua kolisevista tyhjistä tynnyreistä. Yritti kai saada jotain huono äiti -fiilistä pintaan. Tällä kertaa kalikka ei osunut koiraan.

Ja taas ostimme yhden matkalaukun Suomen lomaa varten, suuren ja mustan. Nyt on jo torstai, kohta pakataan ja ensi viikolla lennetään.

Kaikenlaisten matkalaukkuostosten jälkeen ei taida olla enää varaa ostaa Suomesta alennuslöytöjä tai ulkomailla valmistettuja suomalaisia astioita.

Muutenkin matkakuume on ikävästi latistunut. Kummallisia puheluita mutsin ja kälyn kanssa. Suuhuni laitettuja sanoja, vääristelyä ja painostamista.

Matkaseurana epävarmuus ja paha mieli, misten tästä lomasta selvitään? Voisin kirjoittaa tästä metritolkulla, mutta olkoot.

Onkohan aika alkaa viettää lomia muualla kuin kotikaupungissa? Ehkä ensi vuonna varaamme hulppean järvenrantamökin jostain hyvin, hyvin kaukaa.

Kuvat meidän pihasta 08.07.2013

Firmakekkereillä

 

Tulipa taas käytyä firman pippaloissa. En tietenkään muistanut mitään mitä kutsussa luki, mutta sattumalta osasin marssia paikalle juuri oikeaan aikaan.

Tihuutti sadetta, terassi oli katettu. Upeat maisemat järvelle, oli pilviä ja nitten lomasta kurkistelevia vuoria, eikä tietenkään kunnon kameraa mukana.

Minulla oli mustat housut, hihaton pellavatunika ja sen päällä ohut neulerätti Prisman alesta. Olin meikannut ja näytin pelleltä, hiuksetkin kuin kulkukoiran turkki.

Kippasin ensimmäisen, toisen, kolmannen valkoviinilasillisen. Buhvetista graavilohta ja parmankinkkua. Yhhyh, sain yliannoksen alakarppimuonaa. Onneksi oli myös kuivatuilla tomaateilla ja tuorejuustolla täytettyjä pikkuruisia voisarvia.

Kaikki yli kaksisataa firmalaista laumana alakertaan kokoustiloihin.

Paljon ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka kuitenkin ovat töissä samassa talossa. Myös eläkkeelle jääneitä, jotka eivät huomanneet olla hiljaa silloin, kun joku piti puhetta, vaan huusivat tohkeissaan sylki pärskyen.

Olin löytänyt vierustovereikseni muita tavallisia duunareita. Ei siitä ollut mitään iloa, kun ei ollut kellekään mitään sanottavaa. Suru puserossa murjotin salaa, päässäni pyöri viinikaruselli.

Kaksi kanaa kaakatti pöydän päässä, sitten pari tamilia supattamassa keskenään. Huivipäinen albaaninainen paleli mustassa villatakissaan samaan aikaan kuin minun otsani pukkasi hikeä ja kainalot tuntuivat tahmeilta.

Ja sitten ruokaa: oli kiinalaista ja thaipöperöä, lihaa ja perunoita grillistä, pastaa ja sushia. Vatsaani ei sopinut paljoakaan, kun olin kitannut kuumuuteeni litran vettä.

Ystävällisyyttä pursuavat naistarjoilijat olivat liikuttavan huolissaan siitä, oliko meillä kaikki hyvin. Yksi näytti aivan Tanja Vienonen-Karpela-Saarelalta, paitsi että oli kauniimpi. Hampaatkin niin valkoiset, että hymy sattui silmiin.

Jälkiruokaa, ja sitten pakoon. Ajelin bussilla kohti kotia läpi kaupungin rahakkaampien seutujen, oli ihania vanhoja taloja ja vehmaisia puutarhoja.

Ja päätin, etten mene firmakekkereihin enää koskaan.

Vielä huomenna töihin. On kohtalon ivaa, että viimeisenä päivänä ennen kesälomaa joudumme tekemään vielä tavallista pitemmän työrupeaman.

Viimeinen päivä on raskas, huonotuuliset ja motivaatio-ongelmaiset työntekijät toinen toisensa kiusana. Viime vuonna en viitsinyt jäädä edes lomallelähtökaljalle muitten kanssa, vaan säntäsin kiukkuitku kurkussa pihalle ja lomailijan vapauteen.

Likat toivat jo todistuksensa riemusaatossa, kummallakin yhtä hyvä kuin ennenkin. Palkinnoksi saavat valita luettavaa kirjakaupasta, nämähän nielaisevat ohimennen vähintään kirjan päivässä.

Lainasin jo kirjastostakin esiteinien kirjoja. Typsy katsoi tuomisiani arvostellen, ei kuulemma kiinnostanut. Otti sitten kuitenkin yhden kirjan ja painui huoneessaan jököttävään telttaan lukemaan. Ja lukikin kirjan samantien kahteen kertaan, kun oli niin hyvä.

