Nolouspisteitä keräämässä

Taas on haku päällä. Pikku paineet heiluvat hirttosilmukkana pääni yllä, kun työt loppuvat syksyllä. Työttömyys ei ole vaihtoehto, töitä on pakko löytyä.

Kävin ostoskeskuksessa työhakemuskuvassa. En vieläkään näytä kolmikymppiseltä, vaikka kuinka toivoisin, mutta ainakin uudessa kuvassa on tämänhetkinen hiusväri ja pörrö suoristettuna.

Ja pistin kolme hakemusta matkaan.

Viime torstaina oli niin ihana päivä köllötellä järven rannassa!

Keskiviikko & torstai

Tietysti taas soittivat kesken makeitten unien aamuyöstä klo 9.
-Haloo, Firma Vanha & Vakaa täällä, olisimme kiinnostuneita. Mutta onko teillä alan kokemusta?

Mitä jos katsoisitte siitä hakemuksesta! Siellä se on präntättynä, upea työurani vuosikymmenien ajalta. Miksi ylipäätään soititte, ellette edes katsonut hakemusta??

En tietenkään sanonut noin, vaan kakistelin typeryyksiä unen painamalla äänellä, enkä paniikissani saanut nettikalenteria auki sopiakseni tapaamisesta.

Seuraavana päivänä soitettiin toisesta firmasta. Suosioni sekoitti pääni ja aloin laskea, miten paljon tienaisinkaan uudessa työssäni, ihan kummassa vain!

Paatit tauolla

Viikonloppu

Koko viikonlopun kamppailin nousevaa jännitystä vastaan. Hengitin rauhallisesti ja nitistin alkavan sydämenläpätyksen ihan luomusti ilman kemiaa kerran toisensa jälkeen. Kuvittelin olevani voimakas ja itsevarma, kuin Miss Phryne Fisher TV-sarjassa!

Ostin alesta työnhakupaidan, valkoisen. Kuvittelin näyttäväni siinä asialliselta, vaikka oikeasti näytin vain kalvenneelta kukkaistytöltä. Sen pariksi vanhat tanttateryleenit ja viisi vuotta sitten ostetut mustat rouva-avokkaat (yök), ja johan olin sopivan tylsä kelvatakseni mihin vain!

Nämä joutsenet suojelivat poikasiaan niin, 

että sain kiivetä karkuun

Maanantai, 
Firma Vanha & Vakaa

Kieltämättä ihmiset katselivat minua pitkään ja papparaiset tekivät bussissa tilaa. Ehkä vain hulluna pitivät, kun +37°:n helteessä sipsutin kauluspaidassa ja tekokuituhousuissa, joissa oli pitkät lahkeet. Pipsalta anastamani paperiviuhka sai kyytiä, kun yritin kuivattaa kokovartalohikeä.

Olin paikalla ennen kuin Herra B saapui. Hymyilin spontaanisti hänet nähdessään, sellainen sympaattinen vatsakas ja poskekas miekkonen. Tämä menee vielä hyvin, ajattelin.

Mutta en saanutkaan olla äänessä, kuten olin toivonut. Herra B halusi pitää monologia, ja heitti sekaan muutaman kysymyksen, kuten: -Mitä kunnioittaminen tarkoittaa Teille? Kas kummaa, etten ollut varautunut juuri tähän kysymykseen.

Tunnin päästä sain lähteä, suuni oli kuiva ja migreeni vilkkui silmissäni. Häpesin omia typeriä vastauksiani, ruttuista paitaani, kaikkea.

(pahoittelen iPhonekuvieni puurolaatua)

Tiistai,
Firma Upouusi 

Seuraavana päivänä toinen haastattelu edellisen kilpailijalla, firmassa Upouusi.

Tällä kertaa toinen paita, joka ei rypistyisi. Väliäkö sillä, että viisi vuotta sitten ryntääni sopivat sisään paremmin kuin nykyään, ainakin silhuetti oli imarteleva. Stressasin vain ajan puutetta, gyneltä tultuani meikkasin lennosta ja puin jalkaani pesusta kosteat housut.

Jo edellisenä päivänä kaiken antaneena olin kuin tyhjiin puristettu sitruuna. Helle alkoi ärsyttää, olisin mieluiten mennyt nukkumaan.

