Dr. Helga pelastaa elämäni

 Pääosan esittäjät komediassa nimeltä "Elämäni"

Liityin paikalliseen ADHD-lasten vanhempien yhdistykseen ja päätin alkaa aktiiviseksi keskusteluryhmän jäseneksi.

Kuinkas sitten kävikään: kerran toisensa jälkeen keskusteluryhmä kokoontui mahdollisimman epäsopivina iltoina. Vai mitä pitäisi sanoa siitä, että olen tänä vuonna ollut kahtena iltana töissä, ja toisena olisi ollut kesksuteluryhmä? Toisella kerralla Sulo oli juuri tullut Saksasta, enkä voinut noin vain lähteä, kun haniboitsi oli taas kotona, ymmärrättekö?!? Huonoa tuuria kertakaikkiaan.

Päätin mennä elokuun keskusteluun, oli mikä oli. Kuinkas ollakaan, se peruttiin, koska samana iltana oli saksalaisen ADHD-asiantuntijan esitelmä siitä, miten lapsia voi auttaa oppimaan. Sinne siis, vaikka pikku flunssanpoikanen nosti päätään.

Voi hämmästystä, esitelmää oli tullut kuuntelemaan pieni salillinen ihmisiä, ainakin 60-70 ihmistä! Noin puolet oli pedagogiikan opiskelijoita, joten hurraa: kohta on Sveitsissäkin kasvatuksen ammattilaisia, jotka tietävät, etteivät vaahtopääkoululaiset ole pissapäitä, vaan että käytöksen takana on neurologiset syyt ja että näitä lapsia voi auttaa oppimaan.

Dr. Helga oli upea ilmestys, kuten oli varmasti ollut myös 70-luvun alussa. Kirkkaansininen teryleeniasu, johon kuului liivi ja trumpettihousut, ja alla hempeän vaaleanpunainen paitapusero, jonka suuret kaulukset lepattivat liivin päällä, -kuin suoraan TV-sarja Columbon vanhempien jaksojen epäilyttävällä leskellä! Hörähtelin yksikseni ja mietin, käyttääkö Dr. Helga ulkona isoa lierihattua.

Edessäni istui nainen, joka ei millään saanut istuttua paikallaan. Teki mieli jo hihkaista, että rouva on hyvä ja rauhoittuu vihdoin! Kun kotona katselee ikuista vispaamista kaiket päivät, niin ei muualla enää jaksaisi.

Toinen sekoili jo sisääntulleessan ja väitti maksaneensa, vaikkei tilaisuutta voinut edes maksaa etukäteen. Kassa kysyi, mille tilille, ja nainen vastasi, että "nettipankkiin". Myöhemmin pomppi tuolien välissä ja haki tiskille unohtamaansa vesipulloa. Olen herkkä huomaamaan tällaista, tulee niin omat lapset ja exä mieleen.

Esitelmä oli erinomainen. Mitä muutakaan olisi voinut odottaa upealta Dr. Helgalta, joka on tehnyt hienon uran alalla?

Esimerkeistä osa oli suoraan kuin esikoistyttärestäni. Pikku Peppi kaasu pohjassa, aivot ylikierroksilla ja muisti kuin siivilä. Aloin ymmärtää, mistä kaikki johtuu ja että tästäkin äitinä ehkä selviää hengissä, kun tuntee keinot.

Teoriassa kaikki on niin helppoa. Vanhemmat pitävät kiinni rutiineista, eivätkä provosoidu lapsen käytöksestä. He hee.

Kun tässä on 14 vuotta roikkunut köyhyyden hirressä ja vetänyt vuosia yksinhuoltajakotiäidin arkea, lisähöysteenä kaikki kilpirauhasen vajaatoiminnan kivoimmat oireet, työpaikkakiusaaminen ja sen tuoma uupumus, niin kylläpä kaltaiseni superäiti jaksaakin toimia oikein kahden vaahtopäälapsen kanssa! Jawohl!

Mutta nyt yritän muistaa, että kiivaan luontoni kihahtaessa en kiljukaan kurkkuani käheäksi, vaan sanon lapselle:

-Nyt olen kiivastumassa. Parasta, että menen hetkeksi rauhoittumaan ja keskustellaan sen jälkeen.

Aamuille pitää tehdä aikataulu, jota noudatetaan tarkkaan. Herätys klo 6, sitten pisu, huuhtelu ja käsien pesu, aamupala klo 6:20 jne. Opin, että koko koulupäivä menee aamustressistä pilalle.

Parasta, että tämä superäiti menee jäähytauolle jo aamusta.

Ostin Dr. Helgan *kirjan* ja aion viisastua lisää.

 Pari kuvamuistoa Helsingistä elokuulta 2014

Kotimaassa muilla mailla

Loma.  Likat isänsä kanssa meillä kotona, minä ja Sulo muilla mailla. Reilut kaksi viikkoa poikkeuselämää, kaikki toisin, oli vapautta mennä ja olla.

Suomi oli taas Suomi, mutta minun lomani niin paljon parempi kuin koskaan ennen.

Lähdettyämme aamuvarhain kotoa saavuimme Seinäjoelle illansuussa. Huliviliserkut olivat pistäneet ylläripylläri buffetin pystyyn, oli grillilihaa, makkaraa, erilaisia salaatteja, pizzaa. Juomistakin saatiin. Riittävästi. Ja vielä enemmän kuin riittävästi.

Sulo seuraavana päivänä matkailuauton rattiin heti kun olimme selvinneet tervetulijaisbailujen kankkusesta.

Äidin luona oli vaikeaa, mutta pakko oli käydä parin tunnin pikaviisitillä. Äiti olisi onnellisin, jos istuisin kaikki lomat hänen olohuoneessaan katsomassa telkkaria. Ja kaikki illat parvekkeella, kuten silloin ennen, kun likat olivat pieniä ja joka huoneessa nukkui joku, eikä minulla ollut paikkaa missä olla.

Kyllähän tästä on perään soiteltu jo viime vuonna, kun en vain suostu seuraneidiksi, vaikka äiti olisi kuinka vanha ja yksin. Kyllähän meille voisi tulla vaikka ympäri vuoden, eipä vain ole ketään näykynyt sitten vuoden 2002.

Kaasua painellen maantielle. Ajoimme harhaan ja maailman huonointa kartanlukijaa kiukutti ja itketti. Otimme navin käyttöön ja jo helpotti.

Nukuimme vuoroin leirintäalueilla ja vuoroin ties missä. Kerran keskellä metsää jossain Lappväärtin ja Karijoen välimailla. Yöllä olin kuulevinani askeleita auton kyljestä, hiukset pystyssä kuvittelin murhaajan käynnistävän moottorisahansa ihan pian, pääisismme Alibin kanteen! Hämärässä näin Sulon silmät apposen avoimina, pelotti. Mutta aamu tuli kuten aina ennenkin.

Tampereella yövyimme Eteläpuistossa. Aamulla keittelimme kaasuhellalla vettä murukahvia varten, haisimme törkeästi turistihielle ja vienosti edelliselle illalle. Alepupissa oli ollut hauskaa ja iloiset hinnat!

Ja sitten hälytys: poliisit! Tosin heitä kiinnosti vain vastapäinen auto venäläisin rekkarein. Kyselivät kuskilta aikansa ja lähtivät. Ja me olimme helpottuneita kuin rikolliset, jotka eivät jääneetkään kiinni. Venäläinenkin kuski helpottui sen verran, että kävi tekemässä tarpeensa automme viereen ja pieraisi antaumuksella päälle.