Arvaatte kai, että riemusta repesin, kun tytär toi mummilta teltan ja kokosi sen huoneeseensa metalliosat parkettia viistäen. Haiseekin niin että yhhyh! No itsepä siellä nukkuu patjanaan vaivainen päiväpeitto.

Sulo on sairas, vaikkei sitä tunnustakaan. Kauhea nuha ja päässä vasaroi, kuumetta ei ole mitannut. Ei ole aikaa nyt sairastella, Panadolin voimalla töihin.

Ei olisi juuri nyt tarvetta kesäflunssalle kellään.

Uhrauksia

Katsaus autiolle pankkitilille motivoi kummasti työnhakua. Ja kappas vain: netissä oli kaksi kiinnostavaa ilmoitusta hanttihommista.

Uhrasin vapaapäivän aamun näpyttelylle, ja kehräsin tyytyväisenä, kun sain ensimmäisen hakemuksen sähköpostina matkaan.

Mietin jo, miten palkitsisin itseni, söisinkö suklaata vai menisinkö kahvilaan huitaisemaan snapsilla kostutetun kakunpalan, kun hakemukseni tulikin jo bumerangina takaisin. Liitetiedostot liian isoja, ei mene perille.

Kyllä ärsyttää. Enhän minä osaa niitä pienentää. Ja miten ihmeessä Lebenslaufinkin saa yhdeksi tiedostoksi, kun siinä on kaksi sivua?

Naurakaa vaan, senkin empatiakyvyttömät irvileuat, en minä osaa tuon vertaa. Eikä missään ole tietoa siitä, mihin ja kelle voisi lähettää vanhanaikaisen paperihakemuksen.

Valmiit nettihakulomakkeet ne vasta pyllystä onkin: kysellään todistuksen numeroita ja YO-kokeen arvosanoja. Eiväthän ne minun arvosanoistani mitään ymmärrä, mutta vaikka ymmärtäisivätkin, niin sanoisivatko oikeasti, että voi voi, ette saa töitä, kun historian arvosananne on liian huono? Kyllä olisi kannattanut opiskella ahkerammin silloin 80-luvun alussa!

Töissäkin on ollut puuduttavaa.

Tamilirouvat ovat lakanneet puhumasta minulle mitään privaattia, meillä ei ole mitään yhteistä enää. Ja kaikki siksi, kun kesällä juuri ennen lomaa sain kyllikseni jatkuvasta määräilystä ja menin kielimään pomolle.

-On minun tehtäväni antaa sinulle töitä eikä kenenkään muun, sanoi Täti Tomera ja pomputtelu loppui siihen. Kuten myös kaikenlainen muu kontakti.

Firman kaksi pahinta räpätätiä, jotka ovat kilvan haukkuneet toisiaan minulle, ovat nyt ystävystyneet ja katselevat minua silmät kierossa, kun en jaksa nauraa tekonaurua heidän huumorilleen. Ikään kuin en huomasi, hah. Siinäpä mulkoilette, minä teen vain työni.

Pomon asistentti astui julkisesti ulos kaapista ja kertoi kaikille voivansa huonosti. Melkein tuli minullakin itku, kun katsoin hänen turvonnutta naamaansa.

Eihän siitä ole kuin vuosi, kun välillä työmatkalla en pystynyt kävelemään suoraan, kalloni oli täynnä raskaita rautakuulia ja huimasi, öisin katselin kattoa vatsahappojen kupliessa suuhun.

Että kyllä muutkin, kuin minä. En olekaan ainoa.

Ralle on nyt munaton. Edessä on joulu ilman jingle bellsejä, herran bongot ovat tyhjät.

Etukäteen pelkäsin, että yöstä tulee vaikea. Ralle sai viimeisen aterian klo 19 ja kuvittelin katin olevan nälkään kuolemaisillaan aamuun mennessä, mutta ei ollut ongelmaa minkäänlaista.

Yölläkään katti ei herätellyt tavallista enempää, kävi toki hieromassa naamaansa minun läskiposkiini ja hurisi kuin viimeistä päivää. Juoksi sitten pois pomppien, ja tuli hetken päästä uudelle halikierrokselle.

Aamulla karvaherra meni ihan kiltisti kuljetuskoppaansa, eikä demonstroinut mitenkään olevansa matkalla mestattavaksi, kuten kissani Suomessa vastaavassa tilanteessa. Aamubussissa vingahti vienosti miau pari kertaa, siinä se.

Schnipp schnapp, homma oli hoidettu ja hain heränneen katin eläinlääkäriltä kolmen tunnin kuluttua. Kotiin päästyään toipilas nuoli antaumuksella tyhjiä pussejaan ja topui nopeasti normaaliksi.

Ja koko lysti Fr. 85,-, jään jännittyneenä odottamaan kastraation vaikutusta. Mahdanko huomata mitään eroa?

Kylläpäs pyrytti!

 Ensilumi 28.10.2012