Herra M oli iloinen, reipas, avoin, ja epäsveitsiläisen rento ollakseen korkealla firman arvoasteikossa. Tervehtikin epämuodollisesti ja haki minulle lasin vettä ja itselleen pulloveden.

Tunnin verran juttelua, tällä kertaa meni paremmin ja sain jopa kertoa nykyisistä työtehtävistäni. Herra M kertoi moottoripyöräilevänsä ja yhdessä juoruilimme firmasta, joka on nyt ostanut nykytyöpaikkani.

Kotona yritin nukkua, mutta en pysynyt irtautumaan sisääni sulkemastani piilostressistä. Välillä otin aurinkoa hiessä kylpien, hullu olen! Genevessä mitattiin +39,7°, meillä pari astetta vähemmän.

Myöhään iltapäivällä soi puhelin: Herra B! Täällä on kauhea moka, ellei tervehdi nimellä, mutta olin aivan sekaisin ja nimi irtonaisina tavuina mielessäni. Myöhemmin ajatukseni koottuani hoin nimeä puheen sekaan muutamaan kertaan ja vielä vähän ylimääräistäkin.

-Miksi ette ole soittanut, Teidänhän pitää tulla tekemään koepäivä! Eikö Teitä enää kiinnostakaan?

Olipa siellä nyt kiire. Olisin soittanut seuraavana päivänä, mutta pomo ehti ensin. Taas nolouspisteet minulle.

Toiseenkin firmaan pitää soittaa koepäivän takia. En millään jaksaisi, tympii jo pelkkä ajatus.

Välillä mietin ahdistuksissani, mitä teen, ellen saa töitä kummastakaan firmasta. Ja heti perään pelkään, että on pakko valita näitten kahden väliltä, ja valitsen väärin.

Annan aivojeni raksuttaa, ja välillä mietin, miten rikas minusta tuleekaan lisätyötuntien myötä. Kun vain tietäisin missä. Jos ylipäätään.

Mustassa aukossa

Puhelin soi, tuntematon numero.

Linjan toisessa päässä kummallinen nainen sönköttämässä. Rouva Ämmä, erään firman työhönottaja, jolle olen viimeisen vuoden aikana lähettänyt hakemuksen jos toisenkin. Kirjeystävyytemme on onllut lähinnä yksipuolista, Rouva Ämmän vastaukset ovat olleet hyvin niukkasanaisia. Ja nyt hän vihdoin soitti.

Kännykkäyhteys oli heikko, en kuullut enkä ymmärtänyt. Eikä hänkään halunnut millään ymmärtää, mitä minä sanoin. Ja tuoko valitsee työhön otettavan ihmisen, eihän minulla ole mitään mahdollisuuksia!?!

Sekoileva täti lupasi soittaa uudestaan puhuttuaan firman esimiehen kanssa.

Jäin kuset housuissa odottelemaan. Maanantaina ei mittään, tiistaina ei mittään, puhelin pysyi hiljaa.

Viikkoa myöhemmin sähköpostia, soittakaa minulle!

Ja minähän soitin.

-Ei minulla ole mitään uutta kerrottavaa, sanoi Rouva Ämmä. Tuonko takia piti soittaa?

Seuraavalla viikolla lisää kummallista puhelinkeskustelua. Rouva Ämmä oli tietävinään, eikä halunnut kuunnella. Sain kuitenkin määräyksen koepäivää tekemään.

Olin onnellinen. Trallallaa, uusi työpaikka sieltä parhaasta päästä! Laskukoneella näpyttelin, miten nykypalkkani muuttuisi yli kaksinkertaiseksi työtuntien kasvaessa. Suunnittelin työvaatteitten ostamista, tilasin jo kengät netistä.

Kuvittelin, miten työpaikan saatuani kävisin ostamassa ison kukkakimpun ihan vain itselleni, päivää juhlistamaan. Ehkä pienen täytekakun ja pullon kuplivaa?

Miten onnellinen Sulo olisikaan, kun kertoisin uutiset! Tulevaisuus kirkastuisi kertaheitolla, eikä köyhyyden hirttoköysi kiristäisi enää joutsenkaulaani. Ennen olimme tiukoilla, mutta tämänvuotisten takaiskujen jäljiltä tuskin henki kulkee.