Taas tien päälle, lisää metsää ja lisää puita. Eräällä huoltoasemalla totesimme renkaan olevan ikäänkuin tyssy. Ei kivaa. Kiitos ABC:n henkilökunnan löysimme korjaamon ihan vierestä ja homma hoitui. Ehdin silti jo stressata, minkäs minä itselleni mahdan.

Hetken pähkäiltyäni päätin yllättää entisen työkaverini, joka muutti Sveitsistä Suomeen jo vuosia sitten. Säntäsimme hänen työpaikalleen tädää tötteröö, saitte vieraita! Vaikka olimmehan me siedettäviä yllätysvieraita, kun toimme kilpikonnina matkakodin mukanamme.

Kuvittelin, että hänen saksankielinen puolisonsa olisi ihastunut päästessään turisemaan äidinkielellään Sulolle, mutta tämäpä oli hyvin suomalaistunut metsäläistynyt ja jökötti jurona olohuoneessa meidän muiden pulistessa terassilla.  Noh, tulipa ainakin käytyä saunassa ja polskittua nakuna Pyhävedessä.

Seuraavana päivänä korjaamoon Mikkeliin, kojelaudassa vilkkui pelottavan punainen valo. Akkulaturi rikki. Ei tietoa kauanko kestää korjata, ehkä seuraavaan päivään. Ja minä stressasin lisää.

Henkilöauto lainaan korjaamolta, ajoimme kaupunkiin. Väsytti, takana viikko lyhyitä helleöitä matkailuautossa ja hard core -turismia. Nälätti. Menimme Rossoon syömään hirveää ruokaa, mutta leikin, että oli hyvää.

Istuimme puistossa, taivas veti pilveen. Kävelimme satamaan, siellä oli parkissa auto Zürichin rekkareissa.

Soitin kotiin, likat puhelimessa: -Äiti on niin ikävä! 

Istuin penkillä sateessa ja itkin, voi miten itkin.

Korjaamolta soittivat, auto oli valmis. En ollut uskoa korviani, lasku oli 439 euroa. Voi Jeesus, melkein oksensin järkytyksestä. Onneksi oli luottokortti.

Matka jatkui, kohteet valitsimme suunnilleen sormella karttaan tökäten. Punkaharjulla ällistelimme, että puitten takana vilkkuvan järven takiako tänne ajoimme, pöh. Miten nämä muka olivat silloin lapsuuden lomamatkalla niin upeita maisemia?

Leirintäalueella saimme autoon taas sähköä, valmiskeitot lämpenivät mikrossa tai paistoimme makkaraa. Laitoimme läppärin matkailuaton takaovelle ja istuuduimme ulos valoisaan yöhön katsomaan saksalaista televisiosarjaa netistä. Sääsket söivät jalkoja, joimme vähän viskiä tai tölkkijuomaa.

Yöksi levitimme istuinryhmän sängyksi, nukuimme ohuenohuen puulevyn päällä istuintyynyillä. Joka kerta kun käänsi kylkeä, kuului KNARRRRR KNARRRR! Mutta siihenkin tottui.

Savonlinnan jälkeen aloimme saada tarpeeksemme, me sitkeät sissit. Päätimme lähteä Jyväskylään, olihan se ikäänkuin matkan varrella kohti Seinäjokea, minne meidän piti palauttaa auto.

Parkkipaikan löytäminen vieraassa kaupungissa pitkälle ja korkealle autolle on helvetillistä. Jätimme etsimiset sikseen ja pölähdimme Jyväskylän serkun kotiin yhtä inhottavan yllättäen, kuin edelliseenkin kyläpaikkaan.

Vietettiin sitten etukäteisläksijäiset rallinsekaisessa Jyväskylässä, auts auts, että sattuikin. Ja taas oli kenkku kankkunen.

Seinäjoella auton luovutettuamme junalla Helsinkiin, päivän myöhässä löyhästä aikataulustamme. Saimme vielä matkailuautoakin kuumemman huoneen hostellin viidennestä kerroksesta, mutta ainakin jääkaappi toimi moitteettomasti. Alakerrasta sai lainata astioita ja taas syötiin valmiskeittoja ja muuta lomaruokaa.

Annoimme piutpaut nähtävyyksille ja bongailimme lähinnä miesten shortseja kaupoissa ja matkamuistoja kauppatorilla. Stockmannilla oltiin ihan hukassa ilman kompassia. Löysin kuitenkin ihan etsimättä Afrikan Tähden tytöille, kivaa!

Koitti lähdön hetki, kotimaasta takaisin kotiin. Matkalaukussa täysin käyttämättömiä vaatteita, kun en uskonut etukäteen, että Suomessa pärjäisi ilman takkia, fleecetakkia, hihallisia paitoja. Sen verran on kauhumuistoja pyöräilyreissuista huviltalta Prismaan ja takaisin, jäätävän tihkun takoessa sormet tunnottomiksi kauppakassien keikkuessa pyöränsarvissa.

Loman parasta antia olivat sukulaiset, joita olen viime vuosikymmenet tavannut vain hautajaisissa. Ja nyt aukoivat päätä kuin vanhat tutut ja avasivat ovensa koteihinsa, mokomat.

Talletin mieleeni muistot äärettömästä aukeudesta Yyterin rannalla, kun sininen meri kohtasi taivaankannen. Ja Puumala-Sulkavan kiemuraisella ja kumpuilevalla tiellä yllättäen auenneen upean järvimaiseman. Ja minähän en hellettä moiti, Suomen kesä pisti parastaan!

Lapsille toin Mehukatti-mehua ja Erittäin Hienoa Suomalaista Shampoota, sitä mustikanhajuista. Itselleni lakritsaa, joka jo joutui verenpaineen takia jonnekin piiloon, pois silmistä.

Tämä loma oli niin hyvä, että suunnittelen jo seuraavaa.

Vain unelmaa

Jokinlainen keltapeippi

Goldnessel

(Lamium galeobdolon)

Okei, onhan se hieno juttu, että saa uuden työpaikan. Tai ei se tällä kertaa ollutkaan.

Nykytyöpaikassa ei ole mikään salaisuus, että olen hakemassa töitä muualta. Taloudellisesti olemme kaiken aikaa veitsi kurkulla, ja kun on tarpeeksi isoja laskuja maksettavana, niin ei auta, vaikka kuinka kiristäisi vyötä.

Työkaverit vihjaisivat, että paikallislehdessä oli ollut lupaava työpaikkailmoitus ihan samalta alalta, tosin paljon pienemmästä firmasta. Olisi enemmän työtunteja ja mikä parasta: firma olisi ihan kävelymatkan päässä kodistamme!

Elämäni mahdollisuus, ei muuta kuin hakemus matkaan ja heti!

Osa tärkeistä dokumenteistani oli Sulon läppärillä, osa omalla läppärilläni (joka on kellarissa rikkinäisenä) ja osa ulkoisella kovalevyllä. Oman mehunsa asiaan toi se, että olen alkuvuodesta siirtynyt Windowsista maccimaailmaan, enkä tietenkään osaa vielä käyttää sen hienouksia. Tekstinkeäsittelyohjelma vanhoine hakemuksineni oli Sulon koneella, eivätkä tallettamani tiedostot tietenkään auenneet macilla.

