Karvan verran pieleen

Taitoluistelijan ankeaa kipsikautta kesti kaikkiaan viisi viikkoa. Kun kipsetön vapaus koitti kädelleni, oli pakko alkaa miettiä töihin paluuta. Työvaatteet olisi kaivettava kaapin perältä ja silitettävä, ja niin, törkeästä tummanharmaasta juurikasvusta olisi pikimmiten päästävä eroon.

Sain ajan kampaamoon heti seuraavalle päivälle, muttei ollut onni myötä: kampaajakseni osui tumma bambinsilmäinen kurvikuningatar, joka oli viimeksi värjännyt Pipsan tukkaan tummat latvat. Ne, jotka salaperäisesti katosivat parissa pesussa, vaikka sillä hinnalla niitten olisi luullut pysyvän iäti.

-Voi ei! ajatteli kampaajakin minut nähdessään. Oikeasti.

Tämän hän tunnusti myöhemmin, istuessani tukka foliossa muhien. Viimekertainen blondausmaratoni ei ollut unohtunut henkilökunnaltakaan, silloinhan istuin takapuoli kuoliossa kuuden tunnin session. Minusta otettiin tuolloin ennen-jälkeen -kuvat, joten ehkäpä käyttävät kuvaani tikkatauluna taukohuoneessa..?

Folioraitojen ja pesun jälkeen näin peilissä hiuksissani valkoisia raitoja. Valkoisia. Minä kun olin pyytänyt vähän tummempaa blondia kuin viimeksi, joten mitä helvetiaa???

-Ei tämä vielä ole valmis, nyt laitetaan vielä sävy päälle! ilmoitti kampaaja.

Nuori apulainen tuli sutimaan karvastoani, haki lisää väritöhnää ja taas lisää. -Sinulla on niin pitkä tukka ja sitä on paaaaaaaljon! hokivat molemmat kuorossa, kampaaja ja apulainen.

Sävykäsittelyn jälkeen peilistä katsoi tumma nainen. Ei tsiisus, ensin valkoiset raidat ja sitten tumma sävyte?!? Hyvästi ihanat blondit hiukset! Sen sijaan, että kampaaja olisi värjännyt juurikasvun vaaleaksi, olinkin saanut koko kuontalon juurikasvun väriseksi.

-Meni vain neljä tuntia tällä kertaa, ihasteli kampaaja.

Lähdin karkuun. No maksoin ensin, mutta kuitenkin. Maksoikin melkein kolmesataa, saman tuloksen olisin saanut muutaman kympin tavaratalovärillä.

Ja päätin, että tuonne en mene enää ikinä värjäämään tukkaani. En ikinä! Menen vaikka tuttavani nimekkääseen kampaamoon, jossa taloudellinen investointini ainakin tuo toivotun tuloksen.

Kotona itkin. Oli niin hönö päivä muutenkin, tukka pilalla, syntymäpäiväni ja inhottavien uutisten päivä.

Olin käynyt firmassa katsomassa työlistaa ja nähnyt, että minut oli toipilaskäteni kanssa pistetty heti toiseksi työviikoksi talon raskaimpaan nostelutyöhön. Vittuilevatko ne? Onko tämä joku rangaistus? Hä hää, olit kaksi kuukautta poissa, nyt saat sitten käyttää voimaa senkin edestä!!

Pestyäni ripsivärit poskilta keitin perheelle makaronia ja paistelin makkaraa. Oikein juhla-ateria. No onneksi olin sentään ostanut jälkiruoaksi vadelma- ja suklaakrokantti -ööh- ei se nyt kakkua ollut, mutta sellaista vaadolla täytettyä herkkua. Ja sitten otettiin vähän viiniä ja Vielle Poire -snapsia, jonka exä unohti tänne jouluna.

Seuraavana päivänä riemu repesi, kun hiustenpesun myötä tukasta katosi tummin väri, päälaella saaattoi jo aavistaa vaaleampaa raitaa.

Ehkä tämä tästä vielä riemuksi muuttuu. 

Kävin Zürichissä Vivian Maierin valokuvanäyttelyssä,

mustavalkoista katukuvausta vuosikymmenien takaa.

