Vaarallista nettiseuraa

-Ralle on yksinäinen! päättelimme me ihmiset, kun kissa vauhkoili illat ja mekasti miehekkäästi loikkiessaan pitkin seiniä. -Seuraa se tarvitsee, leikkitoverin. 

Nyökyttelimme tyytyväisinä, tämän me kyllä järjestäisimme.

Nykyäänhään seuraa haetaan netistä, joten niin teimme mekin. Löytyi Rallen ikäinen tyttökissa, valkoinen väriläikkäinen Nikki. Tosin lapset antoivat sille samantien nimeksi Lucy.

Ralle katselee Lucyä parvekkeen oven läpi

Ensimmäiset kymmenen päivää ujo tyttö piileskeli päivät nurkassa sängyn alla ja vaatekaapissa. Huoneen ovi pysyi kiinni, ettei Ralle olisi käynyt antamassa tervetuliaiskäsittelyä. Iltaisin karvakallot tutkailivat toisiaan ikkunan läpi ja välillä mouruttiin viestejä oven läpi.

Ensitapaamisen jälkeen musta ja valkoinen kiihdyttivät ja kurvailivat öisin matot ruttuun. Päivät koisasivat samassa huoneessa ja söivät välillä jopa samasta ruokakupista. Kun toinen kakki, niin toinen vahtasi ja sitten vaihdettiin.

Ja sitten hyökkäsivät toinen toistensa kimppuun, välillä mentiin ympäriämpäri kuin piikkipuska preerian tuulessa.

Kyllä tämä tästä, ajattelimme.

Ja sitten Lucy raapaisi Rallea silmään. Seurasi eläinlääkärireissu ja silmäsalvaa viisi kertaa päivässä.

Kaksi viikkoa myöhemmin, kun silmä oli jo hyvin lähellä paranemista, niin silloin se tapahtui taas: Lucy raapaisi Rallea uudestaan samaan silmään!

Seuraavana aamuuna lähetin Lucyn entiselle omistajalle meilin, että hän saa hakea kissan takaisin. Olimmehan yhdessä pohtineet kissojen yhteensopivuutta ja hän oli sanonut ottavansa kissan takaisin, jos siltä näyttää.

Ja nyt näytti siltä.

Mitä siitä nyt tulee, jos kissalla on säännöllisesti toisen kynsi silmässä? Joko menisi näkö? Ja joka ei usko, voi kokeilemalla todeta, että salvan laittaminen yksivuotiaan kollin silmään viisi kertaa päivässä noin viiden viikon ajan (=arvioitu käsittelyaika) ei ole maailman mukavin toimitus.

Omistajasta ei kuulunut mitään, mutta ilmoitus uutta kotia etsivästä Lucystä oli samantien taas netissä.

Illalla omistajarouva seisoi ilmoittamatta ovemme takana. -Tulin hakemaan Nikin, kun te niin haluatte päästä siitä eroon! rouva sähisi kuin pahaisin kulkukissa.

Lapset itkivät silmät päästään: -Äiti, emme saa edes hyvästellä Lucyä!

-Ja lopettakaa tuo toisen nimen käyttö, SANOKAA NIKKI! vaahtosi tämä vauhko sveitsitär. Voi ristus, miten lapsellinen voi aikuinen nainen olla?!?

Sain haukut. Olin muka tehnyt kaiken väärin, valehtelin ja puhuin paskaa. Rouva tiesi kaiken paremmin, jopa paremmin kuin eläinlääkärimme.

Ja minun olisi pitänyt muka tietää 10-14 päivän sisään, jääkö Lucy meille. Miten se olisi ollut edes mahdollista, kun Lucy oli ensimmäiset 10 päivää visusti piilossa sängyn alla ja vaatekaapissa?

Hänen mielestäänminun olisi pitänyt silti päästää Ralle samantien sängyn alla piileskelevän Lucyn kimppuun. Hulluko se nainen oli?

Olin tietysti jauhot suussa, tilanne tuli niin yllättäen.  

Näin lähti Lucy meiltä ja ilta meni itkuksi.

Tällainen vauhoilu on ikävä piirre näissä muka ah niin kohteliaissa sveitsiläisissä. Ikävää myös sen vuoksi, että minut on kasvatettu kiltiksi enkä osaa tarjota nyrkille muuta kuin silmää.

Miltä näistä ihmisistä tuntuu jälkeenpäin? Ovatko ylpeitä itsestään? Muisteleeko tuokin rouva, että sainpa ne lapsetkin siellä itkemään silmät päästään, kylläpä olen aikamoinen!

 Suomikukkia

Piiloon ja karkuun

Aamuisin katselen netistä suomalaista Uusi päivä -saippuasarjaa.

Ensin kiinnosti Esko Roine, mutta eiköhän hänen roolihahmonsa jäänyt heti samantien auton yliajamaksi ja nyt hän esittääkin vain lähinnä tuhkaa uurnassa.

Mutta mitäs minä saippuasarjoilla, kun omankin elämän käsikirjoituksen on kirjoittanut joku humoristi.

Viime keskiviikkona Sulo oli töissä rakennuksella kotikunnassamme, kutsui viattomuudessaan pari työkaveria meille syömään.

Paistelin kanankoipiin rapeata pintaa. Enkä oikeasti polttanut hommassa kuin yhden sormen.

Lihat uuniin, tädää! Tämähän sujuu kuin leikki!

Vispasin reippaana kastikepulveria veteen. Loraus kermaa, sitten lisää pulveria. Sitten olikin syytä siivilöidä ruskeat paakut vaaleasta kastikkeesta.

Kello sanoi tik tak ja heitin riisiä kattilaan. Paljon riisiä, rakennusmiehet ovat ahmatteja.

