Mulkosilmäilyä

Joskus on pakko ällistellä aikuisen ihmisen typeryyttä.

Kuten silloin, kun esimiesasemassa oleva työkaverini, 23-vuotias avioitunut rouva, oli ostanut uuden talvitakin.

-Laita päällesi, että nähdään! pomo yllytti.

Ja niin pikkurouva haki upouuden mustan toppatakkinsa ja ahtautui sen sisään.

Kuin paistettu nakki, jossa kuori on poksahtanut. 

Toppatakin muhkeus katosi litteäksi panssariksi
ja kireäksi kankeudeksi.

Vetoketju meni kiinni vain vaivoin ja 

kiemurteli pinkeänä kuvun päällä.

-On tämä vähän pieni, hän uikutti.

Minä siinä sitten hämmästelemään, että miten upouusi takki voi muka olla liian pieni. Eikö vaatteita yleensä soviteta ja liian pieni vaihdetaan numeroa isompaan tai etsitään aivan toinen?

-No mutta kun siinä oikeassa koossa näytin niin lihavalta! pikkurouva pullisteli havainnollistaakseen oikean koon muhkeutta.

Ja sitten vasta alkoikin kaakatus akkojen kesken. Että eihän takkia edes pidetä kiinni, siis oikeasti, montako kertaa edes laitat takin vetoketjun kiinni? 

Olin viisaasti hiljaa. Ainoastaan kuopistaan pullahtaneet mulkosilmäni olisivat saattaneet paljastaa, miten typertynyt olin.

Ehkäpä minä tässä typerä olenkin.

Haenkin kellarista sen pieneksi jääneen nahkatakin! Siinä varmaan näyttäisin paljon hoikemmalta ja seksikkäältäkin, kun nappeja ei saa tissien päältä kiinni. Miksi en keksinyt tätä jo aikoja sitten?? 

Kengätkin kannattaa ostaa numeroa liian pienet, että kaviot näyttäisivät sirommilta. Voisihan niitä pitää aina kun istuu! Kuinka monta kertaa kengät jalassa joutuu edes kävelemään? Bussillahan sitä mennään.

Ehkä näin, jos älykkyysosamäärä on kengännumeron luokkaa.

Omilta lapsiltani voisin jotain vastaavaa neronleimausta odottaakin, jos päästäisin heidät yksistään vaate- tai kenkäostoksille. Tosin todennäköisesti ostaisivat liian isoja.

Kävihän Typsy kerran lähimarketissa ostamassa jumppatossut, noin neljä numeroa liian suuret. Kun sopivathan ne ja jäi vielä tilaakin.

Kävin tapaamassa tyttären terapeuttia.

Olin aikeissa alkaa pauhata turhautumistani luokanvalvojaan, kun terapeutti ehti jo kehumaan samaista herraa. Että miten hän omistautuu Typsyn koulunkäynnin sujumiselle, ei ole tällaisia opettajia joka koulussa.

Katsoin parhaaksi pysyä hiljaa, vaikka mieltäni kalvoi opettajan viimeisin sähköposti. Teksti sai minut lähes luopumaan ponnisteluistamme, eihän niitä näköjään kunnioitettu millään tavalla. Plääh, ollaan sitten ne typerät vanhemmat, jotka eivät tee mitään.

Oikeasti iso kiitos opettajalle siitä, että löysi lapselle Maailman Ihanimman Tytön antamaan matematiikan tukiopetusta. Ja sen lisäksi tyttö käy läpi kaikki Typsyn koululaukussa olevat ruttuiset paperit ja lajittelee ne mappiin.

Kokeisiin on helpompi lukea, kun ainakin suuri osa papereista on tallella. Mutta hei, eivät ne tallella olevat paperitakaan auta, ellen aja ruoskan kanssa tätä laiskuria lukemaan! Haloo ope, mekin teemme osamme, vaikket sitä uskokaan!

Näin pyörähti käyntiin yhdeksäs vuosi Helvetianmoista elämää. Mielelläni suoltaisin tekstiä useamminkin, elleivät aamut menisi nukkuessa ikuista univelkaa. Jos muita on kotona, ei tekstiä tule. Tämä on yksinäisen hommaa.

Joulu tulla jolkuttaa, enkä ole päättänyt vielä edes aaton ruokia. Taidamme tehdä sekalaisia pöytägrillijuttuja moneen makuun, fonduen tuomaa juustoähkyä en tahdo. Lahjoja olen ostanut tasan kaksi, yhden kummallekin lapselle.

Ehkä kokeilen tehdä karjalanpiirakoitakin likkojen kanssa. En ole niitä muistaakseni leiponutkaan sitten koulun kotitaloustunnin. Jokunen vuosi sitten aioin tehdä, mutta kyllästyin poltettuani riisipuuron kahdesti pohjaan.

Vasta myöhemmin huomasin, että hellan levy oli rikki ja paahtoi täysillä koko ajan.

Jouluisaa joulua kaikille ja tapaamisiin!

*Kuvat viime lauantailta 20.12.2014*

Nimenomaan nimen omaan

Aikansa kutakin. Saksalainen sukunimeni alkoi tuntua tympeältä. Puistatti ajatus, että joku voisi jopa luulla, että olen sukua exälle ja hänen sekopää-äidilleen!

Eräänä päivänä marssin kunnan toimistoon Rouva Pillerpüllerinä* ja kymmenen minuttia myöhemmin tulin ulos Rouva Suomisena*. (nimet muutettu, toim.huom.) Noin vain.

Eikä siihen tarvittu edes tuuman paksuista pinoa todistuksia ja kopioitten kopioita, vaan pelkkä passi. Voi ällistystä. Ja tietysti riihikuivaa rahaa, Fr. 75,- nimenmuutoksesta ja Fr. 30,- todistuksesta, että nimeni oli muutettu.

Sitten sähköpostia Suomeen maistraattiin, tietojen tulee olla ajan tasalla. Mutta eihän sinne kopio kelvannut eikä varsinkaan ilman virallista leimaa.

Taas meni kolmekymppiä, kun viuhahdin kaupunkiin hakemaan apostillea. Ja sitten alkuperäinen todistus leimoineen kirjattuna postina Suomeen.

Apostillea hakemassa

Kantonales Regierungsgebäude, Luzern, 

sisältä ja ulkoa (tuo missä on liput).

Pääsisin vihdoin uuden passin hakuun, mutta ensin tarvittaisiin pässikuva. Kipin kapin valokuvaamoon.

-Tarvitsen passikuvan, olisiko Teillä aikaa..?

-Mihin tarvitsette kuvan? piipitti hento neitonen.

-Ööh, passia varten. Suomen passia.

-Passia vai viisumia varten, sekaantui joku kundi asiaan.

-P a s s i a, senkin pässi. Sanoinhan jo.

Selasivat paksua kansiota. Ai että tämmöinen erikoiskoko, no tähän menee aikaa ainakin puoli tuntia.

Uskoni modernia tekniikkaa kohtaan koki kolauksen. Eikö kuvan mittoja voikaan noin vain syöttää koneeseen, joka printtaa automaattisesti halutun kokoisen kuvan? Pöh.

Kiipesin portaat yläkertaan, hento neito perässä. Ohuet käsivarret jaksoivat tuskin kannatella kameraa.