Todistukseni olivat liian isoja tiedostoja, huonosti scannattuja tai muuten vain käyttökelvottomia. Jollain exän ideoimalla laatikkosysteemillä tehty CV piti päivittää ja sitten en osannutkaan yhdistää kahta sivua yhdeksi dokumentiksi. Ärräpäät rutisivat ja yrityksen ja erehdyksen kautta menin askeleen eteenpäin ja sitten taas kuperkeikkaa taaksepäin.

Saatuani hakemuksen vihdoin matkaan unelmaduunin pomo soitti jo kahden tunnin kuluttua. Loistavaa, olen erinomainen hakija, joka halutaan haastatteluun heti! Röyhistin rintaani ja tunsin ylpeyttä. Samaan aikaan alkoi jännitys nousta, olihan kyse tulevaisuudestani. Tämä tarjous ei toistuisi!

Lisää rehuja

Jo pyhänä kävimme Sulon kanssa katsomassa, miltä firma näyttää ulkoapäin, maanantaina marssin työhaastatteluun huterin koivin.

Mukava pomo, minua vanhempi nainen, symppis kaiken puolin. Sinitaivas kuunteli jutusteluamme, hörpin ohessa kahvit. Pomo kertoi sitä sun tätä firmsta ja kyseli nykyduunin systeemejä, muttei kysellyt minusta itsestäni juuri mitään.

Jälkeenpäin harmitti, etten osannut myydä itseäni, en saanut kerrottua vahvuuksistani. Näinkö typerä olin Unelmatyöpaikan haastattelussa? Miksi en liioitellut taitojani, kuten täällä on tapana? Typerys! Tunari! Pässien pässi!

Päätin korjata kaiken testityöpäivänä. Täällä työnantajat teettävät usein työnhakijalla koepäivän, osa tosiaan työnhakijaa testatakseen ja osa ihan vain saadakseen ilmaisen työntekijän päiväksi (tältä ainakin tuntuu). Siinäpä oiva tilaisuus kehua itseään tuntitolkulla!

Wirtschaft Trumpf-Buur, Ebikon

Ravintola, jonka pihalla on vuohia, poneja, aasi, siivekkäitä, kilpikonnia jne.

Testipäivänä unelmatyöpaikan pomo oli yksin paikalla. Juoksi, kätteli ja juoksi taas. Sinkoili sinne tänne, hektisenä stressaten. Sain lähes vatsahaavan sitä menoa katsoessani, ja minä sentään olen nähnyt kaikenlaista.

Tunnin yritettyäni pysyä pomon perässä totuus läimähti päin pläsiä. Tämä työpaikka ei ollut unelma eikä minua varten.

En päässyt pakoonkaan, joten päätin katsella hommaa päivän loppuun saakka ja livetä sitten kuin varjo pimeyteen.

Muutaman tunnin päästä paikalle saapui kaksi muuta: keski-ikäinen blondi ja vanhempi, epäluuloisena mulkoileva rouva.

Kumpikaan ei ottanut minuun mitään kontaktia. Okei, olin uusi ja outo ulkomaalainen, ehkä heitä ujostutti. Mutta se, että he eivät puhuneet mitään toisillekaan, oli minusta outoa. Ei mitään "onpa tänään mukava ilma" tai "tekisipä mieli kahvia". Vakavia naamoja ja painostava hiljaisuus.

Kuuden tunnin jälkeen koitti taivas: pomo ilmoitti että voin lähteä. Läksijäisiksi lupasi minulle kolme tuntia töitä päivässä, maanantaista perjantaihin. Ja puhe oli ollut lähes 30 tunnin viikoista, siihen työhön oli kuulemma joku toinen.

En kehdannut sanoa totuutta. Että en kestänyt katsoa pomon riehumista ja mykkiä työkavereita. Teknisestikin olin tottunut Ferrariin ja tämän firman laitteet olivat enemmän Skodan tasoa.

Lupasin soittaa seuraavana päivänä. Ja soitin.

-Ymmärrän, meillä joutuisitte tekemään liikaa töitä, sanoi pomo, kun kohteliaasti kieltäydyin kunniasta.

Heh. Olen toki tottunut kovaan työhön, mutta en halua tuollaista. En tuota ilmapiiriä, en noita koneita. Pitäkööt omanaan.

Trumpf-Buurin coolein kilipukki

Poutapilviä ja vähän synkempiäkin

Joskus tuntuu, että huolen ja murheen määrä on aina vakio. Kun jostain painavasta pelosta pääsee eroon, niin jo saapuu seuraava ahdistava asia.

Maaliskuussa katosi jo vuosikymmenen päälläni leijunut uhkaava pilvi ja oloni oli kevyt, niin kevyt.

Ei mennyt kuin muutama viikko, niin eiköhän jumalauta tullut seuraava nyrkki naamaan. Ei ole minulle huoletonta elämää suotu. Ei sen enempää tuosta, kun asian ajattelu lisää ahdistusta. Om-om-om-om... unohdetaan tämä nyt.

Kun jo kaikenlaiset taloudelliset takaiskut olivat osuneet maaliinsa, niin sitten tuli vielä exältä tekstiviesti: "Minut on irtisanottu".  Kuulemma firmaa yritettiin myydä, ja kun ei ostajaa löytynyt, niin pistävät pillit pussiin heinäkuun lopussa.

Loppuu perintätoimistolta saamieni ikivanhojen elatusmaksujen kilahtaminen tililleni.

Okei, tuulilasissa oli tuhat itikanraatoa...

En keksinyt muutakaan kuin alkaa lotota. Voitin jo 6.89 euroa, jonka kävin riemusaatossa hakemassa kioskista.

Koska päävoittoa joutunee hieman odottamaan, niin päätin aloittaa työnhaun. Enää ei riitä, että käyn harrastamassa työntekoa silloin tällöin. Tai kyllä tuokin työ olisi kylliksi, mutta palkka ei.

Kimuranttia puuhaa, kun irtisanomisaika on 3 kk ja työpaikat ovat jaossa juuri nyt, aloitatteko nyt heti vai vasta huomenna? Teidän tulee olla käytettävissämme vuorokauden ympäri, voimme soittaa milloin vain ja vaatia mitä vain. 

Pari päivää sitten aloitin työnhaun käymällä valokuvassa. Hymyilin viehkosti verhon takana automaatin peilille, mutten tajua mitä siellä peilin takana tapahtuu, kun kuvasta katsookin vain keski-ikäinen pallinaama, jonka kasvolihakset eivät jaksa nostaa turpeita poskia luonnolliseen hymyyn.

Sitten kotiin dokumenttien kimppuun. Ähelsin ja kiroilin.

Neljässä tunnissa sain kaksi kirjettä kirjoitettua, mutta en saanut CV:tä lähetyskuntoon, joten se siitä. Todistuksetkin on ripoteltuna kolmelle eri läppärille, joista yksi on risaräsänä kellarissa. Tuoreimpia työtodistuksia en löytänyt edes paperisina mistään.

Tästä tulee vielä hauskaa. Työnhaku on hilpeä lisä muutenkin hupaisaan elämääni.

Tässä kuvassa ei ole itikanraatoa tuulilasissa, 

vaan pölyhiukkasia kameran kennolla.

Joku laiska kuvaaja ei ole vaivautunut käsittelemään kunnolla...