Kattila oli liian pieni, sain tuskin sekoitettua. Ja kävi niin kuin pitikin: riisit paloivat pohjaan paksuksi mustaksi kerrokseksi. Maistui ja haisi käry ja katku.

Heitin hiiltyneet roskikseen ja keitin uudet riisit, mutta minne piiloittaisin likaisen, mustankäryisen kattilan? Näkyisälle en sitä kyllä jättäisi, sen verran hävetti!

Mikään kaappi ei tuntunut hyvältä idealta, astianpesukoneessakin oli ohjelma kesken. Lopulta vein kuuman kattilan vaatekaappiini, laitoin vain pari patalappua alle.

Sitten olikin makuuhuoneessa aistittavissa palaneen käry. Ei hätää, suihkuttelin parfyymiä muutaman ylimääräisen pumppauksen. Ja sitten vielä pari kertaa.

Kunditkin olivat jo tulleet, tervehdin iloisesti ja karkasin etuajassa silmälääkärille. Enkä tahdo edes tietää, maistuiko ruoka.

Vaatteeni tuoksahtavat joka tapauksessa yhä mielenkiintoiselta.

Perjantaina kaikki oli hyvin, ainakin iltapäivään saakka.

Töistä palatessani sain kuulla, että Ralle-kissa oli poissa, eikä ollut näyttäytynyt edes Pipsan ruokatunnilla.

Kukaan ei kirmannut salamana kukkaruukkuun istumaan pikkuparvekkeen oven auetessa tai kannua puskemaan, kun kastelin kukat.

Ralle oli poissa. 

Mihin ihmeeseen katoaa kissa talosta, 

jossa kaikki ovet ja ikkunat ovat kiinni 

ja parvekkeella suojaverkko? 

Pipsa itki, sydämeni oli surusta musta.

Lerpattiko parvekkeen verkko nurkasta löyhänä, sieltäkö Ralle oli kadonnut suureen maailmaan? Miten oli selvinnyt pudotuksesta, olihan maahan matkaa..?

Ilta alkoi uhkaavasti tummua. Voi pientä Ralle-poikaa, ehkä makasi loukkaantuneena jossain puskassa, kärsi ja pelkäsi...

Etsintäpartio painui pihalle.

Ja siellähän se oli, pikku pässi poikamme, tohkeissaan korvat pystyssä, vapauden hurmoksessa ja terhakkana. Naapuritalon nurkalla, ei sen kauempana kuusituntisesta karkumatkasta huolimatta.

Eikä olisi yhtään halunnut tulla kotiin, ulkona oli kivaa ja kavereita.

Minä purin hammasta, nyt et taatusti enää karkaisi! Pöheikön läpi kollin perään päättäväisenä kuin kiukustunut rugbyn pelaaja. Siellä oli toinenkin kissa, kuului ulinaa ja rääkäisyjä. Oksat riipivät ja myöhemmin Rallekin raapi sylissäni.

Kotona maistui murkina ja uni.

Ja me ihmiset olimme helpotuksesta heikkoina. Niin tärkeä on hölmökin kissa.

 

 Kuvat Klausenpass 15.08.2013

Puheluita

Joulukuussa 2012

-Haloo, onko verotoimistossa? Soitan tämän vuoden veroistani, kun en oikein ymmärrä, että miksi minun pitää maksaa kolme kertaa enemmän veroja kuin ennen, vaikka tulot ovat pienentyneet kolmanneksella.

-No niin, katsotaanpas. Täällä lukee, että teillä on vielä melkein kaksi tonnia veroja maksamatta! MURR MURR!!!

-Niin kyllä, mutta kun minä en ymmärrä, että miksi pitäisi maksaa niin paljon, kun olen kuitenkin reilusti toimeentulominimin alapuolella ja lapsiakin on kaksi...

-NO MUTTA TIETYSTI TEIDÄN PITÄÄ! *bää bää määkimistä* Pitäisi olla maksettu vuoden loppuun mennessä! Eikö teillä ole rahaa??? Maksatteko vai ettekö maksa? Mitäääää? Kertokaa heti!

-No ei oikein ole rahaa juuri nyt, kun luulin, että vuoden 2011 verotiedot tulisivat jo elokuussa ja olen varma, että olen maksanut liikaa. Että se liikaa maksettu kattaisi nämä maksamatta olevat...

-*leikkii kuuroa* Ei hätää, maksatte osamaksulla. Joka kuukausi Fr. 200,- niin lokakuuhun mennessä on kaikki maksettu.

-Mutta eikö se ole liian paljon kun minun tuloni...

-MAKSATTE OSAMAKSULLA, LÄHETÄN PANKKILOMAKKEET POSTISSA. JA SILLÄ SELVÄ. SUU SUPPUUN SIELLÄ NYT.

(Okei, ei tämä nyt ihan näin mennyt sanasta sanaan, mutta melkein)

Huhtikuussa 2013:

-Haloo, onko verotoimistossa?  Soitan vuoden 2011 veroista, kun odotin tietoja jo 2012 elokuussa ja nyt on jo huhtikuu 2013, enkä ole vieläkään saanut minkäänlaisia papereita.

-Jaahas... Katson koneelta... Hmm... Joo... On valmiit, lähetän ne postissa ensitilassa.

Ja tulivathan ne vihdoin. Veronpalutusta niin paljon, että kaikki osamaksulla maksamani oli liikaa. Olisi sille rahalle alkuvuodesta ollut fiksumpaakin käyttöä.

Tai eihän se mitään palautusta ole, kun ylimääräiset jäävät verotililleni makaamaan. Arvostan sielunrauhaani sen verran, etten ala taistella sveitsiläisiä veroviranomaisia vastaan saadakseni jotain takaisin.

Elokuussa 2013:

Vuoden 2012 verotus valmistui ajallaan. Olen maksanut niin paljon liikaa, että jos tuloni pysyvät nykyisellä tasolla, olen maksanut veroni eläkeikään saakka.