Enää pitäisi selvitä koepäivästä. 

Apua. 

APUA.

Jo viisi päivää aiemmin alkoi sydän hakata ja yöt muuttuivat rikkinäisiksi painajaisiksi, joista heräsin rinta hiessä. Onneksi minulla oli vielä lääkettä paniikkikohtauksiin, tabua suuhun tänään, huomenna, joka päivä.

Aamukampa harveni, koitti tiistai ja H-hetki. Meikkiä naamaan, eihän ole liikaa? Mustan paidan kylkiin tuli valkoiset deodoranttiraidat, tämäkin vielä. Vain yksi sormus, pois rokkikorvis ja kaulakoru, -ihan kaiken varalta.

Olin paikalla sopivaan aikaan, fiksuna ja positiivisena. Rouva Strassi pisti minut sorvin ääreen ja katosi sitten omiin hommiinsa. Ei hätää, minä osaan tämän, olen hyvä, suorastaan loistava. Viihdyin, tähän työhön minä haluan! Ihana paikka!

Kahdesti paniikki nosti päätään, mutta survoin sen hiljaiseksi. Ei nyt!

Rouva Strassi oli mukava, avoin, hauska. Ihminen jolle on helppo jutella, sai minut sulamaan ja luonnolliseksi. Kolmituntisen koerupeaman päätteeksi kehui nähneensä, että osaan, oli siksi lähtenyt kauemmas.

Ja sitten seurasi taas tuttu työnhakukankkunen. Mitä kaikkea olinkaan tehnyt taas väärin. Ei edes kunnon keskustelua kenenkään kanssa! Vain pari sekavaa puhelua Rouva Ämmän kanssa ja pikainen jutustelu Rouva Strassin kanssa.

Missä välissä minun olisi pitänyt osata kertoa vahvuuteni ja vakuuttaa charmillani? Ja olisko sittenkin pitänyt olla naama paksussa pakkelissa ja tukassa lämpörullakiharat?

Perjantaina Rouva Ämmä soitti:

-Herra Johtaja on valinnut tehtävään jonkun toisen.

Aurinko sammui ja saapui pimeys. Käperryin sänkyyn itkemään, lapset kävivät vuorotellen silittämässä poskeani. Äidillä on paha mieli ja aikuisten ongelmia. Voi miksei äiti saanut työtä, vaikka äiti on ihan paras?

Sitten tuli Sulo, suoraan lääkärin vastaanotolta. Selän magneettikuvat sen kertoivat: nykyisen ammatin on vaihduttava toiseen.

Tunsin miten viimeisetkin taloudellisen turvan rippeet murenivat. Minne kelpaa lukihäiriöinen rakennusmies, kun ruumiillinen työ ei suju?

Allani aukesi rotko ja halusin vain pudota.

Maanantaina töihin postilaatikon kautta. Isännöitsijältä karhukirje, vuokranmaksu myöhässä, toista kertaa tänä syksynä. Tämäkin vielä.

Pomoni syöksyi kysymään, miksi et saanutkaan sitä työpaikkaa, kerro heti, etkö tiedä, sinulla on oikeus tietää, soita ja kysy!!

Ja minä en jaksanut. Sanoin, että kuule, se saamatta jäänyt työpaikka on pienin ongelmistani.

Taukohuoneessa srilankalaiset katsoivat silmät suurina, kun kyynelkarpalot pyörivät pitkin poskeani. -Anteeksi, sopersin.

Sitten tuli toinen siihen halaamaan ja minä sähähdin, että en kestä sääliä juuri nyt, ei mitään myötätuntoa, kiitos! Kun nahka on patoutuneista kyyneleistä pinkeä, on parempi olla puristelematta.

Ja sitten töihin, ripset märkinä. Firmamme vetelee viimeisiään, ensi vuonna on uusi omistaja, uudet pomot, huonompi palkka ja huonommat edut. En aio olla paikalla, mutta toista työtä en saa.