Ihan kipsissä

Kaarsin jäälle jaloissani vastaterotetut retroluistimeni ja päästin sisäisen taitoluistelijani ulos kaapista. Kuulin yleisön pauhun kiitäessäni esiin kimaltelevassa strassipuvussani, tein sulavan käännöksen ja leikkisän pikku piruetin. -Heipat, olympiavoittaja tässä!

Yhtäkkiä maailma pyöri ympärilläni ja kuulin Pipsan huutavan hädissään: -Äiti, voi äiti!! 

Takapuoleni pläiskähti jäähän ja kieltämättä otti leviäätte kipiää. Ellen olisi pysäyttänyt vauhtia vasemmalla kädelläni, olisi kalloni haljennut jään pintaan kuin kananmuna taikinakulhon reunaan.

Paikalla olleet noin kolmesataa muuta luistelijaa sekä uteliaat silmäparit katsomon puolelta seurasivat mielenkiinnolla, kun töpötin kymmensenttisillä konttausaskelilla kohti reunaa, kun en muuten päässyt ylös. Urani taitoluistelijana koki yhtä kovan kolauksen kuin itsetuntonikin. 

Mutta kovimman kolauksen koki vasen käteni. Tietysti huomasin samantien, etten voinut tarttua kädellä mihinkään, ihan pokkana luistelin kuitenkin vielä muutaman kierroksen. Illalla oli turvotusta ja kipuakin sen verran, että otin Sulon selkäkipuihinsa saamaa särkylääkettä.

Sulo sitoo Pipsan luistimia

Maanantaiaamuna omalle lääkärille. Dr. Superman on muuttanut, praktiikka oli vielä sikinsokin ja potilaitakin sen verran, ettei takkini sopinut naulakkoon. Pääsin kuitenkin jo toisena sisään, mutta eipä siitä mitään hyötyä ollut, kun Dr. Supermanin röntgenlaitteisto ei ollut toiminnassa.

Sain lähetteen toisaalle röntgeniin.

-Onko teillä tapaturmanumero? kysyi nainen vastaanotossa.

No eipä tietenkään. Mistäs minä olisin tiennyt, miten Sveitsissä hoidetaan tapaturman hoidon byrokratiapuoli, kun en ole siihen joutunut tutustumaan.

Soittelin pomolle ja firman Baselin keskukseen. Vastasin kummallisiin kysymyksiin, kuten että "miksi kaaduitte". -No mitä luulisit?!? Sain paljon tietoa, josta unohdin leijonanosan samantien. Eikö tämmöiset kannattaisi hoitaa kirjallisesti?

Röntgenissä löytyi pieni halkeama värttinäluun päässä (caput radii). Ei mikään amputaatiota vaativa vamma, mutta kipsi pitäisi olla 3-4 viikkoa v-ä-h-i-n-t-ä-ä-n. Lääkäri venytti viimeistä sanaa puhelimessa.

Koska lääkärini vastaanotto oli tietenkin yhä heikunkeikun, niin menin sairaalaan kipsattavaksi. Kävelin vain suoraan kipsihiuoneeseen ja sanoin, että Dr. Superman lähetti, ja homma hoidettiin ikäänkuin off the record. Sain kipsattaessa jonkun hepulikohtauksen ja nauraa hekottelin, että kylläpä kannatti mennä luistelemaan! Ha ha haaa!!

Seuraavana päivänä piti taas omalle lääkärille. En tosin tiedä, miksi, -ehkä kasvattaakseni laskua mahdollisimman suureksi? 

Lääkäri säikähti kylmiä käsiäni (ulkona oli pakkasta) ja istutti minut kahvihuoneeseen juomaan naminami nespressokahvia ja jonkun herkkuhyvän suklaakuulankin sain sen pariksi. Siinä koko käynti, mutta kyllähän tämäkin suomalaiset terveyskeskuskäynnit voitti mennen tullen. 

Kävin töissäkin ohimennen, vastaanotto oli viileähköä.

-Nyt minä joudun olemaan töissä sun vuoroja ja menetin lauantaivapaankin!

