Piiloon ja karkuun

Aamuisin katselen netistä suomalaista Uusi päivä -saippuasarjaa.

Ensin kiinnosti Esko Roine, mutta eiköhän hänen roolihahmonsa jäänyt heti samantien auton yliajamaksi ja nyt hän esittääkin vain lähinnä tuhkaa uurnassa.

Mutta mitäs minä saippuasarjoilla, kun omankin elämän käsikirjoituksen on kirjoittanut joku humoristi.

Viime keskiviikkona Sulo oli töissä rakennuksella kotikunnassamme, kutsui viattomuudessaan pari työkaveria meille syömään.

Paistelin kanankoipiin rapeata pintaa. Enkä oikeasti polttanut hommassa kuin yhden sormen.

Lihat uuniin, tädää! Tämähän sujuu kuin leikki!

Vispasin reippaana kastikepulveria veteen. Loraus kermaa, sitten lisää pulveria. Sitten olikin syytä siivilöidä ruskeat paakut vaaleasta kastikkeesta.

Kello sanoi tik tak ja heitin riisiä kattilaan. Paljon riisiä, rakennusmiehet ovat ahmatteja.

Kattila oli liian pieni, sain tuskin sekoitettua. Ja kävi niin kuin pitikin: riisit paloivat pohjaan paksuksi mustaksi kerrokseksi. Maistui ja haisi käry ja katku.

Heitin hiiltyneet roskikseen ja keitin uudet riisit, mutta minne piiloittaisin likaisen, mustankäryisen kattilan? Näkyisälle en sitä kyllä jättäisi, sen verran hävetti!

Mikään kaappi ei tuntunut hyvältä idealta, astianpesukoneessakin oli ohjelma kesken. Lopulta vein kuuman kattilan vaatekaappiini, laitoin vain pari patalappua alle.

Sitten olikin makuuhuoneessa aistittavissa palaneen käry. Ei hätää, suihkuttelin parfyymiä muutaman ylimääräisen pumppauksen. Ja sitten vielä pari kertaa.

Kunditkin olivat jo tulleet, tervehdin iloisesti ja karkasin etuajassa silmälääkärille. Enkä tahdo edes tietää, maistuiko ruoka.

Vaatteeni tuoksahtavat joka tapauksessa yhä mielenkiintoiselta.

Perjantaina kaikki oli hyvin, ainakin iltapäivään saakka.

Töistä palatessani sain kuulla, että Ralle-kissa oli poissa, eikä ollut näyttäytynyt edes Pipsan ruokatunnilla.

Kukaan ei kirmannut salamana kukkaruukkuun istumaan pikkuparvekkeen oven auetessa tai kannua puskemaan, kun kastelin kukat.

Ralle oli poissa. 

Mihin ihmeeseen katoaa kissa talosta, 

jossa kaikki ovet ja ikkunat ovat kiinni 

ja parvekkeella suojaverkko? 

Pipsa itki, sydämeni oli surusta musta.

Lerpattiko parvekkeen verkko nurkasta löyhänä, sieltäkö Ralle oli kadonnut suureen maailmaan? Miten oli selvinnyt pudotuksesta, olihan maahan matkaa..?

Ilta alkoi uhkaavasti tummua. Voi pientä Ralle-poikaa, ehkä makasi loukkaantuneena jossain puskassa, kärsi ja pelkäsi...

Etsintäpartio painui pihalle.

Ja siellähän se oli, pikku pässi poikamme, tohkeissaan korvat pystyssä, vapauden hurmoksessa ja terhakkana. Naapuritalon nurkalla, ei sen kauempana kuusituntisesta karkumatkasta huolimatta.

Eikä olisi yhtään halunnut tulla kotiin, ulkona oli kivaa ja kavereita.

Minä purin hammasta, nyt et taatusti enää karkaisi! Pöheikön läpi kollin perään päättäväisenä kuin kiukustunut rugbyn pelaaja. Siellä oli toinenkin kissa, kuului ulinaa ja rääkäisyjä. Oksat riipivät ja myöhemmin Rallekin raapi sylissäni.

Kotona maistui murkina ja uni.

Ja me ihmiset olimme helpotuksesta heikkoina. Niin tärkeä on hölmökin kissa.

 

 Kuvat Klausenpass 15.08.2013