Enkä jaksa taistella Typsyn koulunkäynnin takia. Sanoin välkylle tyttärelleni, että me tykätään susta ihan yhtä paljon, vaikka olisit toisessa koulussa. Typsy istui sylissäni ja itki hiljaa.

Kävin psykiatrilla hakemassa lapsille tabletteja, ja sain siinä samalla itsellenikin. Että nyt olen sitten taas pilleristi, anteeksi, en jaksa ilman.

Vain unelmaa

Jokinlainen keltapeippi

Goldnessel

(Lamium galeobdolon)

Okei, onhan se hieno juttu, että saa uuden työpaikan. Tai ei se tällä kertaa ollutkaan.

Nykytyöpaikassa ei ole mikään salaisuus, että olen hakemassa töitä muualta. Taloudellisesti olemme kaiken aikaa veitsi kurkulla, ja kun on tarpeeksi isoja laskuja maksettavana, niin ei auta, vaikka kuinka kiristäisi vyötä.

Työkaverit vihjaisivat, että paikallislehdessä oli ollut lupaava työpaikkailmoitus ihan samalta alalta, tosin paljon pienemmästä firmasta. Olisi enemmän työtunteja ja mikä parasta: firma olisi ihan kävelymatkan päässä kodistamme!

Elämäni mahdollisuus, ei muuta kuin hakemus matkaan ja heti!

Osa tärkeistä dokumenteistani oli Sulon läppärillä, osa omalla läppärilläni (joka on kellarissa rikkinäisenä) ja osa ulkoisella kovalevyllä. Oman mehunsa asiaan toi se, että olen alkuvuodesta siirtynyt Windowsista maccimaailmaan, enkä tietenkään osaa vielä käyttää sen hienouksia. Tekstinkeäsittelyohjelma vanhoine hakemuksineni oli Sulon koneella, eivätkä tallettamani tiedostot tietenkään auenneet macilla.

Todistukseni olivat liian isoja tiedostoja, huonosti scannattuja tai muuten vain käyttökelvottomia. Jollain exän ideoimalla laatikkosysteemillä tehty CV piti päivittää ja sitten en osannutkaan yhdistää kahta sivua yhdeksi dokumentiksi. Ärräpäät rutisivat ja yrityksen ja erehdyksen kautta menin askeleen eteenpäin ja sitten taas kuperkeikkaa taaksepäin.

Saatuani hakemuksen vihdoin matkaan unelmaduunin pomo soitti jo kahden tunnin kuluttua. Loistavaa, olen erinomainen hakija, joka halutaan haastatteluun heti! Röyhistin rintaani ja tunsin ylpeyttä. Samaan aikaan alkoi jännitys nousta, olihan kyse tulevaisuudestani. Tämä tarjous ei toistuisi!

Lisää rehuja

Jo pyhänä kävimme Sulon kanssa katsomassa, miltä firma näyttää ulkoapäin, maanantaina marssin työhaastatteluun huterin koivin.

Mukava pomo, minua vanhempi nainen, symppis kaiken puolin. Sinitaivas kuunteli jutusteluamme, hörpin ohessa kahvit. Pomo kertoi sitä sun tätä firmsta ja kyseli nykyduunin systeemejä, muttei kysellyt minusta itsestäni juuri mitään.

Jälkeenpäin harmitti, etten osannut myydä itseäni, en saanut kerrottua vahvuuksistani. Näinkö typerä olin Unelmatyöpaikan haastattelussa? Miksi en liioitellut taitojani, kuten täällä on tapana? Typerys! Tunari! Pässien pässi!

Päätin korjata kaiken testityöpäivänä. Täällä työnantajat teettävät usein työnhakijalla koepäivän, osa tosiaan työnhakijaa testatakseen ja osa ihan vain saadakseen ilmaisen työntekijän päiväksi (tältä ainakin tuntuu). Siinäpä oiva tilaisuus kehua itseään tuntitolkulla!

Wirtschaft Trumpf-Buur, Ebikon

Ravintola, jonka pihalla on vuohia, poneja, aasi, siivekkäitä, kilpikonnia jne.

Testipäivänä unelmatyöpaikan pomo oli yksin paikalla. Juoksi, kätteli ja juoksi taas. Sinkoili sinne tänne, hektisenä stressaten. Sain lähes vatsahaavan sitä menoa katsoessani, ja minä sentään olen nähnyt kaikenlaista.

