Nyökyttelimme tyytyväisinä, tämän me kyllä järjestäisimme.
Nykyäänhään seuraa haetaan netistä, joten niin teimme mekin. Löytyi Rallen ikäinen tyttökissa, valkoinen väriläikkäinen Nikki. Tosin lapset antoivat sille samantien nimeksi Lucy.
Ralle katselee Lucyä parvekkeen oven läpi
Ensimmäiset kymmenen päivää ujo tyttö piileskeli päivät nurkassa sängyn alla ja vaatekaapissa. Huoneen ovi pysyi kiinni, ettei Ralle olisi käynyt antamassa tervetuliaiskäsittelyä. Iltaisin karvakallot tutkailivat toisiaan ikkunan läpi ja välillä mouruttiin viestejä oven läpi.
Ensitapaamisen jälkeen musta ja valkoinen kiihdyttivät ja kurvailivat öisin matot ruttuun. Päivät koisasivat samassa huoneessa ja söivät välillä jopa samasta ruokakupista. Kun toinen kakki, niin toinen vahtasi ja sitten vaihdettiin.
Ja sitten hyökkäsivät toinen toistensa kimppuun, välillä mentiin ympäriämpäri kuin piikkipuska preerian tuulessa.
Kyllä tämä tästä, ajattelimme.
Ja sitten Lucy raapaisi Rallea silmään. Seurasi eläinlääkärireissu ja silmäsalvaa viisi kertaa päivässä.
Kaksi viikkoa myöhemmin, kun silmä oli jo hyvin lähellä paranemista, niin silloin se tapahtui taas: Lucy raapaisi Rallea uudestaan samaan silmään!
Seuraavana aamuuna lähetin Lucyn entiselle omistajalle meilin, että hän saa hakea kissan takaisin. Olimmehan yhdessä pohtineet kissojen yhteensopivuutta ja hän oli sanonut ottavansa kissan takaisin, jos siltä näyttää.
Ja nyt näytti siltä.
Mitä siitä nyt tulee, jos kissalla on säännöllisesti toisen kynsi silmässä? Joko menisi näkö? Ja joka ei usko, voi kokeilemalla todeta, että salvan laittaminen yksivuotiaan kollin silmään viisi kertaa päivässä noin viiden viikon ajan (=arvioitu käsittelyaika) ei ole maailman mukavin toimitus.
Omistajasta ei kuulunut mitään, mutta ilmoitus uutta kotia etsivästä Lucystä oli samantien taas netissä.
Illalla omistajarouva seisoi ilmoittamatta ovemme takana. -Tulin hakemaan Nikin, kun te niin haluatte päästä siitä eroon! rouva sähisi kuin pahaisin kulkukissa.
Lapset itkivät silmät päästään: -Äiti, emme saa edes hyvästellä Lucyä!
-Ja lopettakaa tuo toisen nimen käyttö, SANOKAA NIKKI! vaahtosi tämä vauhko sveitsitär. Voi ristus, miten lapsellinen voi aikuinen nainen olla?!?
Sain haukut. Olin muka tehnyt kaiken väärin, valehtelin ja puhuin paskaa. Rouva tiesi kaiken paremmin, jopa paremmin kuin eläinlääkärimme.
Ja minun olisi pitänyt muka tietää 10-14 päivän sisään, jääkö Lucy meille. Miten se olisi ollut edes mahdollista, kun Lucy oli ensimmäiset 10 päivää visusti piilossa sängyn alla ja vaatekaapissa?
Hänen mielestäänminun olisi pitänyt silti päästää Ralle samantien sängyn alla piileskelevän Lucyn kimppuun. Hulluko se nainen oli?
Olin tietysti jauhot suussa, tilanne tuli niin yllättäen.
Näin lähti Lucy meiltä ja ilta meni itkuksi.
Tällainen vauhoilu on ikävä piirre näissä muka ah niin kohteliaissa sveitsiläisissä. Ikävää myös sen vuoksi, että minut on kasvatettu kiltiksi enkä osaa tarjota nyrkille muuta kuin silmää.
Miltä näistä ihmisistä tuntuu jälkeenpäin? Ovatko ylpeitä itsestään? Muisteleeko tuokin rouva, että sainpa ne lapsetkin siellä itkemään silmät päästään, kylläpä olen aikamoinen!
Suomikukkia