-Saisiko leukaa alas... vielä enemmän alas... alaaaaas... 

Lopulta kuvaajaneito antoi periksi ja tuli vääntämään päätäni oikeaan asentoon.

Poseerasin jäykkänä leuka rinnassa, kaksoisleuat kuin urkujen palkeet ja heltta herttaisesti rutussa. Eikö nuorille kuvaajille voisi opettaa, että vanhemmista rouvista ei oteta kuvaa sellaisessa asennossa, joka korostaa ylimääräisiä muodostelmia leuan alla? Näkykööt sitten sieraimet, ei haittaa!

Parhaat kuvathan tulevat makuulla painovoiman valuttaessa ylimääräiset korvien taa. Valokuvaamoon voitaisin hankkia patja ja kiinnittää kamera kattoon.

Tunnustan, että toisinaan on hauska kiusata jäykkiä sveitsiläisiä asiakaspalvelijoita, joille tuttavallisuus on hämmentävää. Yksikään sveitsiläisnainen ei ala puhumaan kuvaajalle kaksoisleuoistaan, mutta minä olenkin suomalainen, hä hää!

Kaadoin lisää vettä kiukaalle ja voihkin olevani mummoni näköinen ja hyvähän neidon on siinä punastella, kun on vielä nuori, mutta voi voi, aika kuluu nopeaan!!

Ja kun neito luuli kuvaussession olleen ohi, niin keksin, että mitä jos kuvattaisiin vielä toinenkin kierros!

Jopa kuvia hakiessani muistin ällistellä pallinaamaani. Neito ei tiennyt mitä sanoa, silmissä pelästyneen kauriin katse. Eikö tuo hullu ämmä jo lähde?

Ja lähtihän se. Eräänä kauniina aamuna junalla kohti Berniä ja Suomen suurlähetystöä.

Otin matkaluksemiseksi suomalaisen dekkarin, mutten voinut lukea kuin kymmenisen sivua, kun väsyneitä silmiä kirvelsi. Nykyinen lääkitys vaatii veronsa ja 12-tuntiset yöunet.

Bernissä ratikalla eteenpäin, Visitor-kortti kaulassa lähtystöön. Sormenjäljet, allekirjoitus, maksu ja heipat kivalle naiselle lasin takana.

Ja samantien kotimatkalle, väsytti niin. Nukahdin jossain vaiheessa junassa, poskeeni painautui sormukseni jälki. Kotona nukuin nelituntiset päiväunet.

Pari kännykkäkuvaa junan ikkunasta, 

kuukin oli taivaalla

-Anne, miksi ihmeessä vaihdoit nimesi, etkö yhtään ajatellut että suomalainen nimi voi olla epäedullinen työnhaussakin? päästeli pomo suustaan. -Ja voi kamalaa miten kalliiksikin se tulee, kun pitää kaikki kortit vaihtaa, kuuletko..? 

Ihan kuin en olisi jo kerran nimeäni vaihtanut, kokemusta on.

Ja myöhemmin pomo vielä taivasteli:

-Kyllä sinun pitää kirjoittaa uusi nimesi paperille! Niin vaikea! 

Katselin vieressäni istuneita Rouva Subrnanthania, Rouva Karunamaniamia ja Herra Vigneswaramoorthya. Kummasti on pomo oppinut nuokin työtovereitteni nimet, mutta ihan tavallinen suomalainen nimi onkin yllättäen vaikea.

Ongelmansa kullakin.

Tässä vielä pari vanhempaa pässikuvaa

Mustassa aukossa

Puhelin soi, tuntematon numero.

Linjan toisessa päässä kummallinen nainen sönköttämässä. Rouva Ämmä, erään firman työhönottaja, jolle olen viimeisen vuoden aikana lähettänyt hakemuksen jos toisenkin. Kirjeystävyytemme on onllut lähinnä yksipuolista, Rouva Ämmän vastaukset ovat olleet hyvin niukkasanaisia. Ja nyt hän vihdoin soitti.

Kännykkäyhteys oli heikko, en kuullut enkä ymmärtänyt. Eikä hänkään halunnut millään ymmärtää, mitä minä sanoin. Ja tuoko valitsee työhön otettavan ihmisen, eihän minulla ole mitään mahdollisuuksia!?!

Sekoileva täti lupasi soittaa uudestaan puhuttuaan firman esimiehen kanssa.

Jäin kuset housuissa odottelemaan. Maanantaina ei mittään, tiistaina ei mittään, puhelin pysyi hiljaa.

Viikkoa myöhemmin sähköpostia, soittakaa minulle!

Ja minähän soitin.

-Ei minulla ole mitään uutta kerrottavaa, sanoi Rouva Ämmä. Tuonko takia piti soittaa?

Seuraavalla viikolla lisää kummallista puhelinkeskustelua. Rouva Ämmä oli tietävinään, eikä halunnut kuunnella. Sain kuitenkin määräyksen koepäivää tekemään.

Olin onnellinen. Trallallaa, uusi työpaikka sieltä parhaasta päästä! Laskukoneella näpyttelin, miten nykypalkkani muuttuisi yli kaksinkertaiseksi työtuntien kasvaessa. Suunnittelin työvaatteitten ostamista, tilasin jo kengät netistä.

Kuvittelin, miten työpaikan saatuani kävisin ostamassa ison kukkakimpun ihan vain itselleni, päivää juhlistamaan. Ehkä pienen täytekakun ja pullon kuplivaa?

Miten onnellinen Sulo olisikaan, kun kertoisin uutiset! Tulevaisuus kirkastuisi kertaheitolla, eikä köyhyyden hirttoköysi kiristäisi enää joutsenkaulaani. Ennen olimme tiukoilla, mutta tämänvuotisten takaiskujen jäljiltä tuskin henki kulkee.

Enää pitäisi selvitä koepäivästä. 

Apua. 

APUA.

Jo viisi päivää aiemmin alkoi sydän hakata ja yöt muuttuivat rikkinäisiksi painajaisiksi, joista heräsin rinta hiessä. Onneksi minulla oli vielä lääkettä paniikkikohtauksiin, tabua suuhun tänään, huomenna, joka päivä.

Aamukampa harveni, koitti tiistai ja H-hetki. Meikkiä naamaan, eihän ole liikaa? Mustan paidan kylkiin tuli valkoiset deodoranttiraidat, tämäkin vielä. Vain yksi sormus, pois rokkikorvis ja kaulakoru, -ihan kaiken varalta.

Olin paikalla sopivaan aikaan, fiksuna ja positiivisena. Rouva Strassi pisti minut sorvin ääreen ja katosi sitten omiin hommiinsa. Ei hätää, minä osaan tämän, olen hyvä, suorastaan loistava. Viihdyin, tähän työhön minä haluan! Ihana paikka!

Kahdesti paniikki nosti päätään, mutta survoin sen hiljaiseksi. Ei nyt!

Rouva Strassi oli mukava, avoin, hauska. Ihminen jolle on helppo jutella, sai minut sulamaan ja luonnolliseksi. Kolmituntisen koerupeaman päätteeksi kehui nähneensä, että osaan, oli siksi lähtenyt kauemmas.

Ja sitten seurasi taas tuttu työnhakukankkunen. Mitä kaikkea olinkaan tehnyt taas väärin. Ei edes kunnon keskustelua kenenkään kanssa! Vain pari sekavaa puhelua Rouva Ämmän kanssa ja pikainen jutustelu Rouva Strassin kanssa.