Tunnin yritettyäni pysyä pomon perässä totuus läimähti päin pläsiä. Tämä työpaikka ei ollut unelma eikä minua varten.

En päässyt pakoonkaan, joten päätin katsella hommaa päivän loppuun saakka ja livetä sitten kuin varjo pimeyteen.

Muutaman tunnin päästä paikalle saapui kaksi muuta: keski-ikäinen blondi ja vanhempi, epäluuloisena mulkoileva rouva.

Kumpikaan ei ottanut minuun mitään kontaktia. Okei, olin uusi ja outo ulkomaalainen, ehkä heitä ujostutti. Mutta se, että he eivät puhuneet mitään toisillekaan, oli minusta outoa. Ei mitään "onpa tänään mukava ilma" tai "tekisipä mieli kahvia". Vakavia naamoja ja painostava hiljaisuus.

Kuuden tunnin jälkeen koitti taivas: pomo ilmoitti että voin lähteä. Läksijäisiksi lupasi minulle kolme tuntia töitä päivässä, maanantaista perjantaihin. Ja puhe oli ollut lähes 30 tunnin viikoista, siihen työhön oli kuulemma joku toinen.

En kehdannut sanoa totuutta. Että en kestänyt katsoa pomon riehumista ja mykkiä työkavereita. Teknisestikin olin tottunut Ferrariin ja tämän firman laitteet olivat enemmän Skodan tasoa.

Lupasin soittaa seuraavana päivänä. Ja soitin.

-Ymmärrän, meillä joutuisitte tekemään liikaa töitä, sanoi pomo, kun kohteliaasti kieltäydyin kunniasta.

Heh. Olen toki tottunut kovaan työhön, mutta en halua tuollaista. En tuota ilmapiiriä, en noita koneita. Pitäkööt omanaan.

Trumpf-Buurin coolein kilipukki

Poutapilviä ja vähän synkempiäkin

Joskus tuntuu, että huolen ja murheen määrä on aina vakio. Kun jostain painavasta pelosta pääsee eroon, niin jo saapuu seuraava ahdistava asia.

Maaliskuussa katosi jo vuosikymmenen päälläni leijunut uhkaava pilvi ja oloni oli kevyt, niin kevyt.

Ei mennyt kuin muutama viikko, niin eiköhän jumalauta tullut seuraava nyrkki naamaan. Ei ole minulle huoletonta elämää suotu. Ei sen enempää tuosta, kun asian ajattelu lisää ahdistusta. Om-om-om-om... unohdetaan tämä nyt.

Kun jo kaikenlaiset taloudelliset takaiskut olivat osuneet maaliinsa, niin sitten tuli vielä exältä tekstiviesti: "Minut on irtisanottu".  Kuulemma firmaa yritettiin myydä, ja kun ei ostajaa löytynyt, niin pistävät pillit pussiin heinäkuun lopussa.

Loppuu perintätoimistolta saamieni ikivanhojen elatusmaksujen kilahtaminen tililleni.

Okei, tuulilasissa oli tuhat itikanraatoa...

En keksinyt muutakaan kuin alkaa lotota. Voitin jo 6.89 euroa, jonka kävin riemusaatossa hakemassa kioskista.

Koska päävoittoa joutunee hieman odottamaan, niin päätin aloittaa työnhaun. Enää ei riitä, että käyn harrastamassa työntekoa silloin tällöin. Tai kyllä tuokin työ olisi kylliksi, mutta palkka ei.

Kimuranttia puuhaa, kun irtisanomisaika on 3 kk ja työpaikat ovat jaossa juuri nyt, aloitatteko nyt heti vai vasta huomenna? Teidän tulee olla käytettävissämme vuorokauden ympäri, voimme soittaa milloin vain ja vaatia mitä vain. 

Pari päivää sitten aloitin työnhaun käymällä valokuvassa. Hymyilin viehkosti verhon takana automaatin peilille, mutten tajua mitä siellä peilin takana tapahtuu, kun kuvasta katsookin vain keski-ikäinen pallinaama, jonka kasvolihakset eivät jaksa nostaa turpeita poskia luonnolliseen hymyyn.

