Äiti on paras

Esikoisellani oli torstaina viimeinen keyboard-tuntinsa, sillä se lysti loppui nyt. Tytär menee syksyllä gymnasiumiin, eiköhän siellä ole tarpeeksi tekemistä ja pitkiä päiviä.

Typsy lähti totutusti myöhässä, mekasti ja kiljui:  
 -Miksi kukaan ei sanonut, että kello on noin paljon!

Viiletti potkulaudalla musiikkikouluun, mahtoikohan ottaa edes nuotteja mukaansa.

Myöhemmin hän palasi huutoitkun kera, paiskoi ovea, valtavaa draamaa.

-Äitiiii, miksi et tullutkaan konserttiin!!! Oli viimeinen kerta kun olisit voinut nähdä minut soittamassa!

Ihan loistavaa. Nytkö se oli ollut, konsertti josta ilmoitettiin kolmisen viikkoa sitten lapulla?

Viime vuonna konsertin lähestyessä tyttäreni piti jatkuvaa muotishowta sopivaa konserttiasua etsiessään. Oli niin tohkeissaan, ettei kukaan voinut välttyä huomaamasta.

Ja nyt sitten: ei mitään. Miten minä olisin voinut muistaa? Eivätkö lapset ole oppineet, että äidille pitää sanoa monta kertaa?? Ja nyt olin menettänyt viimeisen mahdollisuuteni nähdä esikoiseni konsertissa. Byääää.

Lapsi lähti mummille kertomaan kamalasta äidistä, minä menin parvekkeelle kyynelehtimään surkeuttani.

T-paidassani luki "Äiti on paras", mitä kohtalon ivaa.

Viimeinen päivä duunissa ennen lomaa oli kaikkea muuta, kuin mitä odotin. Olin kulisseissa hyvissä tarkkailuasemissa poninhäntä kireällä. Lusmuilin tehokkaan näköisenä, kunnes pääsin vihdoin tositoimiin.

Ja kun kaikki oli ihanasti ohi, kokoonnuimme terassille. Hikinen poskeni läiskähteli kollegojen poskia vasten, kun toivottelimme hyvää kesälomaa kerran toisensa jälkeen.

Ja me sinnikkäimmät jäimme vielä juominkeihin toisten lähtiessä, olut kihahti janoisen kalloon. Oli viiniäkin ja alkoholitonta, jokaiselle jotakin. Minulla oli yhä työvaatteet päällä ja yritin välttää käsivarsien nostelua, olin suihkun tarpeessa.

Joku ulkopuolinen piipahti paikalle kehumaan, että on hyvän työporukan merkki, kun jäämme kesäloman alkajaisiksi istuskelemaan yhdessä. Osui oikeaan. Minulla on raskas työ ja osittain hyvinkin rasittavia työkavereita, mutta arvostan sitä, miten meitä kohdellaan.

Hyvälle tottuneet työkaverit tietysti valittavat pomon selän takana.  Hemmoteltua porukkaa, jolla ei ole aavistustakaan, millaista töissä voisi olla.

Onnekkaat.

Perjantai-iltaisin motoriikan ihmeemme Pipsa harjoittelee yksipyöräisellä ajoa alan seurassa. Jostain syystä exä on ottanut tavakseen hakea lapsi sieltä.

Olimme Sulon kanssa lähdössä tekemään viikon ruokaostoksia, kun exä soitti, ettei pääse hakemaan Pipsaa.

-Ei haittaa, pääseepä tuo bussilla yksinkin. Me lähdemme juuri kauppaan, ilmoitin.

-Mitäh, ja sitten Pipsa tulee kotiin, eikä siellä ole ketään?!?

No ohhoh, jopas on herralla huolet. Itse ottaa tuon tuosta lapset luokseen yöksi ja lähtee pubiin. Hänellä ei ole koskaan ollut ongelmaa jättää lasta yksin, ei edes silloin, kun likat olivat vielä oikeasti pieniä ja valvonnan tarpeessa.

-Entä jos lapsella on nälkä, mitäs sitten? mies kiukustui.

Tjaa, kymmenvuotiaallani ei ole vielä koskaan ollut vaikeuksia avata jääkaappia. Suurempi ongelma on ollut, ettei jääkaappi pysy kiinni. Pipsa löytäisi herkut vainullaan, vaikka piiloittaisimme ne Sulon työkalupakkiin.

Loppujen lopuksi Pipsa saapui ennen kuin ehdimme lähteä. Ei halunnut mukaan kauppaan, vaan jäi mieluummin kotiin.

Sanoisinko, että paljon melua kolisevista tyhjistä tynnyreistä. Yritti kai saada jotain huono äiti -fiilistä pintaan. Tällä kertaa kalikka ei osunut koiraan.

Ja taas ostimme yhden matkalaukun Suomen lomaa varten, suuren ja mustan. Nyt on jo torstai, kohta pakataan ja ensi viikolla lennetään.

Kaikenlaisten matkalaukkuostosten jälkeen ei taida olla enää varaa ostaa Suomesta alennuslöytöjä tai ulkomailla valmistettuja suomalaisia astioita.