Sitä odotellessa voisin vaikka hakea verotoimistoon töihin. Osaisin minäkin pyöritellä lottokonetta ja käyttää luovuuttani keksiessäni hupaisia verolaskuja duunareille. Voisin vaikka ottaa pellen puvun työasukseni.

***

Kunhan kirjoitin tuon veroseikkailun, ihan normaalia täällä, eikä mitenkään nakerra sisintäni. Plussalla on huomattavasti mukavampi olla kuin miinuksella, ainakin raha-asioissa.

Loman jälkeen tapahtui se väistämätön: alkoivat työt ja koulut.

Duunissa oli heti ensimmäisellä viikolla niin kamalaa, että mietin moneen kertaan, miksi ihmeessä olin ikipäivänä hakenut tänne töihin.

Yksi tiimistä oli häämatkalla, toinen palloili Colombon lentokentällä jäätyään koneesta, kolmas oli sairas, neljäs oli viemässä kuopustaan esikouluun ja niin edelleen (loputtomasti), -ja me muut rukoilimme armoa pomon heiluttaessa ruoskaa. Vaikka mukavahan pomo on, ei sen puoleen.

Jo ensimmäisen työpäivän jälkeen istuin zombina soffalla, tarvitsin nosturin päästäkseni ylös. Tai mitä sitä suotta nousemaan, senkuin istuin, itkin, söin suklaata ja kaatelin viiniä Aldin pahvipakkauksesta (loistava hinta-laatusuhde).

Kaksi viikkoa meni tähän tyyliin, mutta syyskuu toi kadonneet lampaat ja helpotuksen meille muille.

Typsy aloitti uudessa koulussa, meidän pikku lukiolaisemme. Marssi innostuneena ja onnellisena ison reppunsa kanssa suureen kouluun, jossa on ruokala, akvaario, terraarioita, kirjasto. Siinä ne tärkeimmät.

Yhdeksän päivää ehti mennä, kun koulusta jo soitettiin. Osa opettajista oli käynyt ihmettelemässä luokanvalvojalle toisenlaista oppilasta, vaahtopäätä vauhdikasta.

Perjantaina minä ja Sulo menemme keskustelemaan opettajan kanssa tyttären erityispiirteistä ja siitä, miten niistä parhaiten kerrottaisiin muille oppilaille.

Taidan vähän googlettaa ja tutkia diagnoosia ja perjantaina puhun opettajan suohon.

Jokunen sekalainen lomaräpsy 

Tukholman ja Helsingin väliltä 

kuvittamassa tekstiä

Repullinen matkaseikkailua

Pitkäveteinen lento Helsingistä Zürichiin takana, nälkäkin vuoren kokoinen. Eihän Blue1:lla mitään ruokaa saanut, ei ainakaan ilmaiseksi.

Raaskin ostaa likoille jotain pientä ja kallista. Itse mutustin lakritsaa, jonka olin aikonut säästää pahan päivän varalle. Se paha päivä oli aiemmin kuin arvasinkaan.

Lentoemäntä kertoi samat vitsit jokaiselle, kohteliaana hymähdin ja litkin kylmän ilmaiskahvini.

Edellinen yö oli jäänyt kovin lyhyeksi. Näin unta, vaikka tiesin olevani lentokoneessa ja pääni keikkuvan niskaa venyttäen.

Lentoasemalla kiitolaukkaa junaan. Oli turhan kiire, en edes leipää ehtinyt ostaa evääksi. 

Vatsani oli kuin nälän takoma rumpu, tahti vain kiihtyi. Onneksi juna oli miellyttävän viileä, vaikka ulkona oli +30° vielä illansuussakin.

Ja sitten jäimme jököttämään jollekin kyläasemalle Zürichin ja Luzernin välissä.

-Teknisten ongelmien vuoksi emme voi vielä jatkaa matkaa, kuulutettiin.

Voi miksi juuri nyt, kun olimme matkustaneet jo kellon ympäri! Aloimme olla turhautuneita itse kukin.

Enpä aavistanut, että tämä olisi vielä illan pelastus.

Juna liukui eteenpäin, matka jatkui.

Keräsimme laukut ja kassit, koko Kiljusten väki Luzernissa ulos junasta ja kohti paikallisjunaa. Minä letkan viimeisenä, kun Sulo pysähtyi yllättäen. 

-Reppu unohtui!!!

Mies kirmasi pitkillä säärillään kohti junan takaosaa, juna oli kohta lähdössä takaisin kohti Zürichiä. Ei reppua. Sveitsiläiseni sinkoili pitkin junalaituria ja katosi vaunusta toiseen.

Niin paniikissa olimme molemmat, että etsiminen oli järjetöntä säntäilyä ja poukkoilua.  Repussa oli kaikki tärkeä, avaimetkin. Realistina päättelin heti, että joku oli ottanut yksinäisen repun mukaansa.

Pipsa nyyhkytti surkeana, minä päästelin ärräpäitä. Lähetin nälkäiset lapset ostamaan jotain syötävää. Typsy meni pienelle kojulle ja tilasi suomeksi: -Neljä hotdoggia! Olin sekopäisenä antanut euroja mukaan, kelpasivat nekin ja olivat antaneet jopa euroja vaihtorahaksi.

Junan henkilökunta ehdotti, että Sulo matkustaa seuraavalle asemalle junan mukana ja etsii reppuaan. Suunnittelin, että lähetän lapset mummille siksi aikaa kun kierrän pitkin kaupunkia etsimässä exää avaamaan ovea. Ei niin helppoa perjaintai-iltana, kun exä on jostain syystä taas kännykätön.

Ja sitten tuli ihana tieto, että juna jää asemalle teknisten ongelmien vuoksi. Hurraa! 