Jos ette jaksa lukea kilpirauhasjuttuja, niin hypätkä suosiolla tämän kappaleen yli. Ja kuka nykyään blogeja edes lukee? En minä ainakaan.

Taannoin kävin toistamiseen endokrinologilla.

Heti alkajaisiksi Dr. Ukraina sanoi, että Teidän kilpirauhasessanne on kyhmyjä, en tiedä onko se syöpää. Ei voi edes ottaa ohutneulanäytettä, koska ei siitäkään mitään näkyisi. Pitäisi poistaa koko kilpirauhanen ja vasta sitten voisi saada luotettavan tutkimustuloksen.

Nielaisin pari kertaa, kun lääkäri puhui pitkään pelkästään syövästä, sen helppohoitoisuudestakin.

Kummallista. Viime kerralla oli puhe vain kystoista, eikä kuulemma ollut mitään syövän näköistäkään. Ja nyt tällainen syöpätietoisku.

Googletin kotona. Saksalaissivu kertoo kilpirauhasen kyhmyjä olevan joka toisella viisikymppisellä naisella. Ohhoh. Miksei lääkäri maininnut, ettei kyseessä ole tämän kummempi asia?

Sain verikokeen tulokset ja sen myötä magnesiumia, biotiinia ja sinkkiä. Kilpirauhanen toimii suhteellisen hyvin, kuulemma, sain miniminiannoksen tyroksiinia. En kyllä ole huomannut mitään eroa missään, vaikka olen tunnollisesti niellyt tablettini.

Muuten elämä onkin varsin mukavaa ja päivät soljuvat ohi kuin poutapilvet taivaalla, tuskin ehdin huomata ajan kulumista.

Aavistan jo, että lomat alkavat ihan hups vain. Typsyllä on loppukiri koulussa, mutta sitä ei huomaa, kun Neiti Lukiolainen tuskin vaivautuu koululaukkuaan avaamaan. Mielenkiinnolla odotan todistusta.

Pipsa opiskelee antiikin Rooman asioita, jankkaa niitä kyllästymiseen saakka. Koin suoranaisen valaistumisen, kun tajusin, että sehän on myös minun lasteni kotimaan historiaa. Ja kyllä sitä päntätäänkin!

Itse olen kursinut kokoon Rooman kokoista aukkoa sivistyksessäni lähinnä Asterixia lukemalla.

Ketjureaktio

Ei kahta ilman kolmatta, sanoisin. Ensin kierukkajutut, sitten verenpaine, ja nyt vielä tämä.

Verikoe paljasti samat kummallisuudet kilpirauhasarvoissa kuin jo vuosia sitten, mihin ne olisivat sieltä itsestäänkään hävinneet.

Siinä missä vuosien 2007 ja 2009 testitulokset saivat lääkärin vain kohauttamaan olkapäitään, teki epätoivonen piipitykseni tällä kertaa vaikutuksen, ja lääkäri päätti lähettää minut kollegalleen endokrinologille.

Sain ajan jo seuraavalle viikolle. Vastaanotto löytyi helposti, hissillä neljänteen kerrokseen. Tiskin takana istui iloinen herra, joka ihasteli pitkää tukkaani eikä päästänyt vessaan vaikka rakkoni oli piukalla.

-Hetkinen, minun pitää ensin kysyä vaimoltani, pitääkö teiltä ottaa virtsakoe!

Huhhei, ei tarvinnut ja pääsin helpottamaan oloani.

Rouva Dr. Ukraina ei ollutkaan valkotakkinen, huoliteltu rouva, joka kurkistelisi tummasankaisten silmälasiensa takaa, kuten olin kuvitellut. Hän näyttikin lähinnä laiskalta kotirouvalta nyppyisessä villatakissaan tukka hömpsänä heiluen. Vähän kuin minä.

Kertoi sukunsa historiaa Ukrainasta, jossa kaikki ukrainalaiset ja venäläiset elävät ihan sovussa ja hallitukset siellä vain tappelee.

Ja ällisteli perusteellisesti sveitsiläisen sairausvakuutussysteemin puuttuvaa logiikkaa, kun 50 kpl:n pakettia magnesiumia ei korvata, mutta sen sijaan kolme 20 kpl:n pakettia maksetaan. Enhän minä voinut kuin nyökytellä, kukapa tätä ymmärtäisi paitsi asiasta päättäneet suuressa viisaudessaan.

Ja taas pitäisi ottaa kaksi verikoetta, jotka joudun maksamaan omasta taskustani. Jäin vielä miettimään asiaa. Alkaa pikkuhiljaa olla kylmä hiki otsalla, kun laskuja kertyy,  mutta summasta tietämättömän on vaikea tehdä budjettia. Ja kokonaissummassa on oikeasti kyse tuhansista frangeista.

Lääkäri kirjoitti paperille sitä mukaa kun kerroin oireitani ja sairaushistoriaani.

Hän repäisi vanhat suojapaperit tutkimuspöydältä ja asetti muovin siihen kohtaan, johon muka kengät tulisivat maatessa. Kokoisellani ihmisellä siihen taisivat osua lähinnä pohkeet.

Dr. Ukraina asetti ultrauslaitteen kaulalleni, henkäisi syvään ja alkoi hokea:

-Voi hyvä Jumala, voi herranjestas sentään..! Teidän kilpirauhasenne on valtava, tämä on päivänselvää Hashimoton tautia!

Ja myöhemmin hän nyökytteli:

-Jos teistä tuntuu, että kaulassanne on jotain liikaa, niin se kyllä oikeasti on niin.

Lääkäri piirteli sormellaan kuvaruudun päällä ja selosti. Minä en nähynyt kuin mustaa ja siellä täällä jotain vaaleampaa enkä selostuksestakaan ymmärtänyt kaikkea, kun on jäänyt opiskelematta kilpirauhassanasto saksaksi.

Kystia siellä oli kuulemma myös, ei tämä kyllä syöpää ole tai mitään vaarallista, ei tarvitse ollenkaan pelätä. Okei, ei ollut juolahtanut mieleenikään.

Taas verikoe ja uusi aika ensi viikolle. Sain esitteen Hashimoton autoimmuunityreoidiitista ja kehoituksen välttää jodia ruokavaliossa, sekä etenkin sushia ja muuta kalaa. Myöhemmin luin saamastani esitteestä, ettei ruokavaliossa tarvitse tehdä mitään muutoksia. Hmm.

-Älkää ollenkaan miettikö, miksi tämä todettiin vasta nyt, opasti lääkäri. -Siitä ei ole mitään hyötyä.

Mutta kyllä olen miettinyt, miten elämäni olisikaan voinut olla erilaista, jos tämä olisi todettu ehkä jo ensimmäisen verikokeen jälkeen. Vajaatoiminnan oireet kuulostavat ikävän tutuilta masennuksesta lähtien. Vain kieleni en ole huomannut paksuuntuneen eikä suolenikaan ryppyile.

Tämä sama vaiva on kuulemma joka 12. ihmisellä, joten liityn joukkoon sankkaan. Hip hei.

Vastaanotolta lähtiessäni harhailin käytävällä enkä löytänyt hissiä. Olin rynnännyt hissien ohi ja suoraan erään pankin toimiston puolelle. Sainkin kyllä joltain mieheltä kuulla, että olette kyllä nyt paikassa, johon teillä ei ole mitään asiaa.

Lasioven takana lääkärini mies istui vastaanottopöydän takana nauramassa. Hmph.