Missä välissä minun olisi pitänyt osata kertoa vahvuuteni ja vakuuttaa charmillani? Ja olisko sittenkin pitänyt olla naama paksussa pakkelissa ja tukassa lämpörullakiharat?

Perjantaina Rouva Ämmä soitti:

-Herra Johtaja on valinnut tehtävään jonkun toisen.

Aurinko sammui ja saapui pimeys. Käperryin sänkyyn itkemään, lapset kävivät vuorotellen silittämässä poskeani. Äidillä on paha mieli ja aikuisten ongelmia. Voi miksei äiti saanut työtä, vaikka äiti on ihan paras?

Sitten tuli Sulo, suoraan lääkärin vastaanotolta. Selän magneettikuvat sen kertoivat: nykyisen ammatin on vaihduttava toiseen.

Tunsin miten viimeisetkin taloudellisen turvan rippeet murenivat. Minne kelpaa lukihäiriöinen rakennusmies, kun ruumiillinen työ ei suju?

Allani aukesi rotko ja halusin vain pudota.

Maanantaina töihin postilaatikon kautta. Isännöitsijältä karhukirje, vuokranmaksu myöhässä, toista kertaa tänä syksynä. Tämäkin vielä.

Pomoni syöksyi kysymään, miksi et saanutkaan sitä työpaikkaa, kerro heti, etkö tiedä, sinulla on oikeus tietää, soita ja kysy!!

Ja minä en jaksanut. Sanoin, että kuule, se saamatta jäänyt työpaikka on pienin ongelmistani.

Taukohuoneessa srilankalaiset katsoivat silmät suurina, kun kyynelkarpalot pyörivät pitkin poskeani. -Anteeksi, sopersin.

Sitten tuli toinen siihen halaamaan ja minä sähähdin, että en kestä sääliä juuri nyt, ei mitään myötätuntoa, kiitos! Kun nahka on patoutuneista kyyneleistä pinkeä, on parempi olla puristelematta.

Ja sitten töihin, ripset märkinä. Firmamme vetelee viimeisiään, ensi vuonna on uusi omistaja, uudet pomot, huonompi palkka ja huonommat edut. En aio olla paikalla, mutta toista työtä en saa.

Enkä jaksa taistella Typsyn koulunkäynnin takia. Sanoin välkylle tyttärelleni, että me tykätään susta ihan yhtä paljon, vaikka olisit toisessa koulussa. Typsy istui sylissäni ja itki hiljaa.

Kävin psykiatrilla hakemassa lapsille tabletteja, ja sain siinä samalla itsellenikin. Että nyt olen sitten taas pilleristi, anteeksi, en jaksa ilman.

Manipuloiva mummi

Täällä on taas sylki räiskynyt ja ketutusenergia lyönyt vaarallisesti kipinää.

Exän äiti, mummi, on taas yrittänyt manipuloida lempilapsenlastaan. Ja me kun haluaisimme vain, että saisimme esikoisen kuriin ja nuhteeseen, tai edes siihen tilaan, ettei koulusta ihan vielä potkittaisi ulos.

Kesäloman alkaessa Typsy katosi tuttuun tapaan rakkaan mumminsa luo. Tuli takaisin päivää ennen kuin minä ja Sulo lähdimme Suomen lomalle. Roikkui kaulassani ja itki surkeasti sitä, että äiti lähtee kauas pois.

Kun palasimme Suomesta, tytär katosi taas mummille viimeisiksi kahdeksi lomaviikoksi. Tuli kotiin vasta päivää ennen koulun alkua tonkimaan sotkuista koululaukkuaan, kunnes kyllästyi siihenkin alle viidessä minutissa ja veti kitinäsessiot päälle.

Alkoi toinen luokka kuusivuotisessa lukiossa. Kotimatka katkesi säännöllisesti mummin talon kohdalla. Joskus tyttäreni muisti soittaa kotiin, yleensä ei. Kotiin hän ilmestyi klo 19 aikoihin.

Tytär vietti valveillaoloajastaan suurimman osan mummilla. Minun osakseni jäi työntää hänet iltaisin sänkyyn ja aamuisin repiä hänet sieltä pois. Viikoppuisin hän ei tullut edes yöksi kotiin.

Ei puhettakaan, että olisin pystynyt valvomaan koulunkäyntiä tai lääkitystä. Läksyt oli muka aina tehty mummilla tai jo koulussa, hah. Kokeisiin mentiin kirjaa avaamatta, ja sain kuulla: -Äiti, minä osaan jo kaiken! 

Oli pakko vetää hätäjarrua. Sovimme, että mummille mennään vain lauantaisin, kunhan velvoitteet on hoidettu pois alta. Ja tätä sopimusta noudatettaisiin oikeasti, sillä nyt on tosi kyseessä.

Kerroin vakeuksistamme Typsyn terapeutille, joka oli aivan samaa mieltä kanssani. Minä olen huoltaja ja vastuussa lapsesta, eikä mummi. 

Monta päivää meni hyvin ja pirteä koululainen tuli kotiin niin kuin pitikin. Suljimme huoneen oven  ja laitoimme jopa verhot kiinni, ettei kissa kurkistelisi uteliaana parvekkeelta. Ylhäisessä yksinäisyydessään Typsy teki läksyjä, tai ainakin istui kirjoituspöytänsä ääressä. Sen verran näin avaimenreiästä.

Perjantaina Typsy meni mummille, ilman lupaa.

-Äiti, minun pitää pestä marsuhäkki perjantaisin! huusi tytär puhelimeen.

Ja paskat: ovela mummi on keksinyt tavan saada lapsi luokseen sopivasti perjantaina ja siitähän onkin kätevä jäädä yökylään. Ihan kuin ei marsuhäkkiä voisi pestä lauantaisin tai sunnuntaisin!

Exä toi hangoittelevan lapsen kotiin.

Lauantaina Typsy meni mummille, kuten olimme viikolla suunnitelleetkin. Sieltä hän soitti itkien:

-Äiti, mummi sanoo, että marsut annetaan pois, kun en minä enää saa tulla tänne viikolla! 

Myöhemmin mummi oli pistänyt vielä paremmaksi lasten kuullen: marsut pitää lopettaa!

Olin seota vihasta ja kiukusta. Miten se seniili ämmä kehtaa kiristää lapsia eläimillä!?!

Hälytin exän, joka kävi tappelemassa sekä äitinsä että veljensä kanssa. Onneksi aikoinaan sain porttikiellon mummille, niin eipä tarvitse itse olla yhteyksissä.

Oli oikea pahan mielen päivä. Sydämeni hakkasi ja verenpaine huiteli ties missä.

Olisi ollut jo tarpeeksi tekemistä oman itseni kanssa valuttuani loman jälkeen tyhjiöön. Nukun taas kahdet päiväunet päivässä, mielen on vallannut masennus, aloitekyvyttömyys ja haluttomuus. Diagnoosin sain jo: minulla on anemia. Sekin voi kuulemma johtua kilpirauhasesta, en tiennytkään.

Alkuviikosta tyttären luokanvalvojalta tuli viesti, että matematiikan kokeen arvosana oli alta arvosteluasteikon ja ranskakin menee syöksyen kohti hylättyä.