Matkustajat kapusivat ulos pakaasiensa kanssa ja Sulo löysi vihdoin reppunsa sieltä minne oli sen jättänytkin. Niin koville oli ottanut, että nälkäinen mies voi pahoin adrenaliinipuuskassaan.

Sulloimme hotdogit naamaan, hyvä tuuli palasi ja pällistelimme pimeää maisemaa. Seuraavaan paikallisjunaan, bussilla loppumatka. Olimme kotona iltakymmeneltä 14 tunnin matkanteon jälkeen.

Että taas saatiin uusi jakso sarjaan "Kotimatka yhtä seikkailua". Eipä käy matkustaminen turhan tylsäksi.

Merelliset kuvat kotiseudun parhaimmistoa (28.07.2013)

Äiti on paras

Esikoisellani oli torstaina viimeinen keyboard-tuntinsa, sillä se lysti loppui nyt. Tytär menee syksyllä gymnasiumiin, eiköhän siellä ole tarpeeksi tekemistä ja pitkiä päiviä.

Typsy lähti totutusti myöhässä, mekasti ja kiljui:  
 -Miksi kukaan ei sanonut, että kello on noin paljon!

Viiletti potkulaudalla musiikkikouluun, mahtoikohan ottaa edes nuotteja mukaansa.

Myöhemmin hän palasi huutoitkun kera, paiskoi ovea, valtavaa draamaa.

-Äitiiii, miksi et tullutkaan konserttiin!!! Oli viimeinen kerta kun olisit voinut nähdä minut soittamassa!

Ihan loistavaa. Nytkö se oli ollut, konsertti josta ilmoitettiin kolmisen viikkoa sitten lapulla?

Viime vuonna konsertin lähestyessä tyttäreni piti jatkuvaa muotishowta sopivaa konserttiasua etsiessään. Oli niin tohkeissaan, ettei kukaan voinut välttyä huomaamasta.

Ja nyt sitten: ei mitään. Miten minä olisin voinut muistaa? Eivätkö lapset ole oppineet, että äidille pitää sanoa monta kertaa?? Ja nyt olin menettänyt viimeisen mahdollisuuteni nähdä esikoiseni konsertissa. Byääää.

Lapsi lähti mummille kertomaan kamalasta äidistä, minä menin parvekkeelle kyynelehtimään surkeuttani.

T-paidassani luki "Äiti on paras", mitä kohtalon ivaa.

Viimeinen päivä duunissa ennen lomaa oli kaikkea muuta, kuin mitä odotin. Olin kulisseissa hyvissä tarkkailuasemissa poninhäntä kireällä. Lusmuilin tehokkaan näköisenä, kunnes pääsin vihdoin tositoimiin.

Ja kun kaikki oli ihanasti ohi, kokoonnuimme terassille. Hikinen poskeni läiskähteli kollegojen poskia vasten, kun toivottelimme hyvää kesälomaa kerran toisensa jälkeen.

Ja me sinnikkäimmät jäimme vielä juominkeihin toisten lähtiessä, olut kihahti janoisen kalloon. Oli viiniäkin ja alkoholitonta, jokaiselle jotakin. Minulla oli yhä työvaatteet päällä ja yritin välttää käsivarsien nostelua, olin suihkun tarpeessa.

Joku ulkopuolinen piipahti paikalle kehumaan, että on hyvän työporukan merkki, kun jäämme kesäloman alkajaisiksi istuskelemaan yhdessä. Osui oikeaan. Minulla on raskas työ ja osittain hyvinkin rasittavia työkavereita, mutta arvostan sitä, miten meitä kohdellaan.

Hyvälle tottuneet työkaverit tietysti valittavat pomon selän takana.  Hemmoteltua porukkaa, jolla ei ole aavistustakaan, millaista töissä voisi olla.

Onnekkaat.

Perjantai-iltaisin motoriikan ihmeemme Pipsa harjoittelee yksipyöräisellä ajoa alan seurassa. Jostain syystä exä on ottanut tavakseen hakea lapsi sieltä.

Olimme Sulon kanssa lähdössä tekemään viikon ruokaostoksia, kun exä soitti, ettei pääse hakemaan Pipsaa.

-Ei haittaa, pääseepä tuo bussilla yksinkin. Me lähdemme juuri kauppaan, ilmoitin.

-Mitäh, ja sitten Pipsa tulee kotiin, eikä siellä ole ketään?!?

No ohhoh, jopas on herralla huolet. Itse ottaa tuon tuosta lapset luokseen yöksi ja lähtee pubiin. Hänellä ei ole koskaan ollut ongelmaa jättää lasta yksin, ei edes silloin, kun likat olivat vielä oikeasti pieniä ja valvonnan tarpeessa.

-Entä jos lapsella on nälkä, mitäs sitten? mies kiukustui.

Tjaa, kymmenvuotiaallani ei ole vielä koskaan ollut vaikeuksia avata jääkaappia. Suurempi ongelma on ollut, ettei jääkaappi pysy kiinni. Pipsa löytäisi herkut vainullaan, vaikka piiloittaisimme ne Sulon työkalupakkiin.

Loppujen lopuksi Pipsa saapui ennen kuin ehdimme lähteä. Ei halunnut mukaan kauppaan, vaan jäi mieluummin kotiin.

Sanoisinko, että paljon melua kolisevista tyhjistä tynnyreistä. Yritti kai saada jotain huono äiti -fiilistä pintaan. Tällä kertaa kalikka ei osunut koiraan.

Ja taas ostimme yhden matkalaukun Suomen lomaa varten, suuren ja mustan. Nyt on jo torstai, kohta pakataan ja ensi viikolla lennetään.

Kaikenlaisten matkalaukkuostosten jälkeen ei taida olla enää varaa ostaa Suomesta alennuslöytöjä tai ulkomailla valmistettuja suomalaisia astioita.