Taidan jättää tervehdyskäynnit jatkossa vähemmälle.

Mutta ei niin huonoa, ettei hyvääkin: en malta olla kertomatta loppukevennykseksi, että exä sai töitä ja edellisessä postauksessa kertomani taloudellinen ahdinkomme helpottuu elatusmaksujen noustessa! Hip hip hurraat sille, yksikätisenäkin!

Kampaamokärsimys

Kännykuva 23.10.2015

Siinä vaiheessa, kun hiusten latvat ovat punaiset ja harmaankirjava juurikasvu parikymmentä senttiä, on korkea aika käydä kampaajalla.

Tuttu halpiskampaamo, paikka peilin edessä ja valoisa tulevaisuus blondina. Ensimmäistä kertaa laitettiin vaaleat raidat vaalennusaineella, pitihän tainnuttaa värjäysonnettomuuden jäljiltä tympeää punaista.

Ensin leikattiin seisten, hyvästit haperolatvoille. Lattialla pieni keko tukkaa, onneksi ei sen enempää.

Alexandra sutiloi harjoittelijan kanssa kemiaa kuontalooni ja taitteli foliosta kuutiopään. Lämmityslaite ja saksalaisia naistenlehtiä, samat juorut jokaisessa.

Kampaaja kurkki folioitten sisään, huokaili ja antoi ajan kulua. Perseeni puutui, yritin valua tuolissa parempaan asentoon. Ja sitten katseltiin taas huolestuneina folioitten sisään.

-Sivuilta on vaalennut oikein hyvin, mutta täältä takaa... Oi voi! Ihan kinuskia koko takaraivo!

Foliot aukaistiin ja tukkaani sudittiin lisää kemiaa. Halusinhan olla viilee vaalee, enkä mikään karkkipörrö.

Meni tunti, toinen, kolmas. Takapuoltani uhkasi kuolio. Ajantaju meni, olin enää säkillinen särkevää takalistoa ja kurnivaa mahaa.

Sain siirtyä pesupaikalle, mutta kampaaja piipahti ostamaan loppunutta ihmeainetta. Fibreplex on haperopäitten pelastus, kyllä kiitos minulle! Makoilin kattoa tuijottaen, posliiniallas möyhi niskaani.

Alexandra aukoi folioita ja huokaili taas.
-Minun pitää ehkä kutsua pomo paikalle katsomaan tätä.

Luovuin toivosta. Päättelin pääni olevan yhtä sulanutta, venyvää pissanväristä takkua. Ei väliä, kunhan pääsisin täältä pois ennen kuin perseessä on kuolio. -Ja kuka väittää, etteikö Annie Lennox -kampauksessa ole Sitä Jotain? 

Harjoittelija pesemässä hiuksiani, tukkani (tai se, mitä siitä oli jäljellä) muhi hopeashampoossa. Kuontaloani kammattiin nelikätisesti niin, että pääni heilui puolelta toiselle.

Alkoi hihityttää. Päässäni muotoutui Nobelin arvoinen blogikirjoitus, jonka sanailoittelun tietysti unohdin samantien.

Halpiskampaamossa konsepti on se, että asiakkaat föönaavat itse tukkansa, mutta sain kuivaamiseen apua. Halusivat kai pikkuhiljaa päästä eroon vaikeasta tapauksesta, joka oli istunut kampaamossa jo koko päivän.

Ja sitten totuutta silmiin. Iloinen yllätys peilissä: paljon, paljon ohutta vaaleaa raitaa ja värikin ihmeen tasainen. Ehdottomasti parempi lopputulos, kuin olin etukäteen uskaltanut odottaa alkutilanteen oltua lähinnä kirjava.

Ja arvatkaapas kauanko tähän kaikkeen meni?

Täydet 6h! 

Eipä ihme, että takalistooni oli tulla makuuhaava ja rakko oli pinkeä. Nälkähän minulla on muutenkin koko ajan.

-Kolmen kuukauden päästä hoidetaan juurikasvu, lupasi Alexandra.

Otan kyllä eväät mukaan. Ja hierovan istuinalustan.