Ja tyttäreni oli kertonut opettajalle, että mummilla hän saa keskityttyä paremmin läksyjen tekoon, mutta äiti pakottaa kotiin. Että eikö Rouva Suomalainen voisi ymmärtää, että lapsen tulee tehdä läksyt paikassa, jossa hänellä on rauha keskittyä?

Kaivauduin sänkyyn vesistelemään. Teki mieli antaa periksi, lopettaa koko toivoton taistelu.

Entä jos Typsy muuttaisikin kokonaan mummille ja minä pääsisin vastuusta? Saisi mummi juosta keskusteluissa psykiatrin, terapeutin, opettajien ja rehtorien luona, valvoa opiskeluja ja lääkitystä. Siitä vaan, bitte schön! 

Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten pian tyttäreni pienessä pyllyssä olisi kengän kuva ja nykyisen opinahjon ovi sulkeutuisi hänen takanaan viimeistä kertaa.

Mitä väliä sillä olisi, vaikka neropatti tytär päätyisikin apukouluun? Ehkä hänelle järjestettäisiin aikanaan suojatyöpaikka. Olisi taatusti helpompi elämä kuin minulla.

Terapeutti soitti ja kyseli vointiani. Että psykiatri kyllä ottaa vastaan, jos on tarvetta. Niiin, masennuslääkkeethän tässä taas auttaisivatkin. Mieluummin jotain vielä turruttavampaa, lobotomialeikkaus voisi olla poikaa.

Kummallisia viestejä

Kesken Suomen loman pullahti puhelimeeni viesti kännykkäfirmaltani Sunriselta:

Numero x on suljettu, koska lasku on saavuttanut asettamanne ylärajan.

Typsyn kännykkä, tietysti. Se, johon olin asettanut alimman mahdollisen rajan (Fr. 50,-), vaikka olipa sekin kyllin korkea kuukausimaksun lisänä.

Netissä tutkin asiaa. Esikoistyttäreni oli tehnyt Fr. 51,- laskun 62 minutissa tilailemalla mitä lie permium-tekstareita jotain peliä varten. (Fr. 51,- = 42,3 euroa)

Taas joku huijausfirman neronväläys pelihullujen kakaroitten rahojen kiskomiseksi suoraan näiden vanhempien taskuista! 

Kiukutti. Olinhan netissä rastittanut huolellisesti pois tyttären puhelimen käyttömahdollisuuksista kaiken muun, paitsi puhelut ja netin. Netinkin olisin poistanut, mutta sitten ei olisi onnistunut tekstareittenkaan lähettäminen (typerää, mutta näin se on).

Laitoin postia Sunriselle:

Miten on mahdollista, että vaahtopää tyttäreni on pystynyt tilaamaan Fr. 51,- arvosta maksullisia premium-tekstareita, vaikka olin poistanut tämän mahdollisuuden käytöstä? 

Terveisin Rouva Kiljunen

Vastaus tuli kirjallisesti parin viikon kuluttua:

Välkky tyttärenne on itse poistanut eston reiluksi tunniksi ja on tänä aikana tilaillut estottomasti maksullisia premium-tekstareita. Olemme kuitenkin ymmärtäväisiä, emmekä vaadi teitä maksamaan tätä tekstarilaskua, vaikka oikeudellisesti emme olekaan tähän velvoitettuja.

Miksi minut maksuvelvollisena tuuditettiin turvallisuudentunteeseen? Olin vanhempana saanut itse valita säädöt lapsen kännykän käyttömahdollisuuksiin omalla Sunrise-tililläni, mutta mitä virkaa on estosysteemillä, jota lapsi itse pystyy käpälöimään?

Ja sitten firma vielä paistattelee sädekehänsä valossa, kun reiluina jättävät maksutekstarit rahastamatta. Saisivat mokomat maksaa minulle korvauksen kokemastani kauhusta ja järkytyksestä!

Oma kännykkäsopimukseni lähestyy loppuaan, joten kirjoitin iritsanomiskirjeen. Kipin kapin postiin ja kirjattuna matkaan, tietysti.

Muutamaa päivää myöhemmin sain yllätyksekseni kirjeen postitoimistosta:

Olkaa hyvä ja tulkaa lähipäivinä keskustelemaan Rouva Y:n kanssa.

Häh, mitäs nyt? Etsin netistä postitoimiston puhelinnumeroa tuloksetta. Olisin kernaasti tiennyt, mistä on kyse, eikä huvittanut marssia paikalle juuri silloin, kun Rouva Y olisi vapaalla.

Uteliasuuteni ei antanut rauhaa, joten marssin postitoimistoon heti, kun se aukesi lounastauon jälkeen.

Rouva Y saapui kurkkimaan pienestä luukusta: 

-Kun kävitte luukullani muutama päivä sitten, niin huomasitteko, että annoin teille ehkä Fr. 80,- liikaa rahasta takaisin?

Häh? Olen vuosia tehnyt työtä rahan parissa eikä ikinä olisi juolahtanut mieleen pyytää asiakasta myöhemmin paikalle siksi, että kassassa olisi ollut liikaa tai liian vähän rahaa. 

Olettiko Rouva Y että noin vain pläjäyttäisin lompakkoni esille ja latoisin kaivatut setelit tiskiin? 

Kun myöhemmin laskeskelin käteisvarojani, niin jouduin toteamaan, että tällä kertaa oli kyllä joku toinen tienannut rahaa postin luukulla, minä se en ollut.

Kirjatun kirjeen lähettäjästä on tietysti osoite tallella, joten Rouva Y päätti, että minä olen se neula, joka on löydettävä heinäkasasta. 

Pieleen meni.

Siellä se on: 31 x 31 metrin kokoinen Sveitsin lippu Rigin rinteessä Viznaussa

*kuvat viime lauantaiselta autoajelulta (06.09.2014)*

Dr. Helga pelastaa elämäni

 Pääosan esittäjät komediassa nimeltä "Elämäni"

Liityin paikalliseen ADHD-lasten vanhempien yhdistykseen ja päätin alkaa aktiiviseksi keskusteluryhmän jäseneksi.

Kuinkas sitten kävikään: kerran toisensa jälkeen keskusteluryhmä kokoontui mahdollisimman epäsopivina iltoina. Vai mitä pitäisi sanoa siitä, että olen tänä vuonna ollut kahtena iltana töissä, ja toisena olisi ollut kesksuteluryhmä? Toisella kerralla Sulo oli juuri tullut Saksasta, enkä voinut noin vain lähteä, kun haniboitsi oli taas kotona, ymmärrättekö?!? Huonoa tuuria kertakaikkiaan.

Päätin mennä elokuun keskusteluun, oli mikä oli. Kuinkas ollakaan, se peruttiin, koska samana iltana oli saksalaisen ADHD-asiantuntijan esitelmä siitä, miten lapsia voi auttaa oppimaan. Sinne siis, vaikka pikku flunssanpoikanen nosti päätään.

Voi hämmästystä, esitelmää oli tullut kuuntelemaan pieni salillinen ihmisiä, ainakin 60-70 ihmistä! Noin puolet oli pedagogiikan opiskelijoita, joten hurraa: kohta on Sveitsissäkin kasvatuksen ammattilaisia, jotka tietävät, etteivät vaahtopääkoululaiset ole pissapäitä, vaan että käytöksen takana on neurologiset syyt ja että näitä lapsia voi auttaa oppimaan.