Muutenkin matkakuume on ikävästi latistunut. Kummallisia puheluita mutsin ja kälyn kanssa. Suuhuni laitettuja sanoja, vääristelyä ja painostamista.

Matkaseurana epävarmuus ja paha mieli, misten tästä lomasta selvitään? Voisin kirjoittaa tästä metritolkulla, mutta olkoot.

Onkohan aika alkaa viettää lomia muualla kuin kotikaupungissa? Ehkä ensi vuonna varaamme hulppean järvenrantamökin jostain hyvin, hyvin kaukaa.

Kuvat meidän pihasta 08.07.2013

Firmakekkereillä

 

Tulipa taas käytyä firman pippaloissa. En tietenkään muistanut mitään mitä kutsussa luki, mutta sattumalta osasin marssia paikalle juuri oikeaan aikaan.

Tihuutti sadetta, terassi oli katettu. Upeat maisemat järvelle, oli pilviä ja nitten lomasta kurkistelevia vuoria, eikä tietenkään kunnon kameraa mukana.

Minulla oli mustat housut, hihaton pellavatunika ja sen päällä ohut neulerätti Prisman alesta. Olin meikannut ja näytin pelleltä, hiuksetkin kuin kulkukoiran turkki.

Kippasin ensimmäisen, toisen, kolmannen valkoviinilasillisen. Buhvetista graavilohta ja parmankinkkua. Yhhyh, sain yliannoksen alakarppimuonaa. Onneksi oli myös kuivatuilla tomaateilla ja tuorejuustolla täytettyjä pikkuruisia voisarvia.

Kaikki yli kaksisataa firmalaista laumana alakertaan kokoustiloihin.

Paljon ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka kuitenkin ovat töissä samassa talossa. Myös eläkkeelle jääneitä, jotka eivät huomanneet olla hiljaa silloin, kun joku piti puhetta, vaan huusivat tohkeissaan sylki pärskyen.

Olin löytänyt vierustovereikseni muita tavallisia duunareita. Ei siitä ollut mitään iloa, kun ei ollut kellekään mitään sanottavaa. Suru puserossa murjotin salaa, päässäni pyöri viinikaruselli.

Kaksi kanaa kaakatti pöydän päässä, sitten pari tamilia supattamassa keskenään. Huivipäinen albaaninainen paleli mustassa villatakissaan samaan aikaan kuin minun otsani pukkasi hikeä ja kainalot tuntuivat tahmeilta.

Ja sitten ruokaa: oli kiinalaista ja thaipöperöä, lihaa ja perunoita grillistä, pastaa ja sushia. Vatsaani ei sopinut paljoakaan, kun olin kitannut kuumuuteeni litran vettä.

Ystävällisyyttä pursuavat naistarjoilijat olivat liikuttavan huolissaan siitä, oliko meillä kaikki hyvin. Yksi näytti aivan Tanja Vienonen-Karpela-Saarelalta, paitsi että oli kauniimpi. Hampaatkin niin valkoiset, että hymy sattui silmiin.

Jälkiruokaa, ja sitten pakoon. Ajelin bussilla kohti kotia läpi kaupungin rahakkaampien seutujen, oli ihania vanhoja taloja ja vehmaisia puutarhoja.

Ja päätin, etten mene firmakekkereihin enää koskaan.

Vielä huomenna töihin. On kohtalon ivaa, että viimeisenä päivänä ennen kesälomaa joudumme tekemään vielä tavallista pitemmän työrupeaman.

Viimeinen päivä on raskas, huonotuuliset ja motivaatio-ongelmaiset työntekijät toinen toisensa kiusana. Viime vuonna en viitsinyt jäädä edes lomallelähtökaljalle muitten kanssa, vaan säntäsin kiukkuitku kurkussa pihalle ja lomailijan vapauteen.

Likat toivat jo todistuksensa riemusaatossa, kummallakin yhtä hyvä kuin ennenkin. Palkinnoksi saavat valita luettavaa kirjakaupasta, nämähän nielaisevat ohimennen vähintään kirjan päivässä.

Lainasin jo kirjastostakin esiteinien kirjoja. Typsy katsoi tuomisiani arvostellen, ei kuulemma kiinnostanut. Otti sitten kuitenkin yhden kirjan ja painui huoneessaan jököttävään telttaan lukemaan. Ja lukikin kirjan samantien kahteen kertaan, kun oli niin hyvä.

Arvaatte kai, että riemusta repesin, kun tytär toi mummilta teltan ja kokosi sen huoneeseensa metalliosat parkettia viistäen. Haiseekin niin että yhhyh! No itsepä siellä nukkuu patjanaan vaivainen päiväpeitto.

Sulo on sairas, vaikkei sitä tunnustakaan. Kauhea nuha ja päässä vasaroi, kuumetta ei ole mitannut. Ei ole aikaa nyt sairastella, Panadolin voimalla töihin.

Ei olisi juuri nyt tarvetta kesäflunssalle kellään.

Kriitikkona

Elämäni muuttui kertaheitolla, kun ostin kuulokkeet. Onhan minulla ennenkin ollut: turpeat pehmustetut läppäriä varten ja korvan sisään survottavat kännykälle. Mutta niitä en ole juuri koskaan käyttänyt.

Kunnon kuulokkeet avasivat uuden maailman! YLE Areenasta kuunnelmia ja radio-ohjelmia suoraan korvaan samalla kun koukku saa vauhtia ja kesäpaitaan syntyy virkattu reikä toisensa perään.

Telkkaripuolen tuotoksia katselen silloin, kun sveitsiläiseni katselee telkkarista kaikenmaailman rekkoja ylittämässä jäätä Alaskassa tai muuta miehekästä.

Mutta kehtaanko edes sanoa: on osunut kohdalle surkeaa tarjontaa.  