Sitten kotiin dokumenttien kimppuun. Ähelsin ja kiroilin.

Neljässä tunnissa sain kaksi kirjettä kirjoitettua, mutta en saanut CV:tä lähetyskuntoon, joten se siitä. Todistuksetkin on ripoteltuna kolmelle eri läppärille, joista yksi on risaräsänä kellarissa. Tuoreimpia työtodistuksia en löytänyt edes paperisina mistään.

Tästä tulee vielä hauskaa. Työnhaku on hilpeä lisä muutenkin hupaisaan elämääni.

Tässä kuvassa ei ole itikanraatoa tuulilasissa, 

vaan pölyhiukkasia kameran kennolla.

Joku laiska kuvaaja ei ole vaivautunut käsittelemään kunnolla...

Jos ette jaksa lukea kilpirauhasjuttuja, niin hypätkä suosiolla tämän kappaleen yli. Ja kuka nykyään blogeja edes lukee? En minä ainakaan.

Taannoin kävin toistamiseen endokrinologilla.

Heti alkajaisiksi Dr. Ukraina sanoi, että Teidän kilpirauhasessanne on kyhmyjä, en tiedä onko se syöpää. Ei voi edes ottaa ohutneulanäytettä, koska ei siitäkään mitään näkyisi. Pitäisi poistaa koko kilpirauhanen ja vasta sitten voisi saada luotettavan tutkimustuloksen.

Nielaisin pari kertaa, kun lääkäri puhui pitkään pelkästään syövästä, sen helppohoitoisuudestakin.

Kummallista. Viime kerralla oli puhe vain kystoista, eikä kuulemma ollut mitään syövän näköistäkään. Ja nyt tällainen syöpätietoisku.

Googletin kotona. Saksalaissivu kertoo kilpirauhasen kyhmyjä olevan joka toisella viisikymppisellä naisella. Ohhoh. Miksei lääkäri maininnut, ettei kyseessä ole tämän kummempi asia?

Sain verikokeen tulokset ja sen myötä magnesiumia, biotiinia ja sinkkiä. Kilpirauhanen toimii suhteellisen hyvin, kuulemma, sain miniminiannoksen tyroksiinia. En kyllä ole huomannut mitään eroa missään, vaikka olen tunnollisesti niellyt tablettini.

Muuten elämä onkin varsin mukavaa ja päivät soljuvat ohi kuin poutapilvet taivaalla, tuskin ehdin huomata ajan kulumista.

Aavistan jo, että lomat alkavat ihan hups vain. Typsyllä on loppukiri koulussa, mutta sitä ei huomaa, kun Neiti Lukiolainen tuskin vaivautuu koululaukkuaan avaamaan. Mielenkiinnolla odotan todistusta.

Pipsa opiskelee antiikin Rooman asioita, jankkaa niitä kyllästymiseen saakka. Koin suoranaisen valaistumisen, kun tajusin, että sehän on myös minun lasteni kotimaan historiaa. Ja kyllä sitä päntätäänkin!

Itse olen kursinut kokoon Rooman kokoista aukkoa sivistyksessäni lähinnä Asterixia lukemalla.

Suurin pudottaja

Luontokuvat 23.09.2012 tästä lähimetsästämme

Vuosien varrella olen mennyt kerran jos toisenkin tyhjää nieleskellen ja kuspissa housuissa tapaamaan esikoistyttäreni opettajaa, ja aina on ällistyksekseni tullut kehuja ja ihastelua. Joko se on paikkakunnan tapa, tai sitten opettajat ovat erittäin kärsivällisiä.

No mitäs minä tässä läpisemään. Vakituiset blogin lukijat tietävät, että Typsy on aikamoinen persoona ja luovuutta sen verran, että kyllä sillä muutama apuraha irtoaisi.

Viime aikoina Typsy on omistautunut sarjakuvan piirtämiselle ja nyttemmin myös musiikin säveltämiselle ja sanoittamiselle.

Ja tätä hän on tehnyt siinä määrin, että koulussa keskiarvo on putoamassa kuin Baumgartner stratosfääristä.