Dr. Helga oli upea ilmestys, kuten oli varmasti ollut myös 70-luvun alussa. Kirkkaansininen teryleeniasu, johon kuului liivi ja trumpettihousut, ja alla hempeän vaaleanpunainen paitapusero, jonka suuret kaulukset lepattivat liivin päällä, -kuin suoraan TV-sarja Columbon vanhempien jaksojen epäilyttävällä leskellä! Hörähtelin yksikseni ja mietin, käyttääkö Dr. Helga ulkona isoa lierihattua.

Edessäni istui nainen, joka ei millään saanut istuttua paikallaan. Teki mieli jo hihkaista, että rouva on hyvä ja rauhoittuu vihdoin! Kun kotona katselee ikuista vispaamista kaiket päivät, niin ei muualla enää jaksaisi.

Toinen sekoili jo sisääntulleessan ja väitti maksaneensa, vaikkei tilaisuutta voinut edes maksaa etukäteen. Kassa kysyi, mille tilille, ja nainen vastasi, että "nettipankkiin". Myöhemmin pomppi tuolien välissä ja haki tiskille unohtamaansa vesipulloa. Olen herkkä huomaamaan tällaista, tulee niin omat lapset ja exä mieleen.

Esitelmä oli erinomainen. Mitä muutakaan olisi voinut odottaa upealta Dr. Helgalta, joka on tehnyt hienon uran alalla?

Esimerkeistä osa oli suoraan kuin esikoistyttärestäni. Pikku Peppi kaasu pohjassa, aivot ylikierroksilla ja muisti kuin siivilä. Aloin ymmärtää, mistä kaikki johtuu ja että tästäkin äitinä ehkä selviää hengissä, kun tuntee keinot.

Teoriassa kaikki on niin helppoa. Vanhemmat pitävät kiinni rutiineista, eivätkä provosoidu lapsen käytöksestä. He hee.

Kun tässä on 14 vuotta roikkunut köyhyyden hirressä ja vetänyt vuosia yksinhuoltajakotiäidin arkea, lisähöysteenä kaikki kilpirauhasen vajaatoiminnan kivoimmat oireet, työpaikkakiusaaminen ja sen tuoma uupumus, niin kylläpä kaltaiseni superäiti jaksaakin toimia oikein kahden vaahtopäälapsen kanssa! Jawohl!

Mutta nyt yritän muistaa, että kiivaan luontoni kihahtaessa en kiljukaan kurkkuani käheäksi, vaan sanon lapselle:

-Nyt olen kiivastumassa. Parasta, että menen hetkeksi rauhoittumaan ja keskustellaan sen jälkeen.

Aamuille pitää tehdä aikataulu, jota noudatetaan tarkkaan. Herätys klo 6, sitten pisu, huuhtelu ja käsien pesu, aamupala klo 6:20 jne. Opin, että koko koulupäivä menee aamustressistä pilalle.

Parasta, että tämä superäiti menee jäähytauolle jo aamusta.

Ostin Dr. Helgan *kirjan* ja aion viisastua lisää.

 Pari kuvamuistoa Helsingistä elokuulta 2014

Kotimaassa muilla mailla

Loma.  Likat isänsä kanssa meillä kotona, minä ja Sulo muilla mailla. Reilut kaksi viikkoa poikkeuselämää, kaikki toisin, oli vapautta mennä ja olla.

Suomi oli taas Suomi, mutta minun lomani niin paljon parempi kuin koskaan ennen.

Lähdettyämme aamuvarhain kotoa saavuimme Seinäjoelle illansuussa. Huliviliserkut olivat pistäneet ylläripylläri buffetin pystyyn, oli grillilihaa, makkaraa, erilaisia salaatteja, pizzaa. Juomistakin saatiin. Riittävästi. Ja vielä enemmän kuin riittävästi.

Sulo seuraavana päivänä matkailuauton rattiin heti kun olimme selvinneet tervetulijaisbailujen kankkusesta.

Äidin luona oli vaikeaa, mutta pakko oli käydä parin tunnin pikaviisitillä. Äiti olisi onnellisin, jos istuisin kaikki lomat hänen olohuoneessaan katsomassa telkkaria. Ja kaikki illat parvekkeella, kuten silloin ennen, kun likat olivat pieniä ja joka huoneessa nukkui joku, eikä minulla ollut paikkaa missä olla.

Kyllähän tästä on perään soiteltu jo viime vuonna, kun en vain suostu seuraneidiksi, vaikka äiti olisi kuinka vanha ja yksin. Kyllähän meille voisi tulla vaikka ympäri vuoden, eipä vain ole ketään näykynyt sitten vuoden 2002.

Kaasua painellen maantielle. Ajoimme harhaan ja maailman huonointa kartanlukijaa kiukutti ja itketti. Otimme navin käyttöön ja jo helpotti.

Nukuimme vuoroin leirintäalueilla ja vuoroin ties missä. Kerran keskellä metsää jossain Lappväärtin ja Karijoen välimailla. Yöllä olin kuulevinani askeleita auton kyljestä, hiukset pystyssä kuvittelin murhaajan käynnistävän moottorisahansa ihan pian, pääisismme Alibin kanteen! Hämärässä näin Sulon silmät apposen avoimina, pelotti. Mutta aamu tuli kuten aina ennenkin.

Tampereella yövyimme Eteläpuistossa. Aamulla keittelimme kaasuhellalla vettä murukahvia varten, haisimme törkeästi turistihielle ja vienosti edelliselle illalle. Alepupissa oli ollut hauskaa ja iloiset hinnat!

Ja sitten hälytys: poliisit! Tosin heitä kiinnosti vain vastapäinen auto venäläisin rekkarein. Kyselivät kuskilta aikansa ja lähtivät. Ja me olimme helpottuneita kuin rikolliset, jotka eivät jääneetkään kiinni. Venäläinenkin kuski helpottui sen verran, että kävi tekemässä tarpeensa automme viereen ja pieraisi antaumuksella päälle.

Taas tien päälle, lisää metsää ja lisää puita. Eräällä huoltoasemalla totesimme renkaan olevan ikäänkuin tyssy. Ei kivaa. Kiitos ABC:n henkilökunnan löysimme korjaamon ihan vierestä ja homma hoitui. Ehdin silti jo stressata, minkäs minä itselleni mahdan.

Hetken pähkäiltyäni päätin yllättää entisen työkaverini, joka muutti Sveitsistä Suomeen jo vuosia sitten. Säntäsimme hänen työpaikalleen tädää tötteröö, saitte vieraita! Vaikka olimmehan me siedettäviä yllätysvieraita, kun toimme kilpikonnina matkakodin mukanamme.

Kuvittelin, että hänen saksankielinen puolisonsa olisi ihastunut päästessään turisemaan äidinkielellään Sulolle, mutta tämäpä oli hyvin suomalaistunut metsäläistynyt ja jökötti jurona olohuoneessa meidän muiden pulistessa terassilla.  Noh, tulipa ainakin käytyä saunassa ja polskittua nakuna Pyhävedessä.