Churin kaupungissa

Itä-Sveitsissä

Pääsiäislomat olivat ja menivät.

Minun lomani alkoi jo etukäteen, kun Sulo oli sairauslomalla ensin flunssan takia ja sen jälkeen selkäänsä potemassa. Kirsikkana kerman päällä oli vielä viikko ylimääräistä lomaa työn raskaan raatajalle.

Mikäs siinä, kotimies on kiva ja kätevä olemassa! Lasten ollessa koulussa teimme kirpparikeikkoja ja muuta kivaa, sääkin oli upean aurinkoinen ja kesäinen.

Olisipa aina näin. Ihana loma, ihanaa elämää!

Kävimme pari kertaa autoajelulla, ensin Berner Oberlandissa ja Interlakenin kaupungissa pällistelemässä turismimeininkiä.

Sitten vielä toisena päivänä Itä-Sveitsissä Churissa. Matka sinne oli upea vuorten kehystäessä moottoritietä, aivan mahtavat maisemat. Ohessa jokunen autonikkunasta läiskimäni kuva.

Kierukkaseikkailu osa 2

 Naistenklinikka

Edelliseen kirjoitukseen tuli paljon palautetta, sydämellinen kiitos siitä!

Tässä lisää kierukkaseikkailua koko rahan edestä.

Näkymä vuoteeltani

Maanantaiaamuna sairaalaan, oli hutikuun 7. päivä.

Vaatteet garderobiin, viuhahtelin käytävällä pylly kurkistellen avonaisen kaavun selkäpuolella.

Vuode oli mukava, ikkunasta näkyi sinitaivas ja horisontissa vuori. Verhon takana joku puhui murteellista englantia. Laitoin silmät kiinni ja lepäsin.

Anestesialääkäri tuli kuuntelemaan murheitani, ettei toimenpide vaan koskisi. Kun keisarileikaustenkin piti olla kivuttomia, ja silti tunsin roikkuvani vatsasta lihakoukussa, eikä kukaan uskonut. 

Lääkäri räpsytteli pitkiä ripsiään ja hymyili taatusti salaa suusuojansa takana. -Taas tämmöinen törppö hysteerikko...

Katto liukui vauhdilla silmieni yllä, kun minua kärrättiin operointihuoneeseen. Taas uusia hoitajia, uusia räpsyripsiä suusuojan yllä (onko kaikilla lääkäreillä ja hoitajilla erityisen kauniit silmät?).

Sain tipan käteeni, toinen laittoi verenpainemittarin.

-No ohhoh, jopas on paineet!! Oletteko olleet juuri harrastamassa vuorikiipeilyä? hämmästeli hoitaja, humoristi. 

205/110, uusi ennätykseni. Ilmankos oli jo päiväkausia huipannut päässä. Bussipysäkilläkin, matkalla sairaalaan.

Sain maskin naamalleni. Tuli ihana raukeus, oli niin hyvä olla ja niin hyvä nukahtaa. 

Sitten vaalea huone, valoa, ääniä. Heräsin, ulkona näkyi yhä sinitaivas ja vuori. 

Maailma pyöri kuin timelapsena. Hoitajia tuli ja meni, verenpainemittari hälytti joka mittauksen jälkeen, hoitaja pudisteli päätään, sain lääkettä ja nitrolaastarin rintaan. Nukuin ja nukuin herätäkseni taas hetkeksi.

Jossain vaiheessa sain pikakahvin ja hilloleipää. Söin vähän, vaikka yökötti niin, että hiki nousi otsalle. Ja jatkoin unia.

-Tulette aamulla klo 9 ja voitte lähteä kotiin noin klo 12, oli minulle sanottu.

Mitä vielä. Kun klo 14:45 avasin vihdoin molemmat silmäni yhtäaikaa (tosin vain hetkeksi), niin hoitaja singahti innostuneena luokseni, ja ilmoitti hakeavansa lääkärin, kun Te nyt olettte kunnolla hereillä. 

En saanut vieläkään selville, miksi kierukkaa ei olut saatu ulos tavallisin keinoin. Ei se ollut kasvanut kiinikään mihinkään, vaikka olikin kuulemma pikkuisen uponnut reunaan. -Voi, tällaista vain tapahtuu joskus! 

Lupasin lääkärille, että menen omalle lääkärilleni verenpaineen takia, kyllä kyllä, tietysti. Ja sain luvan lähteä kotiin, vaikkei ollutkaan ketään hakemassa.

Lähtiessäni kiittelin vuolaasti hoitajaa. Olin ollut sairaalassa kuin pieni lintu pesässään. Minusta oli pidetty hyvää huolta, olivat ihania ihmisiä!

Pelkkää alamäkeä bussipysäkille, onneksi. Bussia odottaessani paha olo nosti päätään, hikosin ja oksetti. Aloin ihmetellä, miten pääsisin kotiin kolmella eri bussilla. Miksi en ollut tilannut taksia? Oli kyllä väärä hetki nuukailulle!

Olisin mennyt takaisin sairaalaan, mutten olisi selvinnyt jatkuvasta ylämäestä ja pitkistä portaista. Kuvittelin miten tuupertuisin matkalle ja siitä vasta typerä soppa syntyisikin, ohikulkijat hälyttäisivät ambulanssin tai jotain muuta dramaattista.

Bussi tuli, pääsin istumaan. Ellen olisi, niin olisin vetänyt vaikka pitkälleni bussin lattialle.

Bussia vaihtaessani keskityin säilymään hengissä.

Kolmas bussi. Otsallani oli hikinen aallokko. Eikö tämä matka loppuisi ikinä? 

Mutta kyllä se loppui. Kotisohvalla oli taivaallista ja olokin ihan hyvä, kunnes illalla iski jumalaton päänsärky. En tiedä, oliko humautuksen viimeisiä aallokoita, vaiko verenpaineen tekosia.

Oman lääkärin vastaanotolla

Tiistain paineet kotimittarilla 176/107, sain lääkäriin ajan keskiviikolle.

Dr. Superman pisti verikokeeseen. Kaikki tavalliset arvot olivat -hmm-tavallisia. Tätä kirjottaessani muistin, että olisin jo voinut soittaa ja kysyä tulokset kilpirauhashormonitesteistä. Kyllä nyt harmittaa!

Keuhkoröntgenissäkään ei mitään uutta, paitsi että imusolmukkeet olivat suuria, mutta minulla olikin kurkku kipeä ja äänikin välillä hukassa (sekin vielä). Röntgenkuvat sain kotiin säilytettävksi, minusta se on kummallista.

Sain aamulääkkeeksi verenpaineeseen Coaprovel 300/12,5 mg. Sitä ennen otan jo närästyslääkkeen Pantoprazol Actavis Medis 40 mg.

Mittailen paineita mennen tullen ja hyviä ovat olleet, jopa erinomaisia.

Elämäni on muutunut. Olen jotenkin enemmän hereillä, en osaa tätä paremmin selittää. Sisälläni iäti jyskännyt ahdistus on poissa, eikä sydänkään paukkaa jatkuvasti bassorumpuna, mitä nyt välillä vetelee bingobangot.

Isku vyön alle

Kuvat keittiön pikkuikkunasta

Taas rikon tabuja heiluvin nyrkein ja kirjoitan gynekologikäynnistäni. Eihän sellaisesta saa kirjoittaa blogissa, senhän voi lukeakin kuka vain, ja kuka sellaista haluaa edes lukea?!?