Hanhen selästä, muka huvikuunnelma. No ei huvittanut yhtään. Hyvä, parempi, paras teko oli jakson nimi, kaakatus sivalsi korvaani ikävästi. Ja muka ammattilaisten tekemä. Miksi en minä ruvennut radioteatterilaiseksi, niin olisi edes jotain tasoa?!?

Entä Jungle of Dreams, kotikatsomon esittämä... hmm... tuotos, pääosissa nimiä joita jopa minä tunnen. HÄVETKÄÄ, aivan surkeaa näyttelijätyötä!

En luovuta. Kyllä sieltä sonnan seasta löytyy vielä hyvääkin, kunhan jaksaa kaivaa.

Orastavaa tv-ja radiokriitikon uraani siivittää jatkuva PMS, mikä kirvoittaa verbaalisuuteni uusiin sfääreihin. Kiukku kihisee ja raivo räiskyy, kun Rouva Vääpeli on hormonien heiteltävänä.

Sulo reppanallakin voisi olla joku kaksikymppinen herkku, mutta sen sijaan on kohta viisikymppinen premenopaussinen akka, joka kasvattaa läskiä ja suunnittelee kaksiteholasien ostamista.

Muuten ei ihmeempää Helvetiassa, mitäs täällä koskaan. Koulua vielä kaksi viikkoa jäljellä, todistukset syynätään ensi viikolla.

Nämä viimeiset viikot ovatkin olleet jatkuvaa pyöräretkeä ja eläintarhavisiittiä. Tuon tuosta saa olla kaupassa hakemassa sipisiä ja muuta evästä repun täytteeksi, kun jälkikasvu matkustaa. Muutamaa päivää myöhemmin löytyy repun pohjalta sinne unohtunut makkaraleipä löyhkän perusteella.

Hellettäkin on ollut, liiaksikin. Aamulla tuuletus, sitten kaihtimet kiinni. Mieltä ylentävää nauttia kesästä pimennetyssä asunnossa itseruskettavaa voidetta sääriin sivellen, kun ulkona ei pysty olemaan.

Ja sitten taas sen verran syksyistä, ettei parvekkeella viitsi palella ja paidoissa saa olla hihat.

Likoille ostin jo lentolaukut, Suomen lomamme lähestyy kiitävää vauhtia. Kävimme mittanauhan kanssa kellarissa pällistelemässä matkalaukkujamme, kun niiitäkin nykyään saatetaan syynätä lentokentillä.

Toista oli ennen, kun Sveitsiin pakaasikuorman kanssa lähtissäni kysyttiin aina, että eikö sulla muuta ole kuin nämä?

Arkisia asioita

Kummallista, että taas yön pimenä tunteina sommittelin päässäni vähintään Nobelin arvoisen blogipostauksen, mutta tässä läppärin ääressä istuessani kaikki hienot suomen kielen kiekurat ja älykkäät ajatusjuoksut ovat kaukana poissa.

Äh, lässytänpä sitten lämpimikseni arkisia asioita.

Tiedätte jo, että täällä on ollut vuosisadan kamalin kevät, mutta kerron sen silti uudestaan.

Ikkunasta mulkoillessa näkyy vain valtava ankeanharmaa pilvimeri ja tummanpuhuvaa asfalttia. Lämpöä kymmenen asteen paremmalla puolin, ainakin päiväsaikaan.

Ja sitten saimme puolitoista ihanaa kesäpäivää aivan yllättäen! Ihan kuin säävaltias, se inhottava kiusanhenki, haluaisi antaa näytteen siitä, miten ihanaa voisi olla, mutta ei olekaan, ähäkutti, prööt ja hah hah!

Aurinkoisen maanantai-illan vaihtuessa yöksi kävin parvekkella noutamassa alkukesän harvinaista herkkua tankanneen kukka-amppelin. Jäin kuuntelemaan alkuyön ääniä, ihailin pimeyden sytyttämiä valoja parvekkeellamme. Oli niin lempeää ja rauhallista.


Hetken itkeä tihuutin ja hyvästelin kesän, ties miten pitkäksi aikaa. Onneksi Sulo ei kysynyt mitään, oli vain siinä ja ihana.

 Tämmöistä olin kirjoitellut jo viime viikolla:

Täällä on taas koettuna köhä- & niiskutusviikko, uhrina Typsy esikoiseni. Koko viime viikon poissa koulusta, minkäs sille mahtaa.

Yllätys oli suuri, kun perjantai-iltapäivällä löysin Pipsan tavaroista pienen lapun Typsyn opettajalta:

Hyvä Rouva Suomalainen

Koska Typsy on ollut poissa pitempään kuin 3 päivää

tarvitsen ensi viikolla lääkärintodistuksen.

Ystävällisin terveisin

Rouva Opettaja

Täh ja mitäh?!? Viikon poissaoloja on ollut ennekin, eikä koskaan ole tarvinnut viedä minkäänlaista lääkärintodistusta. Mistä lähtien on tällainen sääntö ollut voimassa ja miksei meitä ole informoitu etukäteen? Vanhemmilla opppilailla ymmärtäisin todistuspakon, mutta kuudesluokkalaisella..?

Luuleeko opettaja tosissaan, että olen ihan huvin vuoksi pitänyt kotona 12-vuotiasta hyperaktiivista lasta hyppimässä seinille?! Vai luuliko meidän olleen kielletyllä lomalla sillä aikaa kun toinen lapsista on käynyt normaalisti koulua? 

Oli kyllä oikeasti kuumetta yli 38°, aivan kauhean kova yskä yötäpäivää ja nuhaa ihan riittävästi.

Kiukutti soittaa lääkärille. Omavastuuosasta tämäkin menee eikä vakuutuksesta irtoa ropoakaan, manailin. Lapsikin enää toipilas eikä hoidon tarpeessa.