Seuraavana päivänä korjaamoon Mikkeliin, kojelaudassa vilkkui pelottavan punainen valo. Akkulaturi rikki. Ei tietoa kauanko kestää korjata, ehkä seuraavaan päivään. Ja minä stressasin lisää.

Henkilöauto lainaan korjaamolta, ajoimme kaupunkiin. Väsytti, takana viikko lyhyitä helleöitä matkailuautossa ja hard core -turismia. Nälätti. Menimme Rossoon syömään hirveää ruokaa, mutta leikin, että oli hyvää.

Istuimme puistossa, taivas veti pilveen. Kävelimme satamaan, siellä oli parkissa auto Zürichin rekkareissa.

Soitin kotiin, likat puhelimessa: -Äiti on niin ikävä! 

Istuin penkillä sateessa ja itkin, voi miten itkin.

Korjaamolta soittivat, auto oli valmis. En ollut uskoa korviani, lasku oli 439 euroa. Voi Jeesus, melkein oksensin järkytyksestä. Onneksi oli luottokortti.

Matka jatkui, kohteet valitsimme suunnilleen sormella karttaan tökäten. Punkaharjulla ällistelimme, että puitten takana vilkkuvan järven takiako tänne ajoimme, pöh. Miten nämä muka olivat silloin lapsuuden lomamatkalla niin upeita maisemia?

Leirintäalueella saimme autoon taas sähköä, valmiskeitot lämpenivät mikrossa tai paistoimme makkaraa. Laitoimme läppärin matkailuaton takaovelle ja istuuduimme ulos valoisaan yöhön katsomaan saksalaista televisiosarjaa netistä. Sääsket söivät jalkoja, joimme vähän viskiä tai tölkkijuomaa.

Yöksi levitimme istuinryhmän sängyksi, nukuimme ohuenohuen puulevyn päällä istuintyynyillä. Joka kerta kun käänsi kylkeä, kuului KNARRRRR KNARRRR! Mutta siihenkin tottui.

Savonlinnan jälkeen aloimme saada tarpeeksemme, me sitkeät sissit. Päätimme lähteä Jyväskylään, olihan se ikäänkuin matkan varrella kohti Seinäjokea, minne meidän piti palauttaa auto.

Parkkipaikan löytäminen vieraassa kaupungissa pitkälle ja korkealle autolle on helvetillistä. Jätimme etsimiset sikseen ja pölähdimme Jyväskylän serkun kotiin yhtä inhottavan yllättäen, kuin edelliseenkin kyläpaikkaan.

Vietettiin sitten etukäteisläksijäiset rallinsekaisessa Jyväskylässä, auts auts, että sattuikin. Ja taas oli kenkku kankkunen.

Seinäjoella auton luovutettuamme junalla Helsinkiin, päivän myöhässä löyhästä aikataulustamme. Saimme vielä matkailuautoakin kuumemman huoneen hostellin viidennestä kerroksesta, mutta ainakin jääkaappi toimi moitteettomasti. Alakerrasta sai lainata astioita ja taas syötiin valmiskeittoja ja muuta lomaruokaa.

Annoimme piutpaut nähtävyyksille ja bongailimme lähinnä miesten shortseja kaupoissa ja matkamuistoja kauppatorilla. Stockmannilla oltiin ihan hukassa ilman kompassia. Löysin kuitenkin ihan etsimättä Afrikan Tähden tytöille, kivaa!

Koitti lähdön hetki, kotimaasta takaisin kotiin. Matkalaukussa täysin käyttämättömiä vaatteita, kun en uskonut etukäteen, että Suomessa pärjäisi ilman takkia, fleecetakkia, hihallisia paitoja. Sen verran on kauhumuistoja pyöräilyreissuista huviltalta Prismaan ja takaisin, jäätävän tihkun takoessa sormet tunnottomiksi kauppakassien keikkuessa pyöränsarvissa.

Loman parasta antia olivat sukulaiset, joita olen viime vuosikymmenet tavannut vain hautajaisissa. Ja nyt aukoivat päätä kuin vanhat tutut ja avasivat ovensa koteihinsa, mokomat.

Talletin mieleeni muistot äärettömästä aukeudesta Yyterin rannalla, kun sininen meri kohtasi taivaankannen. Ja Puumala-Sulkavan kiemuraisella ja kumpuilevalla tiellä yllättäen auenneen upean järvimaiseman. Ja minähän en hellettä moiti, Suomen kesä pisti parastaan!

Lapsille toin Mehukatti-mehua ja Erittäin Hienoa Suomalaista Shampoota, sitä mustikanhajuista. Itselleni lakritsaa, joka jo joutui verenpaineen takia jonnekin piiloon, pois silmistä.

Tämä loma oli niin hyvä, että suunnittelen jo seuraavaa.

Vain unelmaa

Jokinlainen keltapeippi

Goldnessel

(Lamium galeobdolon)

Okei, onhan se hieno juttu, että saa uuden työpaikan. Tai ei se tällä kertaa ollutkaan.

Nykytyöpaikassa ei ole mikään salaisuus, että olen hakemassa töitä muualta. Taloudellisesti olemme kaiken aikaa veitsi kurkulla, ja kun on tarpeeksi isoja laskuja maksettavana, niin ei auta, vaikka kuinka kiristäisi vyötä.

Työkaverit vihjaisivat, että paikallislehdessä oli ollut lupaava työpaikkailmoitus ihan samalta alalta, tosin paljon pienemmästä firmasta. Olisi enemmän työtunteja ja mikä parasta: firma olisi ihan kävelymatkan päässä kodistamme!

Elämäni mahdollisuus, ei muuta kuin hakemus matkaan ja heti!

Osa tärkeistä dokumenteistani oli Sulon läppärillä, osa omalla läppärilläni (joka on kellarissa rikkinäisenä) ja osa ulkoisella kovalevyllä. Oman mehunsa asiaan toi se, että olen alkuvuodesta siirtynyt Windowsista maccimaailmaan, enkä tietenkään osaa vielä käyttää sen hienouksia. Tekstinkeäsittelyohjelma vanhoine hakemuksineni oli Sulon koneella, eivätkä tallettamani tiedostot tietenkään auenneet macilla.

Todistukseni olivat liian isoja tiedostoja, huonosti scannattuja tai muuten vain käyttökelvottomia. Jollain exän ideoimalla laatikkosysteemillä tehty CV piti päivittää ja sitten en osannutkaan yhdistää kahta sivua yhdeksi dokumentiksi. Ärräpäät rutisivat ja yrityksen ja erehdyksen kautta menin askeleen eteenpäin ja sitten taas kuperkeikkaa taaksepäin.

Saatuani hakemuksen vihdoin matkaan unelmaduunin pomo soitti jo kahden tunnin kuluttua. Loistavaa, olen erinomainen hakija, joka halutaan haastatteluun heti! Röyhistin rintaani ja tunsin ylpeyttä. Samaan aikaan alkoi jännitys nousta, olihan kyse tulevaisuudestani. Tämä tarjous ei toistuisi!

Lisää rehuja

Jo pyhänä kävimme Sulon kanssa katsomassa, miltä firma näyttää ulkoapäin, maanantaina marssin työhaastatteluun huterin koivin.

Mukava pomo, minua vanhempi nainen, symppis kaiken puolin. Sinitaivas kuunteli jutusteluamme, hörpin ohessa kahvit. Pomo kertoi sitä sun tätä firmsta ja kyseli nykyduunin systeemejä, muttei kysellyt minusta itsestäni juuri mitään.