No ottakaa tai jättäkää, elämässä valinta seuraa toistaan.

Viisi vuotta sujahti kuin siivin ja hormonikierukkani alkoi olla entinen. Vain soitto sairaalaan torstaina ja jo samana päivänä hain esilääkitystä maanantaista kierukanvaihtoa varten.

Ensin Cytotec 200 mcg ja myöhemmin vielä särkylääkettä, hyvä. Ehkä kierukan vaihto sujuisikin paremmin kuin sen laittaminen, jolloin sitä survottiin kahden lääkärin voimin..?

Töistä suihkuun ja bussilla spitaaliin. Join kaffin ja kävin vessassa tirisyttämässä vaaditut kuusi tippaa pissapurkkiin.

Lääkäri oli nuori ja kaunis nainen. Olisi paremmin sopinut catwalkille kuin kiitämään sairaalan käytävällä valkoinen takki lepattaen.

Dr. Nuori aloitti ronkkimisen. Työnteli metallihampaita lihaani ja sorkki, kohtuni venyi ja supistui.

-Hengittäkää syvään, tiedän että sattuu. *ronks ronks*

Katselin kattoa, läähätin ja meditoin. Yritin kuvitella mielessäni hiekkarantaa, mutta näinkin vain mustan aukon.

Aikaa kului, ei loppua millään. Dr. Nuori yritti saada ylilääkäriä paikalle, mutta tulikin toinen, Dr. Mukava.

Dr. Mukava virnisteli jalkojeni välistä ja sanoi lohduttavasti, että saatte huutaa ja itkeä ihan rauhassa, no en todellakaan. Ajattelin ihmisiä, joilla on oikeita kipuja, eikä pelkästään virkkuukoukku pyörimässä kohdussa.

Puristin silmäni kiinni, heilutin päätäni puolelta toiselle ja päätin, etten olekaan seuraavassa elämässäni viehättävä aasiatar, vaan MIES.

-Te olette niin reipas ja rauhallinen, ihaili Dr. Nuori.

Ja vitut, kirjaimellisesti. Itketti, olin surkea ja ryvin itsesäälissä. Ja sitten nauratti, kun kuvittelin hyperventiloivani ja hengittäväni seuraavaksi paperipussiin.

Kello tikitti harvakseen, minuutit matelivat, iltapäivästä tulikin ikuisuus.

Dr. Ylilääkäri asettui haarojeni väliin. Ronkittiin, ultrattiin sisältä ja päältä, ronkittiin lisää.

-Kyllä tässä niin käy, että poistetaan kierukka narkoosissa, sanoi Dr. Ylilääkäri ja antautui.

Jalkani tutisivat, sain pyyhettä ja paperia. Lähes tunnin kärsimysten jälkeen tämä uutinen, en jaksanut.

-Mitä se narkoosi maksaa? kysyin alistuneena, itkua niellen.

-Voi kyllä sen sairasvakuutus korvaa! ilakoi joku näistä röörin ronkkimisen maailmanmestareista.

Mutta sairasvakuutukseni omavastuu onkin 2 000 euroa, kaksi tuhatta, kaksi donaa, repikää siitä.

-Voi voi, kyllähän pitää ottaa sellainen vakuutus, että on varaa maksaa omavastuuosuus! torui joku lääkäreistä.

-Jaa, helppo sanoa jos on rahaa, millä maksaa, totesin kuivana.

Vaikeanhan lääkärin tuloilla elävän on ymmärtää, että joku oikeasti joutuu säästämään kaikessa, vakuutuksissakin. Ja olenhan minä näitä laskenut ja toivonut, etten nyt ihan välttämättä joutuisi juuri tänä vuonna umpisuolenleikkaukseen tai muuhun mukavaan.

Dr. Nuori kysyi, haluaisinko kokeilla ronkkimismenetelmällä vielä kerran. Kiitos vain, tälle ämmälle riitti. Charlien valkotakkiset enkelit ronkkikoot toisia röörejä, minä jään odottelemaan kutsua sairaalaan.

Itkin bussissa, ripsivärit valuivat poskille. Kaupassa en tiennyt mitä ostaa, rahatonhan minä olin, kohta velkavankeudessa parin tonnin takia.

Ulvoin kohtaloani, kunnes kaksi liköörilasillista whiskyä pelasti elämäni. Kuivasin paisuneet silmäni ja aloin katsoa eteenpäin.

Suomen lomankin ehdimme jo varata, siinäpä olisi ollut rahat kierukkahupiin. Auto oli pakko ostaa, kun vanha hajosi. Mutta kyllähän tästäkin selvitään, jotenkin.

Elämä on riskinottoa ja joskus saa turpaansa. Tai vyön alle.

Kuva suihkun ikkunasta aamutuimaan

Eikä tämän tarkoitus ollut olla kauhukertomus niille, joita vastaava toimepide jostain syystä pelottaa. Olen googlettanut ja todennut, että monilla kierukka vain sujahtaa sisään ja ulos. 

Minulla ei tietenkään, koska olen kumma olio.

Röyhistän rintaani

Karnevaaliloma, ja herään silti joka aamu ennen kuutta. Mikäs siinä, monta päivää on mennyt jopa päiväunitta, mutta jos niitä tarvitsen, niin aikaa on.

Kouluista lomaa, Typsy katosi samantien mummille. Kivahan siellä ollessa, kun kukaan ei valvo hampaitten pesua eikä kylvyssäkään tarvitse käydä.

Helpompaa se on minullekin, kun on vain yksi vauhko varsa paimennettavana. Pipsalla on tietysti yksin tylsää, eikä mikään muu huvita kuin läppärillä pelaaminen ja telkkarin katsominen.

Tiistaina lähdimme laiva-ajelulle, ja ilmoitin esikoiselle jo etukäteen, että paikalle ei tarvitse ilmaantua ollenkaan, ellei joka paikka ole puhtaaksi hinkattu ja vaatteittenkin soisi olevan asianmukaiset. Mummi kun ei tällaisia asioita kontrolloi.

Niin monta kertaa olen repinyt päänahkaani lapsen ilmestyessä paikalle kaakaovanat poskissa ja paljaat jalat kengistä vilkkuen. Muutaman kerran olemme menneet suoraan kaupaan ostamaan lämmikkeeksi villatakkia tai kunnon kenkiä sandaalien tilalle.

Joskus olen juossut lähimpään kauppaan ostamaan hammasharjaa ja -tahnaa. Ei naurattanut.

Laivan kannella tuli kylmä, mutta sisälle ei sopinut istumaan, kun mummojen pyllyt olivat kai kasvaneet kiinni tuoleihin. Matkan edetessä ja matkalaisten vähentyessä pääsimme kuitenkin sisälle kaakaolle ja kaffille, kullekin makunsa mukaan.

Välillä juoksin kannella valokuvaamassa, Pipsa loikoili tuulen suojassa, aurinko lämmitti.

Gersaussa maihin. Oli vähän tylsää, kun ravintola toisensa jälkeen olikin talvilomalla ja portit lukossa.

Osuimme kauheaan pikaruokapaikkaan, jossa tarjoilija löntysti laiskana ja ruokakin oli lapsille liian maustettua (hampurilaisessa oli sipulia ja pizzassa jotain pippuria).

Ja sitten pitikin jo päästä jonnekin jäätelölle. Noitten kahden kanssa retkeily on jatkuvaa syömistä. Aina on jano ja voi kun hiukoo, äiti saataisiinko välipalaa?