Ja sitten lääkäriin samantien, onneksi se on ihan muutaman minutin bussimatkan päässä. Saimme pienen pussin lääkkeitä ja tarvittavan todistuksen. Olipa tämäkin asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Maanantaina Typsy ilmoitti, ettei kuule toisella korvallaan. Niin tietysti, korvatulehdus, mitäs muutakaan. Illalla sylissäni kipua itkevä lapsi, ibuprofeiinia ja helmikuisesta korvatulehduksesta jääneitä tippoja.

Tiistaina heti aamusta taas lääkäriin. Isuimme ankeassa tutkimushuoneessa odottamassa, kauan ja iäti.

Väsytti niin, että puolitosissani suunnittelin oikaisevani tutkimuspöydälle nukumaan. Aloin epäillä, että meidät oli unohdettu ja istuisimme odottamassa, kunnes vastaanotto menisi kiinni ja siivoja ilmestyisi paikalle. Tyttäreni mielestä tälaiset ajatukset olivat noloja.

No tulihan lääkäri vihdoin. Verikoe onnistui loistavasti verrattuna siihen kertaan, kun meitä oli kolme pitelemässä kiljuvaa lasta ja yksi ottamassa verikoetta kyynärvarresta.

Proffatyttäreni keskusteli henkeviä lääkärin ja vastaanottoapulaisen kanssa, pohdiskeli tilaansa ja sen syitä. Sai luvan mennä kouluun, onkin tärkeä projektiviikko menossa.

Ja taas pussillinen lääkkeitä kotiinviemisiksi. Kyllä nyt luulisi riittävän.

Ihmeitten aika on tässä ja nyt: exä sai töitä! Nyt sitten jännätään, selviääkö mies kolmen kuukauden koeajasta kunnialla. 

Asian huono puoli on, että vilkkaalla mielikuvituksella varustetut tyttäreni ovat nyt ruokatunnit vailla paimentajaa silloin, kun minä olen töissä. Jo ensimmäisenä päivänä ruokaa oli vähän näykitty ja sitten oltiin juostu kiitolaukkaa läppärille, vaikka olin pistänyt hiiren lukkojen taa.

Muuten olen ollut ihan kotirouvana viime ajat, kun töissä on ollut haukotuttavan hiljaista. Ei haittaa kuukausipalkkalaista.

Suunnittelin tietysti siivoavani koko talon, mutta tosiasiassa olen katsellut telkkarista iltapäivän laatusarjoja suklaata jauhaen ja virkannut kirpparilangoista kukkasia. Jotain lohtua tähän kesättömään alkukesäänkin.

 Ankeanpuoleiset kuvat Haslibergistä 20.05.2013

Pahoilla mielin ja kädet nyrkissä

Heikkona hetkenäni olin sytyttänyt tähdet esikoiseni silmiin lupautumalla myymään koulun kirpparilla hänen kanssaan. -Äiti, ihan oikeasti, kiitos, ihanaa!

Typsy olikin tohkeissaan, käpälöi jatkuvasti rahalaatikkoa ja asetteli myytävänä olleita kynttilänjalkoja, kippoja ja laseja, valkoposliinisia enkeleitä.

Olin sentään laskelmoinut oikein: aamulla oli vielä hiljaista. Oli niin väsykin, että tihrusilmäni vuotivat kyyneleitä, vai heinänuhako ilmoitteli olemassaolostaan?

Katselin Typsyn luokkakavereita toisten pöytien takana. Oli muodikkaita farkkuja, niittivöitä, kajalit siellä missä pitääkin. Niin isoja joka suhteessa, oli lantion kaarta ja selvää teinityttöainesta.

Ja sitten minun tyttäreni omana itsenään, mummin ostamassa aivan liian isossa farkkutakissa, housut pyllystä pussittaen. Huokaisin. Kasvaako tuo koskaan isoksi tytöksi?

Sitten oli työvuoroni ohi, Sulo ja Pipsa saapuivat. Jätimme innokkaan supermyyjän tiskinsä taakse.  

-Ostakaa vati, se on aitoa käsityötä! Näitä jäätelökippoja saa kahdeksan viiden hinnalla!

Lähdimme koululle tapaamaan Pipsan opettajaa. Olisipa sitten sekin velvollisuus hoidettuna.

-Te kun olette suomalainen, niin haemme kahvit! Kaikki suomalaisethan ovat kahviriippuvaisia! ilakoi opettaja heti koulun ovella, suomalaisen äidin poika.

Istuimme pöydän ääreen, opettaja veti henkeä ja aloitti:
-Pipsalla ei ole ainoatakaan kaveria luokassa.

Minun pieni tyttöni, jonka suuri sydän rakastaa kaikkia maailman eläimiä. Joka tietää linnuista ja hyönteisistä kaiken, pyöräilee posket punaisina syöttämään vuohia.

Aina yksin, ulkopuolella, toisten ilkuttavana. Läski! Hidas! Kömpelö!

Ja Pipsa on täynnä kiukkua, kärsii. Puristaa kätensä nyrkkiin, silmät salamoivat vihaa. Ja sekös luokkatovereita vasta huvittaakin, hihittelevät kätensä suojassa.

-Ei teidän tarvitse olla Pipsan kavereita, mutta älkää olko ilkeitä, kertoo opettaja sanoneensa keskusteluissa toisille oppilaille. Niinpä, ystävyyteen ei voi pakottaa. Mutta ystävällinen voi olla kaikille.

Kuudennen luokan jälkeen toiseen kouluun, Pipsa mielellään eri kouluun kuin nämä toiset, siitä voi tulla uuden alku.

Ja sitten.

Pipsalla on koko vuoden ollut paikka maksullisessa ryhmässä, jossa on aikuinen seuraamassa kotitehtävien tekoa.

Vuoden aikana hän ollut paikalla vain 5-6 kertaa.