Jälkeenpäin harmitti, etten osannut myydä itseäni, en saanut kerrottua vahvuuksistani. Näinkö typerä olin Unelmatyöpaikan haastattelussa? Miksi en liioitellut taitojani, kuten täällä on tapana? Typerys! Tunari! Pässien pässi!

Päätin korjata kaiken testityöpäivänä. Täällä työnantajat teettävät usein työnhakijalla koepäivän, osa tosiaan työnhakijaa testatakseen ja osa ihan vain saadakseen ilmaisen työntekijän päiväksi (tältä ainakin tuntuu). Siinäpä oiva tilaisuus kehua itseään tuntitolkulla!

Wirtschaft Trumpf-Buur, Ebikon

Ravintola, jonka pihalla on vuohia, poneja, aasi, siivekkäitä, kilpikonnia jne.

Testipäivänä unelmatyöpaikan pomo oli yksin paikalla. Juoksi, kätteli ja juoksi taas. Sinkoili sinne tänne, hektisenä stressaten. Sain lähes vatsahaavan sitä menoa katsoessani, ja minä sentään olen nähnyt kaikenlaista.

Tunnin yritettyäni pysyä pomon perässä totuus läimähti päin pläsiä. Tämä työpaikka ei ollut unelma eikä minua varten.

En päässyt pakoonkaan, joten päätin katsella hommaa päivän loppuun saakka ja livetä sitten kuin varjo pimeyteen.

Muutaman tunnin päästä paikalle saapui kaksi muuta: keski-ikäinen blondi ja vanhempi, epäluuloisena mulkoileva rouva.

Kumpikaan ei ottanut minuun mitään kontaktia. Okei, olin uusi ja outo ulkomaalainen, ehkä heitä ujostutti. Mutta se, että he eivät puhuneet mitään toisillekaan, oli minusta outoa. Ei mitään "onpa tänään mukava ilma" tai "tekisipä mieli kahvia". Vakavia naamoja ja painostava hiljaisuus.

Kuuden tunnin jälkeen koitti taivas: pomo ilmoitti että voin lähteä. Läksijäisiksi lupasi minulle kolme tuntia töitä päivässä, maanantaista perjantaihin. Ja puhe oli ollut lähes 30 tunnin viikoista, siihen työhön oli kuulemma joku toinen.

En kehdannut sanoa totuutta. Että en kestänyt katsoa pomon riehumista ja mykkiä työkavereita. Teknisestikin olin tottunut Ferrariin ja tämän firman laitteet olivat enemmän Skodan tasoa.

Lupasin soittaa seuraavana päivänä. Ja soitin.

-Ymmärrän, meillä joutuisitte tekemään liikaa töitä, sanoi pomo, kun kohteliaasti kieltäydyin kunniasta.

Heh. Olen toki tottunut kovaan työhön, mutta en halua tuollaista. En tuota ilmapiiriä, en noita koneita. Pitäkööt omanaan.

Trumpf-Buurin coolein kilipukki

Poutapilviä ja vähän synkempiäkin

Joskus tuntuu, että huolen ja murheen määrä on aina vakio. Kun jostain painavasta pelosta pääsee eroon, niin jo saapuu seuraava ahdistava asia.

Maaliskuussa katosi jo vuosikymmenen päälläni leijunut uhkaava pilvi ja oloni oli kevyt, niin kevyt.

Ei mennyt kuin muutama viikko, niin eiköhän jumalauta tullut seuraava nyrkki naamaan. Ei ole minulle huoletonta elämää suotu. Ei sen enempää tuosta, kun asian ajattelu lisää ahdistusta. Om-om-om-om... unohdetaan tämä nyt.

Kun jo kaikenlaiset taloudelliset takaiskut olivat osuneet maaliinsa, niin sitten tuli vielä exältä tekstiviesti: "Minut on irtisanottu".  Kuulemma firmaa yritettiin myydä, ja kun ei ostajaa löytynyt, niin pistävät pillit pussiin heinäkuun lopussa.

Loppuu perintätoimistolta saamieni ikivanhojen elatusmaksujen kilahtaminen tililleni.

Okei, tuulilasissa oli tuhat itikanraatoa...

En keksinyt muutakaan kuin alkaa lotota. Voitin jo 6.89 euroa, jonka kävin riemusaatossa hakemassa kioskista.

Koska päävoittoa joutunee hieman odottamaan, niin päätin aloittaa työnhaun. Enää ei riitä, että käyn harrastamassa työntekoa silloin tällöin. Tai kyllä tuokin työ olisi kylliksi, mutta palkka ei.

Kimuranttia puuhaa, kun irtisanomisaika on 3 kk ja työpaikat ovat jaossa juuri nyt, aloitatteko nyt heti vai vasta huomenna? Teidän tulee olla käytettävissämme vuorokauden ympäri, voimme soittaa milloin vain ja vaatia mitä vain. 

Pari päivää sitten aloitin työnhaun käymällä valokuvassa. Hymyilin viehkosti verhon takana automaatin peilille, mutten tajua mitä siellä peilin takana tapahtuu, kun kuvasta katsookin vain keski-ikäinen pallinaama, jonka kasvolihakset eivät jaksa nostaa turpeita poskia luonnolliseen hymyyn.

Sitten kotiin dokumenttien kimppuun. Ähelsin ja kiroilin.

Neljässä tunnissa sain kaksi kirjettä kirjoitettua, mutta en saanut CV:tä lähetyskuntoon, joten se siitä. Todistuksetkin on ripoteltuna kolmelle eri läppärille, joista yksi on risaräsänä kellarissa. Tuoreimpia työtodistuksia en löytänyt edes paperisina mistään.

Tästä tulee vielä hauskaa. Työnhaku on hilpeä lisä muutenkin hupaisaan elämääni.

Tässä kuvassa ei ole itikanraatoa tuulilasissa, 

vaan pölyhiukkasia kameran kennolla.

Joku laiska kuvaaja ei ole vaivautunut käsittelemään kunnolla...

Jos ette jaksa lukea kilpirauhasjuttuja, niin hypätkä suosiolla tämän kappaleen yli. Ja kuka nykyään blogeja edes lukee? En minä ainakaan.

Taannoin kävin toistamiseen endokrinologilla.

Heti alkajaisiksi Dr. Ukraina sanoi, että Teidän kilpirauhasessanne on kyhmyjä, en tiedä onko se syöpää. Ei voi edes ottaa ohutneulanäytettä, koska ei siitäkään mitään näkyisi. Pitäisi poistaa koko kilpirauhanen ja vasta sitten voisi saada luotettavan tutkimustuloksen.

Nielaisin pari kertaa, kun lääkäri puhui pitkään pelkästään syövästä, sen helppohoitoisuudestakin.

Kummallista. Viime kerralla oli puhe vain kystoista, eikä kuulemma ollut mitään syövän näköistäkään. Ja nyt tällainen syöpätietoisku.

Googletin kotona. Saksalaissivu kertoo kilpirauhasen kyhmyjä olevan joka toisella viisikymppisellä naisella. Ohhoh. Miksei lääkäri maininnut, ettei kyseessä ole tämän kummempi asia?

