Mulkosilmäilyä

Joskus on pakko ällistellä aikuisen ihmisen typeryyttä.

Kuten silloin, kun esimiesasemassa oleva työkaverini, 23-vuotias avioitunut rouva, oli ostanut uuden talvitakin.

-Laita päällesi, että nähdään! pomo yllytti.

Ja niin pikkurouva haki upouuden mustan toppatakkinsa ja ahtautui sen sisään.

Kuin paistettu nakki, jossa kuori on poksahtanut. 

Toppatakin muhkeus katosi litteäksi panssariksi
ja kireäksi kankeudeksi.

Vetoketju meni kiinni vain vaivoin ja 

kiemurteli pinkeänä kuvun päällä.

-On tämä vähän pieni, hän uikutti.

Minä siinä sitten hämmästelemään, että miten upouusi takki voi muka olla liian pieni. Eikö vaatteita yleensä soviteta ja liian pieni vaihdetaan numeroa isompaan tai etsitään aivan toinen?

-No mutta kun siinä oikeassa koossa näytin niin lihavalta! pikkurouva pullisteli havainnollistaakseen oikean koon muhkeutta.

Ja sitten vasta alkoikin kaakatus akkojen kesken. Että eihän takkia edes pidetä kiinni, siis oikeasti, montako kertaa edes laitat takin vetoketjun kiinni? 

Olin viisaasti hiljaa. Ainoastaan kuopistaan pullahtaneet mulkosilmäni olisivat saattaneet paljastaa, miten typertynyt olin.

Ehkäpä minä tässä typerä olenkin.

Haenkin kellarista sen pieneksi jääneen nahkatakin! Siinä varmaan näyttäisin paljon hoikemmalta ja seksikkäältäkin, kun nappeja ei saa tissien päältä kiinni. Miksi en keksinyt tätä jo aikoja sitten?? 

Kengätkin kannattaa ostaa numeroa liian pienet, että kaviot näyttäisivät sirommilta. Voisihan niitä pitää aina kun istuu! Kuinka monta kertaa kengät jalassa joutuu edes kävelemään? Bussillahan sitä mennään.

Ehkä näin, jos älykkyysosamäärä on kengännumeron luokkaa.

Omilta lapsiltani voisin jotain vastaavaa neronleimausta odottaakin, jos päästäisin heidät yksistään vaate- tai kenkäostoksille. Tosin todennäköisesti ostaisivat liian isoja.

Kävihän Typsy kerran lähimarketissa ostamassa jumppatossut, noin neljä numeroa liian suuret. Kun sopivathan ne ja jäi vielä tilaakin.

Kävin tapaamassa tyttären terapeuttia.

Olin aikeissa alkaa pauhata turhautumistani luokanvalvojaan, kun terapeutti ehti jo kehumaan samaista herraa. Että miten hän omistautuu Typsyn koulunkäynnin sujumiselle, ei ole tällaisia opettajia joka koulussa.

Katsoin parhaaksi pysyä hiljaa, vaikka mieltäni kalvoi opettajan viimeisin sähköposti. Teksti sai minut lähes luopumaan ponnisteluistamme, eihän niitä näköjään kunnioitettu millään tavalla. Plääh, ollaan sitten ne typerät vanhemmat, jotka eivät tee mitään.

Oikeasti iso kiitos opettajalle siitä, että löysi lapselle Maailman Ihanimman Tytön antamaan matematiikan tukiopetusta. Ja sen lisäksi tyttö käy läpi kaikki Typsyn koululaukussa olevat ruttuiset paperit ja lajittelee ne mappiin.

Kokeisiin on helpompi lukea, kun ainakin suuri osa papereista on tallella. Mutta hei, eivät ne tallella olevat paperitakaan auta, ellen aja ruoskan kanssa tätä laiskuria lukemaan! Haloo ope, mekin teemme osamme, vaikket sitä uskokaan!

Näin pyörähti käyntiin yhdeksäs vuosi Helvetianmoista elämää. Mielelläni suoltaisin tekstiä useamminkin, elleivät aamut menisi nukkuessa ikuista univelkaa. Jos muita on kotona, ei tekstiä tule. Tämä on yksinäisen hommaa.

Joulu tulla jolkuttaa, enkä ole päättänyt vielä edes aaton ruokia. Taidamme tehdä sekalaisia pöytägrillijuttuja moneen makuun, fonduen tuomaa juustoähkyä en tahdo. Lahjoja olen ostanut tasan kaksi, yhden kummallekin lapselle.

Ehkä kokeilen tehdä karjalanpiirakoitakin likkojen kanssa. En ole niitä muistaakseni leiponutkaan sitten koulun kotitaloustunnin. Jokunen vuosi sitten aioin tehdä, mutta kyllästyin poltettuani riisipuuron kahdesti pohjaan.

Vasta myöhemmin huomasin, että hellan levy oli rikki ja paahtoi täysillä koko ajan.

Jouluisaa joulua kaikille ja tapaamisiin!

*Kuvat viime lauantailta 20.12.2014*