Sain kotiin allekirjoitettavaksi lapun, että lapseni keskiarvo on tällä hetkellä 4,8, kesällä se oli 5,3. Tuo on helvetian iso pudotus.

Näillä lukemilla tyttäreni ei pääse ensi vuonna pinkojen opinahjoon kantonin kouluun (paikallinen lukio, keskiarvon raja 5,2), eikä edes yläasteen ykkösryhmään, vaan vähän heikompien oppilaitten luokkaan.

Auts, miten sainkaan taas päänsäryn tätä kirjoittaessani?

Minne menet, tyttäreni? Nämä kuvat Kreetalta 2010.

Tälle päivälle oli sovittu Tärkeä Kriisikeskustelu opettajan kanssa klo 11:50.

Heräsin tietysti klo 11:20, vaikka herätyskello soi jo klo 10:00. Että pitikin sattua!

Onneksi olen nopea. Puin paidan väärinpäin ylleni (ilmankos se tuntui niin kummalliselta!) ja hinkkasin hammasharjaa ees taas suussa. Mitä sitä suotta hiuksia sutimaan ja maskarakin olisi turhaa luksusta. Ja jo klo 11:28 seisoin bussipysäkillä ihmettelemässä, mihin lämmin vuode katosi altani.

Opettaja on nuori ja innokas neitonen, opettaa ensimmäistä luokkaansa. Luottaa täysin Typsyyn ja siihen, että hänen paikkansa on kantonin koulussa. Luottaa niin raskaasti, että  ilmoitti tyttären jopa tutustumiskäynnille kyseiseen opinahjoon ensi tammikuulle.

Loimme kilvan motivaatiota patalaiskaan tyttäreeni, joka menee aina siitä, missä aita on matalin ja tekee senkin vasta sitten, kun on aivan pakko, ja mieluiten odottaa, että joku tulee työntämään.

Miten saisin tyttären asenteen muutumaan niin, että ensin tehtäisiin se, mitä pitääkin tehdä, ja vasta sitten vietettäisiin leppoisaa vapaata? Kertokaa minulle heti! Uhkailu ja kiristys ei auta, ja mamman hermot ovat muutenkin jo katkenneita säikeitä.

Miten tuosta lapsesta tulikin niin toisenlainen, kuin tunnollinen ja luotettava äitinsä?

Ratkaiseva koulutodistus tulee tammikuun lopussa. Hiekka valuu tiimalasissa pelottavaa vauhtia.

Viime lauantaina oli Pipsan koululuokan vanhempainaamu klo 9:30. Mukavaa tämmöinen, kun kerrankin saisi nukkua. Plääh. Onneksi olimme edellisiltana pubissa siivosti.

Uskokaa tai älkää, mutta Pipsalla on niin satumainen tuuri, että opettajakin on puoliksi suomalainen! Todella sympaattinen heppu, rento ja raamikas kalipää. Minä tykkään, ja Pipsa myös.

En vielä tiedä, missä määrin hän puhuu suomea, koska koulun virallinen kieli on saksan kirjakieli. Epäilemättä sekin vielä selvenee.

Meikämamma on ollut potilaana viime lauantaista. Ei mitään kamalaa, flunssa vain ja siihen päälle huimausta. Ja nyt hirveä jytinä ohimoilla, ei mennyt ohi edes kahvilla ja suklaalla.

Huomenna pitäisi jaksaa töihin, ja jaksankin. Vedän euforiaroolin ylleni ja riehun ahkerana.

Toivottavasti en saa keuhkokuumetta, kuten exä. On onneksi virusperäinen ja lieväoireinen.

Työhakemuksenkin saan ehkä vihdoin tänään lähetyskuntoon. Tilasin jopa postimyynnistä uudet siistit työhousut (tanttamallia), joten pian olen valmis uusiin haasteisiin.

Ja vielä loppukevennykseksi päivän hurraa-uutinen: tänään tuli paikallisesta KELA-versiosta virallinen tieto Pipsan hammasrautojen rahoituksesta, en maksa niistä siis mitään!

Jiihaa, joskus hymyilee risukasakin auringolle!

Uhrauksia

Katsaus autiolle pankkitilille motivoi kummasti työnhakua. Ja kappas vain: netissä oli kaksi kiinnostavaa ilmoitusta hanttihommista.