Elokuusta toukokuuhun on pitkä aika. Olin niin äimänä, etten tajunnut edes tivata opettajalta, miksi kukaan ei ollut ilmoittanut minulle aiemmin. Olisiko pitänyt osata kysyä? Lapsihan oli pitänyt asian salassa.

-Äiti, en tykkää tehdä läksyjä kun siellä on paljon muita. Ja yksi tyttö kiusaa, sanoi Pipsa itkua tuhertaen. Myöhemmin olin yhteydessä läksyryhmän vastuuhenkilöön ja peruin koko jutun.

Opinnot sujuvat kuitenkin kohtalaisen hyvin, lapsella on opettajan mukaan hyvä kovalevy, heh, sinne sopii. Tulevaisuudessa yhtä tai toista kautta kohti ylioppilastutkintoa. Täällä tämmöiset asiat päätetään aikaisin.

Pahoilla mielin silti kotiin. Lapsen erakkoelämä painoi mieltä, pilvet taivaalla vaihtuivat harmaista yhä tummempiin. Ulkona kevään vihreys ja kesä kulman takana, mutta minulle näkyivät vain syksyn haalistuvat värit.

***

Ja sitten maanantaina: tulin töistä kotiin ja Pipsan huoneesta kuului iloinen kilkatus.
-Äiti, Natali on täällä! Ne on muuttaneet takaisin ja Natali on nyt mun luokalla!

Takavuosien luokkakaveri, jonka muuttoa surtiin. Nyt hän on täällä taas, Pipsan luokkakaverina! Miten tämä menikään näin hyvin, taivaaltako tämä ihanuus tipahti?

Moneen kertaan varmistin, että olin ymmärtänyt oikein. Ihanko oikeasti sun luokalla? Onko se vielä sun kaveri? Tuleeko se toistekin meille kylään?

Iso kivi putosi sydämeltäni, musta murhe oli säpäleinä.

Elämään palasivat värit ja kas: ulkonahan on mitä hienoin kevät!

Ennakkokesä

 

En minä mitään kesää kaipaa!

Lapset vinkuisivat uimalaan juuri sellaisena päivänä, kun ei millään jaksaisi.
Olisi kuuma ja hikinen nihkeys. Aurinko paahtaisi bussin ikkunan läpi ja varvastossut hinkkaisivat vesikellon varpaitten väliin.

Uimalassa kus...pissattaisi, ja kun tulisi vessasta, niin olisi jano. Ravintolassa ainoa vapaa paikka olisi samassa pöydässä seitsenkymppisen hidalgon kannssa, jolla olisi hopeoitunut karvapeite rinnassa ja kuolatippa leuassa. Ja kun pääsisi vihdoin auringon paahtamalle viltille, niin johan olisi taas rakko pinkeänä.

Kun olisi aika lähteä kotiin, niin lapsista löytyisi vain Pipsa. Sillä aikaa kun etsisin Typsyä, niin ehtisi Pipsa kadota. Ja lopuksi etsisimme yhdessä jommankumman rillejä.

Että nautitaan vain tästä ikuisesta takatalvesta.

Tyypillistä. En ehtinyt saada edes kesänvastaista manifestiani julkaistua, kun tänne jo pläjähti mieletön huhtikuinen ennakkokesä!

Perjantaina myrskytuulta, kun talvi kohtasi kesän. Sen jälkeen aurinkoa, aurinkoa, vuoret piirtyivät selkeinä sinistä taivasta vasten.

Sunnuntaina parvekekauden avajaiset. Teimme pakastepizzaa, viikolla elämäntuskaan korkkaamani punaviinipullo tyhjeni. Puhuimme typeriä, minä ja Sulo. Toivottavasti naapurit eivät kuunnelleet.

Lempeää lämpöä ja vähän kuumaakin oudokseltaan auringossa istuen. Käristin kalpeaa naamaani, peilissä kohtasin pirteän punaposken.

Myöhästyneissä pääsiäiskukissa näkyi vihdoin elämän merkkejä, vaikka kuvien krookukset kokivatkin kovan kohtalon litistyen kaatuneen metallisen heppataulun alle. Kyllä meinasi itku tulla tällä puutarhurilla.

Illan pimetessä lämpömittarimme näytti +24°. Parvekelamput syttyivät, värillinen lamppuketju kattoon ja toiset kukkalaatikkoihin. Katselimme ylitsemme lentäviä lentokoneita, niitähän täällä riittää, Zürichiin ja Zürichistä.

Ei olisi voinut olla täydellisempää.

Otan ennakkokesästä kaiken irti, torstaina palaamme oikeaan totuuteen. Keväthän nyt vasta on.

Suomen loma on varattuna ja jopa maksettuna. 

-Voi, täällä on tilaa vaikka kuinka! intoili äiti puhelimessa.

Miten sanon 77-vuotiaalle, että kiitos, mutta en aio sulloa nelihenkistä perhettäni niihin neliöihin? Asunto on aivan yhtä pieni kuin ennenkin, vaikka isä lähtikin taivaallisille sohville loikoilemaan.

Olen kai murrosiässä vasta nyt ja aion vihdoin tehdä äitini tahtoa vastaan. Minkähänlainen soppa tästä vielä syntyy?

Niin monta lomaa olen istunut yksin vanhempieni parvekkeella kaikkien muitten nukkuessa. Juonut ehkä salaa vähän viiniä, katsellut naapuritalon tiiliseinää. Päättänyt, etten enää ikinä tule Suomeen.

Ja nyt meillä on majapaikka, jossa lapset saavat olla oma itsensä, juosta kissojen perässä ja kadota  puutalokorttelikkoon seikkailemaan.

Aikuisilla on seuraa, on piha jossa grillata ja ihmetellä yötöntä yötä, puhua suusta suuhun kolmella kielellä.

En aio pilata lomaani tekemällä vastoin tahtoani.