Muutenkin matkakuume on ikävästi latistunut. Kummallisia puheluita mutsin ja kälyn kanssa. Suuhuni laitettuja sanoja, vääristelyä ja painostamista.

Matkaseurana epävarmuus ja paha mieli, misten tästä lomasta selvitään? Voisin kirjoittaa tästä metritolkulla, mutta olkoot.

Onkohan aika alkaa viettää lomia muualla kuin kotikaupungissa? Ehkä ensi vuonna varaamme hulppean järvenrantamökin jostain hyvin, hyvin kaukaa.

Kuvat meidän pihasta 08.07.2013

Firmakekkereillä

 

Tulipa taas käytyä firman pippaloissa. En tietenkään muistanut mitään mitä kutsussa luki, mutta sattumalta osasin marssia paikalle juuri oikeaan aikaan.

Tihuutti sadetta, terassi oli katettu. Upeat maisemat järvelle, oli pilviä ja nitten lomasta kurkistelevia vuoria, eikä tietenkään kunnon kameraa mukana.

Minulla oli mustat housut, hihaton pellavatunika ja sen päällä ohut neulerätti Prisman alesta. Olin meikannut ja näytin pelleltä, hiuksetkin kuin kulkukoiran turkki.

Kippasin ensimmäisen, toisen, kolmannen valkoviinilasillisen. Buhvetista graavilohta ja parmankinkkua. Yhhyh, sain yliannoksen alakarppimuonaa. Onneksi oli myös kuivatuilla tomaateilla ja tuorejuustolla täytettyjä pikkuruisia voisarvia.

Kaikki yli kaksisataa firmalaista laumana alakertaan kokoustiloihin.

Paljon ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka kuitenkin ovat töissä samassa talossa. Myös eläkkeelle jääneitä, jotka eivät huomanneet olla hiljaa silloin, kun joku piti puhetta, vaan huusivat tohkeissaan sylki pärskyen.

Olin löytänyt vierustovereikseni muita tavallisia duunareita. Ei siitä ollut mitään iloa, kun ei ollut kellekään mitään sanottavaa. Suru puserossa murjotin salaa, päässäni pyöri viinikaruselli.

Kaksi kanaa kaakatti pöydän päässä, sitten pari tamilia supattamassa keskenään. Huivipäinen albaaninainen paleli mustassa villatakissaan samaan aikaan kuin minun otsani pukkasi hikeä ja kainalot tuntuivat tahmeilta.

Ja sitten ruokaa: oli kiinalaista ja thaipöperöä, lihaa ja perunoita grillistä, pastaa ja sushia. Vatsaani ei sopinut paljoakaan, kun olin kitannut kuumuuteeni litran vettä.

Ystävällisyyttä pursuavat naistarjoilijat olivat liikuttavan huolissaan siitä, oliko meillä kaikki hyvin. Yksi näytti aivan Tanja Vienonen-Karpela-Saarelalta, paitsi että oli kauniimpi. Hampaatkin niin valkoiset, että hymy sattui silmiin.

Jälkiruokaa, ja sitten pakoon. Ajelin bussilla kohti kotia läpi kaupungin rahakkaampien seutujen, oli ihania vanhoja taloja ja vehmaisia puutarhoja.

Ja päätin, etten mene firmakekkereihin enää koskaan.

Vielä huomenna töihin. On kohtalon ivaa, että viimeisenä päivänä ennen kesälomaa joudumme tekemään vielä tavallista pitemmän työrupeaman.

Viimeinen päivä on raskas, huonotuuliset ja motivaatio-ongelmaiset työntekijät toinen toisensa kiusana. Viime vuonna en viitsinyt jäädä edes lomallelähtökaljalle muitten kanssa, vaan säntäsin kiukkuitku kurkussa pihalle ja lomailijan vapauteen.

Likat toivat jo todistuksensa riemusaatossa, kummallakin yhtä hyvä kuin ennenkin. Palkinnoksi saavat valita luettavaa kirjakaupasta, nämähän nielaisevat ohimennen vähintään kirjan päivässä.

Lainasin jo kirjastostakin esiteinien kirjoja. Typsy katsoi tuomisiani arvostellen, ei kuulemma kiinnostanut. Otti sitten kuitenkin yhden kirjan ja painui huoneessaan jököttävään telttaan lukemaan. Ja lukikin kirjan samantien kahteen kertaan, kun oli niin hyvä.

Arvaatte kai, että riemusta repesin, kun tytär toi mummilta teltan ja kokosi sen huoneeseensa metalliosat parkettia viistäen. Haiseekin niin että yhhyh! No itsepä siellä nukkuu patjanaan vaivainen päiväpeitto.

Sulo on sairas, vaikkei sitä tunnustakaan. Kauhea nuha ja päässä vasaroi, kuumetta ei ole mitannut. Ei ole aikaa nyt sairastella, Panadolin voimalla töihin.

Ei olisi juuri nyt tarvetta kesäflunssalle kellään.