Uhrasin vapaapäivän aamun näpyttelylle, ja kehräsin tyytyväisenä, kun sain ensimmäisen hakemuksen sähköpostina matkaan.

Mietin jo, miten palkitsisin itseni, söisinkö suklaata vai menisinkö kahvilaan huitaisemaan snapsilla kostutetun kakunpalan, kun hakemukseni tulikin jo bumerangina takaisin. Liitetiedostot liian isoja, ei mene perille.

Kyllä ärsyttää. Enhän minä osaa niitä pienentää. Ja miten ihmeessä Lebenslaufinkin saa yhdeksi tiedostoksi, kun siinä on kaksi sivua?

Naurakaa vaan, senkin empatiakyvyttömät irvileuat, en minä osaa tuon vertaa. Eikä missään ole tietoa siitä, mihin ja kelle voisi lähettää vanhanaikaisen paperihakemuksen.

Valmiit nettihakulomakkeet ne vasta pyllystä onkin: kysellään todistuksen numeroita ja YO-kokeen arvosanoja. Eiväthän ne minun arvosanoistani mitään ymmärrä, mutta vaikka ymmärtäisivätkin, niin sanoisivatko oikeasti, että voi voi, ette saa töitä, kun historian arvosananne on liian huono? Kyllä olisi kannattanut opiskella ahkerammin silloin 80-luvun alussa!

Töissäkin on ollut puuduttavaa.

Tamilirouvat ovat lakanneet puhumasta minulle mitään privaattia, meillä ei ole mitään yhteistä enää. Ja kaikki siksi, kun kesällä juuri ennen lomaa sain kyllikseni jatkuvasta määräilystä ja menin kielimään pomolle.

-On minun tehtäväni antaa sinulle töitä eikä kenenkään muun, sanoi Täti Tomera ja pomputtelu loppui siihen. Kuten myös kaikenlainen muu kontakti.

Firman kaksi pahinta räpätätiä, jotka ovat kilvan haukkuneet toisiaan minulle, ovat nyt ystävystyneet ja katselevat minua silmät kierossa, kun en jaksa nauraa tekonaurua heidän huumorilleen. Ikään kuin en huomasi, hah. Siinäpä mulkoilette, minä teen vain työni.

Pomon asistentti astui julkisesti ulos kaapista ja kertoi kaikille voivansa huonosti. Melkein tuli minullakin itku, kun katsoin hänen turvonnutta naamaansa.

Eihän siitä ole kuin vuosi, kun välillä työmatkalla en pystynyt kävelemään suoraan, kalloni oli täynnä raskaita rautakuulia ja huimasi, öisin katselin kattoa vatsahappojen kupliessa suuhun.

Että kyllä muutkin, kuin minä. En olekaan ainoa.

Ralle on nyt munaton. Edessä on joulu ilman jingle bellsejä, herran bongot ovat tyhjät.

Etukäteen pelkäsin, että yöstä tulee vaikea. Ralle sai viimeisen aterian klo 19 ja kuvittelin katin olevan nälkään kuolemaisillaan aamuun mennessä, mutta ei ollut ongelmaa minkäänlaista.

Yölläkään katti ei herätellyt tavallista enempää, kävi toki hieromassa naamaansa minun läskiposkiini ja hurisi kuin viimeistä päivää. Juoksi sitten pois pomppien, ja tuli hetken päästä uudelle halikierrokselle.

Aamulla karvaherra meni ihan kiltisti kuljetuskoppaansa, eikä demonstroinut mitenkään olevansa matkalla mestattavaksi, kuten kissani Suomessa vastaavassa tilanteessa. Aamubussissa vingahti vienosti miau pari kertaa, siinä se.

Schnipp schnapp, homma oli hoidettu ja hain heränneen katin eläinlääkäriltä kolmen tunnin kuluttua. Kotiin päästyään toipilas nuoli antaumuksella tyhjiä pussejaan ja topui nopeasti normaaliksi.

Ja koko lysti Fr. 85,-, jään jännittyneenä odottamaan kastraation vaikutusta. Mahdanko huomata mitään eroa?

Kylläpäs pyrytti!

 Ensilumi 28.10.2012