En ehtinyt edes kuvaamaan, kun piti jo rynnätä paluulaivaan.

-Nyt vähän riehumme, kun emme vielä koko päivänä ole riehuneet, ilmoitti Typsy. Ja sitten nämä virtahevot juoksivat ympäri laivaa leikkimässä hippaa. Ette usko, miten 34-kiloinenkin osaa tömistää! Tympäännyttyäni lopetin leikin lyhyeen.

Kuvia oli yli viisisataa. Kun kamerallani on taipumuksena ylivalottaa maisemakuvat, niin nyt ne olivatkin alivalottuneita. Hupsis.

Uuvuin kuvien käsittelemisestä jo ennen kuin ehdin aloittaa. Kameran kennokin on niin likainen, että taivaskuvissa näkyy pari tusinaa poistettavia läikkiä. Poistin pahimmat ja lisäsin valoa automaatilla. En jaksanut paneutua väreihin, koettakaa kestää. Kaipaan Photoscapea, mac-versiosta puuttuu parhaat toiminnot.

Mutta ainakin kävin pitkästä aikaa fotailemassa, joten olihan sekin jo jotain. Ja jos valotus olisi ollut kohdallaan, niin olisi tullut jopa jokunen hyvä kuva.

Vielä viikko lomaa, sitten alkaa alati kiihtyvä kiri kohti kesää.

Typsyn koulutodistuksesta poistuvat psykiatrin armollisella avustuksella liikunnan ja konekirjoituksen arvosanat. Okei, eihän se enää ole konekirjoitusta, mutta en tiedä, mitä nimeä näppisnäpyttelystä nykyään käytetään.

Onkin ollut ikävää, että lasta on uhannut mahdollisesti jopa koulun vaihto alemmalle tasolle motoristen ongelmien vuoksi. Keskiarvoraja on tiukka.

Meillä olikin varsinainen huippukokous; paikalla pyskiatri, terapeutti, opettaja, prerehtori ja minä. Yritin vaikuttaa fiksulta, joten en sanonut juuri mitään.

Opettaja tahtoi psykiatrilta vinkkejä, miten kertoa adhd:stä muille oppilaille. Kateus on nostanut päätään, kun Typsyllä on eri sääntöjä kuin muilla.

Joskus hän on saanut rangaistukseksi tehdä tekemättömät läksyt prerehtorin toimistossa, luokkatoverit ovat kokeneet sen palkinnoksi.

Lasta kiusataan. Laukku viedään, tuoli katoaa, ties mitä kaikkea.

En edes tiennyt, että liikuntatunnit ovat esikoiselleni painajaista, onneksi hän on kuitenkin kertonut terapeutille. Liikunnanopettaja oli sanonut, ettei lapsi tarvitse liikunnanopetusta vaan terapiaa.

Palloa tytär ei saa kiinni, silmä ja käsi eivät toimi yhdessä. Voimaa sen heittämiseen ei ole, pallo lentää kaksi metriä.

Ja toiset tytöt sinkoilevat ympäri hallia, pallo lentää, peli on kovaa. Ja Typsy menee pukuhuoneeseen penkin alle itkemään.

Vieläkin tekee pahaa ajatella. 

Liikuntatuntien vaihdoehdon hakeminen on käynnissä. Koulun oma kuntosali ei ole vaihtoehto, koska siellä ei saa olla ilman opettajaa.

Harkinnassa on kuntosali koulun ulkopuolelta, jossa on myös fysioterapiaa. Paikallinen "kela",  joka maksaa lääkärin ja lääkityksen, ei osallistu koulukuluihin, joten mietin, miten saisin tähän rahallista avustusta.

Olen suorastaan liikuttunut siitä, millä tarmolla koulussa yritetään selvittää Typsyn asioita. Opettajalle on selvää, että pikku proffan paikka on gymnasiumissa, siirto alemmalle tasolle olisi kohtalokasta.

-Voi kyllä Teillä on varmasti välillä raskasta ja vaikeaa, sanoi opettaja minulle. Ettäs arvasikin.

Mutta jotain hyvääkin. Tyttären maine on jo kiirinyt koulussa. Vanhemmatkin oppilaat olivat äimänä upeasta power point -esityksestä, jossa Typsy oli havainnollistanut eläinlajien katoamista maapallolta.

Minä röyhistän rintaani: on se minun tyttöni!

Rakettivaihteella

Olen joskus ennenkin kertonut kauhutarinoita lähiapteekistamme, jossa minulle ei suostuttu myymään edes vitamiineja. Myyjä vain huuteli perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ja ehtihän siellä joku tehdä tyttärelleni anoreksiadiagnoosinkin. Ilmeisesti minun sitten pitäisi joka paikassa selittää auliisti tiskillä, että tyttären adhd-lääkitys vie ruokahalun. Tai mitä se nyt auttaisi, kun myyjät tietävät aina parhaiten. Anoreksia sillä on, joo joo.

Mutta asiaan.

Menin ostamaan rautatabletteja. Typsy on syönyt anemiaan jo lääkäriltä saadun kuurin, mutta halusin lisää tabuja sekä minulle että tyttärelle.

Ensin päätin ostaa refluksivaivoihin jotain närästyksentappajaa. Pyysin imeskelytabletteja ja sitten vielä annospakkauksia muka toffeen makuista litkua, jota otan joka ikinen työpäivä.

Myyjä innostui: -Onko Teillä ollut pitempään närästysvaivoja? Kyllä ne pitäisi selvittää lääkärillä, lässyn lässyn. Ja lisää lässyn lässyn.

Ikään kuin ei lääkärini tietäisi, näitä samoja lääkkeitä se on minulle suositellut. 

Aloin jo hiiltyä. Tiesin, ettei tästä tulisi helppoa. Resptivapaan lääkkeen ostaminen on vaikeaa ja vaatii kärsivällisyyttä.

Sitten rautatabletit. Typsy on jo syönyt lääkäriltä saamansa kuurin anemiaan, nyt halusin vain jotain ehkäisevää sekä minulle että tyttärelle.

Alkoi läpätys ja urkinta. Kun ei nyt noin vain voi ostaa mitä tahansa rautaa. 

Traumatisoituneena aikaisemmista apteekkikäynneistä tiesin, että on paras lähteä, ennen kuin kiivastun. Sepustin jotain kiireestä bussille, kokosin kassini ja juoksin ulos.

Rautatabletit ostin seuraavalla kerralla ruokakaupasta, ihan sieltä shampoopullojen ja suihkugeelien kyljestä. Onpa edes jotain, millä hankkia itselleen rautaisia hermoja seuraavaa apteekkikäyntiä varten.

Mutta tuohon apteekkiin en enää mene. Istukoot siellä yksistään reseptivapaita lääkkeitään vahtimassa.

Taas näitä kännykuvia, kun ei ole muutakaan tarjota...

En tiedä onko rauta- & vitamiinikuuri auttanut, vai onko Typsy muuten vaan löytänyt uuden rakettivaihteen.

Päivänä eräänä, olikohan viime viikon tiistaina, olin juuri miettimässä, mitä hyvää keittäisin tänään makaronista, kun tytär syöksyi sisään koululaukkuaan raahaten: 

-Äiti, lopeta kokkaaminen heti, nyt kokkaan minä!

