Luontokuvat 23.09.2012 tästä lähimetsästämme
Vuosien varrella olen mennyt kerran jos toisenkin tyhjää nieleskellen ja kuspissa housuissa tapaamaan esikoistyttäreni opettajaa, ja aina on ällistyksekseni tullut kehuja ja ihastelua. Joko se on paikkakunnan tapa, tai sitten opettajat ovat erittäin kärsivällisiä.
No mitäs minä tässä läpisemään. Vakituiset blogin lukijat tietävät, että Typsy on aikamoinen persoona ja luovuutta sen verran, että kyllä sillä muutama apuraha irtoaisi.
Viime aikoina Typsy on omistautunut sarjakuvan piirtämiselle ja nyttemmin myös musiikin säveltämiselle ja sanoittamiselle.
Ja tätä hän on tehnyt siinä määrin, että koulussa keskiarvo on putoamassa kuin Baumgartner stratosfääristä.
Sain kotiin allekirjoitettavaksi lapun, että lapseni keskiarvo on tällä hetkellä 4,8, kesällä se oli 5,3. Tuo on helvetian iso pudotus.
Näillä lukemilla tyttäreni ei pääse ensi vuonna pinkojen opinahjoon kantonin kouluun (paikallinen lukio, keskiarvon raja 5,2), eikä edes yläasteen ykkösryhmään, vaan vähän heikompien oppilaitten luokkaan.
Auts, miten sainkaan taas päänsäryn tätä kirjoittaessani?
Minne menet, tyttäreni? Nämä kuvat Kreetalta 2010.
Tälle päivälle oli sovittu Tärkeä Kriisikeskustelu opettajan kanssa klo 11:50.
Heräsin tietysti klo 11:20, vaikka herätyskello soi jo klo 10:00. Että pitikin sattua!
Onneksi olen nopea. Puin paidan väärinpäin ylleni (ilmankos se tuntui niin kummalliselta!) ja hinkkasin hammasharjaa ees taas suussa. Mitä sitä suotta hiuksia sutimaan ja maskarakin olisi turhaa luksusta. Ja jo klo 11:28 seisoin bussipysäkillä ihmettelemässä, mihin lämmin vuode katosi altani.
Opettaja on nuori ja innokas neitonen, opettaa ensimmäistä luokkaansa. Luottaa täysin Typsyyn ja siihen, että hänen paikkansa on kantonin koulussa. Luottaa niin raskaasti, että ilmoitti tyttären jopa tutustumiskäynnille kyseiseen opinahjoon ensi tammikuulle.
Loimme kilvan motivaatiota patalaiskaan tyttäreeni, joka menee aina siitä, missä aita on matalin ja tekee senkin vasta sitten, kun on aivan pakko, ja mieluiten odottaa, että joku tulee työntämään.
Miten saisin tyttären asenteen muutumaan niin, että ensin tehtäisiin se, mitä pitääkin tehdä, ja vasta sitten vietettäisiin leppoisaa vapaata? Kertokaa minulle heti! Uhkailu ja kiristys ei auta, ja mamman hermot ovat muutenkin jo katkenneita säikeitä.
Miten tuosta lapsesta tulikin niin toisenlainen, kuin tunnollinen ja luotettava äitinsä?
Ratkaiseva koulutodistus tulee tammikuun lopussa. Hiekka valuu tiimalasissa pelottavaa vauhtia.
Viime lauantaina oli Pipsan koululuokan vanhempainaamu klo 9:30. Mukavaa tämmöinen, kun kerrankin saisi nukkua. Plääh. Onneksi olimme edellisiltana pubissa siivosti.
Uskokaa tai älkää, mutta Pipsalla on niin satumainen tuuri, että opettajakin on puoliksi suomalainen! Todella sympaattinen heppu, rento ja raamikas kalipää. Minä tykkään, ja Pipsa myös.
En vielä tiedä, missä määrin hän puhuu suomea, koska koulun virallinen kieli on saksan kirjakieli. Epäilemättä sekin vielä selvenee.
Huomenna pitäisi jaksaa töihin, ja jaksankin. Vedän euforiaroolin ylleni ja riehun ahkerana.
Toivottavasti en saa keuhkokuumetta, kuten exä. On onneksi virusperäinen ja lieväoireinen.
Työhakemuksenkin saan ehkä vihdoin tänään lähetyskuntoon. Tilasin jopa postimyynnistä uudet siistit työhousut (tanttamallia), joten pian olen valmis uusiin haasteisiin.
Ja vielä loppukevennykseksi päivän hurraa-uutinen: tänään tuli paikallisesta KELA-versiosta virallinen tieto Pipsan hammasrautojen rahoituksesta, en maksa niistä siis mitään!
Jiihaa, joskus hymyilee risukasakin auringolle!