Sain verikokeen tulokset ja sen myötä magnesiumia, biotiinia ja sinkkiä. Kilpirauhanen toimii suhteellisen hyvin, kuulemma, sain miniminiannoksen tyroksiinia. En kyllä ole huomannut mitään eroa missään, vaikka olen tunnollisesti niellyt tablettini.

Muuten elämä onkin varsin mukavaa ja päivät soljuvat ohi kuin poutapilvet taivaalla, tuskin ehdin huomata ajan kulumista.

Aavistan jo, että lomat alkavat ihan hups vain. Typsyllä on loppukiri koulussa, mutta sitä ei huomaa, kun Neiti Lukiolainen tuskin vaivautuu koululaukkuaan avaamaan. Mielenkiinnolla odotan todistusta.

Pipsa opiskelee antiikin Rooman asioita, jankkaa niitä kyllästymiseen saakka. Koin suoranaisen valaistumisen, kun tajusin, että sehän on myös minun lasteni kotimaan historiaa. Ja kyllä sitä päntätäänkin!

Itse olen kursinut kokoon Rooman kokoista aukkoa sivistyksessäni lähinnä Asterixia lukemalla.

Ketjureaktio

Ei kahta ilman kolmatta, sanoisin. Ensin kierukkajutut, sitten verenpaine, ja nyt vielä tämä.

Verikoe paljasti samat kummallisuudet kilpirauhasarvoissa kuin jo vuosia sitten, mihin ne olisivat sieltä itsestäänkään hävinneet.

Siinä missä vuosien 2007 ja 2009 testitulokset saivat lääkärin vain kohauttamaan olkapäitään, teki epätoivonen piipitykseni tällä kertaa vaikutuksen, ja lääkäri päätti lähettää minut kollegalleen endokrinologille.

Sain ajan jo seuraavalle viikolle. Vastaanotto löytyi helposti, hissillä neljänteen kerrokseen. Tiskin takana istui iloinen herra, joka ihasteli pitkää tukkaani eikä päästänyt vessaan vaikka rakkoni oli piukalla.

-Hetkinen, minun pitää ensin kysyä vaimoltani, pitääkö teiltä ottaa virtsakoe!

Huhhei, ei tarvinnut ja pääsin helpottamaan oloani.

Rouva Dr. Ukraina ei ollutkaan valkotakkinen, huoliteltu rouva, joka kurkistelisi tummasankaisten silmälasiensa takaa, kuten olin kuvitellut. Hän näyttikin lähinnä laiskalta kotirouvalta nyppyisessä villatakissaan tukka hömpsänä heiluen. Vähän kuin minä.

Kertoi sukunsa historiaa Ukrainasta, jossa kaikki ukrainalaiset ja venäläiset elävät ihan sovussa ja hallitukset siellä vain tappelee.

Ja ällisteli perusteellisesti sveitsiläisen sairausvakuutussysteemin puuttuvaa logiikkaa, kun 50 kpl:n pakettia magnesiumia ei korvata, mutta sen sijaan kolme 20 kpl:n pakettia maksetaan. Enhän minä voinut kuin nyökytellä, kukapa tätä ymmärtäisi paitsi asiasta päättäneet suuressa viisaudessaan.

Ja taas pitäisi ottaa kaksi verikoetta, jotka joudun maksamaan omasta taskustani. Jäin vielä miettimään asiaa. Alkaa pikkuhiljaa olla kylmä hiki otsalla, kun laskuja kertyy,  mutta summasta tietämättömän on vaikea tehdä budjettia. Ja kokonaissummassa on oikeasti kyse tuhansista frangeista.

Lääkäri kirjoitti paperille sitä mukaa kun kerroin oireitani ja sairaushistoriaani.

Hän repäisi vanhat suojapaperit tutkimuspöydältä ja asetti muovin siihen kohtaan, johon muka kengät tulisivat maatessa. Kokoisellani ihmisellä siihen taisivat osua lähinnä pohkeet.

Dr. Ukraina asetti ultrauslaitteen kaulalleni, henkäisi syvään ja alkoi hokea:

-Voi hyvä Jumala, voi herranjestas sentään..! Teidän kilpirauhasenne on valtava, tämä on päivänselvää Hashimoton tautia!

Ja myöhemmin hän nyökytteli:

-Jos teistä tuntuu, että kaulassanne on jotain liikaa, niin se kyllä oikeasti on niin.

Lääkäri piirteli sormellaan kuvaruudun päällä ja selosti. Minä en nähynyt kuin mustaa ja siellä täällä jotain vaaleampaa enkä selostuksestakaan ymmärtänyt kaikkea, kun on jäänyt opiskelematta kilpirauhassanasto saksaksi.

Kystia siellä oli kuulemma myös, ei tämä kyllä syöpää ole tai mitään vaarallista, ei tarvitse ollenkaan pelätä. Okei, ei ollut juolahtanut mieleenikään.

Taas verikoe ja uusi aika ensi viikolle. Sain esitteen Hashimoton autoimmuunityreoidiitista ja kehoituksen välttää jodia ruokavaliossa, sekä etenkin sushia ja muuta kalaa. Myöhemmin luin saamastani esitteestä, ettei ruokavaliossa tarvitse tehdä mitään muutoksia. Hmm.

-Älkää ollenkaan miettikö, miksi tämä todettiin vasta nyt, opasti lääkäri. -Siitä ei ole mitään hyötyä.

Mutta kyllä olen miettinyt, miten elämäni olisikaan voinut olla erilaista, jos tämä olisi todettu ehkä jo ensimmäisen verikokeen jälkeen. Vajaatoiminnan oireet kuulostavat ikävän tutuilta masennuksesta lähtien. Vain kieleni en ole huomannut paksuuntuneen eikä suolenikaan ryppyile.

Tämä sama vaiva on kuulemma joka 12. ihmisellä, joten liityn joukkoon sankkaan. Hip hei.

Vastaanotolta lähtiessäni harhailin käytävällä enkä löytänyt hissiä. Olin rynnännyt hissien ohi ja suoraan erään pankin toimiston puolelle. Sainkin kyllä joltain mieheltä kuulla, että olette kyllä nyt paikassa, johon teillä ei ole mitään asiaa.

Lasioven takana lääkärini mies istui vastaanottopöydän takana nauramassa. Hmph.

Churin kaupungissa

Itä-Sveitsissä

Pääsiäislomat olivat ja menivät.

Minun lomani alkoi jo etukäteen, kun Sulo oli sairauslomalla ensin flunssan takia ja sen jälkeen selkäänsä potemassa. Kirsikkana kerman päällä oli vielä viikko ylimääräistä lomaa työn raskaan raatajalle.

Mikäs siinä, kotimies on kiva ja kätevä olemassa! Lasten ollessa koulussa teimme kirpparikeikkoja ja muuta kivaa, sääkin oli upean aurinkoinen ja kesäinen.

Olisipa aina näin. Ihana loma, ihanaa elämää!

Kävimme pari kertaa autoajelulla, ensin Berner Oberlandissa ja Interlakenin kaupungissa pällistelemässä turismimeininkiä.

Sitten vielä toisena päivänä Itä-Sveitsissä Churissa. Matka sinne oli upea vuorten kehystäessä moottoritietä, aivan mahtavat maisemat. Ohessa jokunen autonikkunasta läiskimäni kuva.