Kaivoi kassistaan vasikanlihaa, herkkusieniä, pussikastikkeen sun muuta. 

Valmisti meille kieli keskellä suuta Züri Geschnetzeltes, eli kermakastiketta, jossa oli lihaa ja herkkusieniä. Ei edes itse syönyt, kun yäk, siellä oli sieniä. Ja salaatiksi oli pilkottu kokonainen kiinankaali.

Jälkiruoaksi saimme mansikoita ja kermavaahtoa, oli siellä jokunen omenanpalakin.

Olin juuri saanut siivottua keittiön ja melkein itketti kaaos, mutta pääasia, että kokki oli tyytyväinen.

Tuon jälkeen olen tuon tuosta saanut hätistää innokasta superkokkia keittiöstä. Milloin pitää tehdä hampurilaisia, milloin jotain muuta. 

Pikku ongelmana on tyttären rajaton itseluottamus. Salaattikastikkeekin kikkakokki haluaisi tehdä itse, kuka nyt kaupasta ostettua... Valkokastikkeenkin teon oli mummi selittänyt, joten kyllähän hän osaa. Mutta apua, äiti tule, en ehdi ja tuo kiehuu hellalle..! Ja nuokin unohtui uuniin!!

Toivorikkaana odotamme, että tämä vaihe menee ohi suuremmitta katastrofeitta.

Ehkä seuraavaksi iskee ompelukärpänen? Kankaat on nimittäin jo ostettuna intialaisen prinsessan asua varten: kultaa ja vaaleansinistä. Karnevaalit ovat tulossa.

Ja äidille viiniä..!

Olen tässä miettinyt, missä menee yksityisyyden rajat, mitä voin kertoa kasvavista lapsistani. Toisaalta olen ajatellut, että ehkä jutuistani on vertaistukea samanlaisten ongelmien kanssa painiville. Joskus tekee hyvää huomata, ettei ole ainoa.

Sitäpaitsi osa lukijoista haluaa kauhistella, mitä se hirveä Anne tällä kertaa on tehnyt. Pitäähän heidänkin saada heitellä löylyä kiville, kun oma elämä on tylsää. 

-Miten se kehtaa kertoa tuollaista?!? Siis sehän juo alkoholiakin! Ja lapset noin kamalia, onneksi minä olen kasvattanut Cheynne-Leopoldin paremmin!

Kahdeksas vuosi Helvetianmoista Elämää menossa, antaa palaa!

Sopraano seikkailee

Uudella Mac Omppukoneella on erinomaisen mukava kirjoittaa. Paras onkin, kun maksoi niin paljon, että koko tammikuun budjettini meni heikunkeikun ja Visa on ollut paras kaverini.

Nakkisormilleni sopiva näppis ja mikä parasta: lapset osaavat käyttää tätä mennen tullen, joten ongelman kohdatessani on apu puolitoistametristä. Exä on nimittäin mäccäillyt jo useampia vuosia lapset näin ollen myös.

Esikoiseni Typsy valittiin mukaan koulun musiikkoprojektiin ja on nyt sopraano. Ja minä kun ehdin jo sanoa, että laula sitten kunnolla eikä millään piipitysäänellä.

Vuosi alkoi harjoitusviikonlopulla kaukana poissa, junamatkan päässä. Sydän pamppaillen vein tyttären rautatieasemalle (josta kännykuvat ohessa).

-Äiti, halaat niin että rutistun, sanoi sopraano.

Ja sinne se lähti, matkalaukuaan vetäen, tikkusääri pikkupeppi.

Seuraavana päivänä matkalaista hakiessani utelin ääni tiukkana, että menikö hyvin, teitkö typeryyksiä, olivatko toiset valittaneet.

-Kerron sitten kun ollaan kotona, vastasi sopraano katsettani vältellen.

Pahat aavistukset sinkoilivat otsalohkossani ja takaraivollani. Kuvittelin, mitä kaikkea tyttäreni olisi voinut saada aikaan, luovalla lapsella ideoita riittää.

Ja sitten:

-Äiti, siellä oli yksi niiiiin ihana poika! Typsy piehtaroi sängyllään tyynyä puristaen ja pikku posket heleän punaisina. -Se antoi minulle takin, kun ulkona oli kylmä!

Vai että tämmönen uutinen salailun takana olikin. Yläluokkalainen abiturientti ja gentlemanni, ihastuttavan ihana.

Ja lukuunottamatta kavereita ärsyttänyttä vauhkoilua ihastuksen takia oli kaikki mennyt hyvin, paitsi että ruokana oli parsakeittoa, yööök, äiti tiedäthän etten syö sitä! Ja sitten sain nakkia ja leipää.

Minä ja Sulo olemme saaneet ravata Typsyn koulussa kyllästymiseen saakka. Tähän mennessä olemme tavanneet neljä eri opettajaa, joille kaikille on pitänyt kertoa samat jutut uudestaan ja uudestaan.

Onneksi pummasin taannoin jostain iltatilaisuudesta, johon tietysti kaikki muut vanhemmat menivät. Siellä oli luokkatoverin äiti tullut kertomaan opettajalle, että kun hänen lapsensa tulee koulusta, niin ensin menee puoli tuntia, kun tyttö kertoo mitä kaikkea Typsy on tällä kertaa tehnyt.

Laupias taivas.

No urheilupäivän jälkeen ei kukaan tule kertomaan mitään, sillä Typsy jää kotiin. Opettajien pyynnöstä.

Olisipa minullakin ollut aikoinani niin hyvä mäihä, ettei olisi tarvinnut mennä urheilupäivään tarpomaan talvista maantietä kilometritolkulla jonnekin hiihtäjien mökille, jossa sai palkinnoksi appelsiinin. Uuh.

Ja kun sitten sairastuin parahiksi juuri urheilupäiväksi, niin siitäkin nousi metakka. Ihme meininkiä.

Sulon äiti täytti pyöreitä ja pyysi minua valokuvaamaan.

Pakkohan minun oli, vaikkei olisi yhtään huvittanut. Olen muutenkin kuvannut vähän viime aikoina, enkä osaa käyttää kameraani edes sen vertaa kuin ennen.

Pyyhin kamerasta pahimmat pölyt.

Räpsyttelin kameraani oikealle ja vasemmalle. Kokeilin eri valotuksia, että edes joku versio olisi hyvä. Läiskin salamaa kohti kattoa, oli liikaa ja liian vähän valoa.

Tuskin asiaa auttoi, että kittasin vuoroin valkoviiniä, vuoroin punaviiniä. Kurkkua kuivasi.

Kotona en halunnut edes katsoa kuviin päin. Muistikortti oli suoraan saatanasta, kirottu kapine!

Mutta pakkohan minun oli alkaa käsitellä kuvia. Oli sumuisia pärstöjä, kummallsia värejä. Neljäsataa kuvaa selistä, hartioista ja niskoista ja muutenkin itkettävän surkeaa materiaalia.

Viikonlopun ähellettyäni sain hädintuskin kokoon fotokirjan verran katselun kestäviä kuvia.

Varsinainen valokuvaaja. En enää ikinä kuvaa kellekään mitään, ja kukapa minua tämän jälkeen edes haluaisi kuvaamaan!

Mutta ihme tapahtui, valmiissa kirjassa kuvat eivät olleetkaan niin surkeita. Tai sitten kieltäydyn vain huomaamasta, kun sieluun sattuu muutenkin tämä häpeä.