Napakymppi

Sain viisi työasua, avaimet, nimikyltin rintaan, kakenlaista firmakrääsää ja infopaketin. Ja elokuun lopussa jo ensimmäisen tilin firmasta Vakaa & Vanha!

Että näin tässä sitten kävi, kerrankin osui mäihä ja tuuri napakymppiin. Oli kai Merkuriuksella ja Jupiterilla oikea kulma, vai biorytmitkö ne svengasivat minulle kaksikin työtarjousta? Ja valitsin sen varmemman, tässä iässä riskinotollakin on rajansa. 

Kärvistelin elokuun kahden duuniin loukussa, mutta nyt on sekin ohi. Perjantaina lähdin kotiin kolmihaaraisen orkidean kanssa, poskipusuja jaettuani. Työkaverilla oli kosteat silmät, eikä hän ilosta itkenyt, vaikka irvileuat niin luulette. Jospa tällä kertaa tarkoitimme oikeasti, että pidämme yhteyttä ja menemme porukalla kahville ja juoruamaan?

Uudessa duunissa on oppimista niin, että öisin olen herännyt ahdistavaan sydämen jyskeeseen. Paineita ja stressiä, kun ei vapaapäivinäkään ole päässyt pois oravanpyörästä. Mutta kuka käskee ahnehtimaan ja vaatimaan itseltään täydellistä suoritusta? Ongelma on kuutiopääni sisäpuolella.

Uudet työkaverit ovat... noh... kaikenlaisia. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua erääseen vietnamilaiseen, joka ei edes tervehdi eikä vastaa jos kysyn. Olenko ilmaa vain? Eräällä toisellakin on ilmeisesti kamalaa töissä, naama happamana viljelee tympeyttä ympärilleen. Sitten pois lähtiessään säteilee auringon lailla.

Ja sitten on pari ihanaa hupsua Balkanilta, joitten kanssa työnnetään salaa herkkuja suuhun työn ohessa. On pedantti portugalilainen sekä brasilialainen kaunotar. Ja sveitsitär, jota kaikki inhoavat, mutta minä tulen hänen kanssaan toimeen mainiosti. Ehkä se Mr Hyde vielä löytyy, tiedä häntä.

Hiervästi uusia ihmisiä. Vielä muutaman viikon jälkeenkin kohtaan uusia kasvoja, kaikkia nimiä en opi ikinä! Ja ne isot herrat kravatteineen, joilla on aina kiire, mutta silti ehtivät aina olla töykeitä.

Ja minun esimieheni, Herra B, näkee minussa aitoa työn iloa. Eikä näe väärin.

Että mikäs tässä, uutta elämänvaihetta aloitellessa! 

Nolouspisteitä keräämässä

Taas on haku päällä. Pikku paineet heiluvat hirttosilmukkana pääni yllä, kun työt loppuvat syksyllä. Työttömyys ei ole vaihtoehto, töitä on pakko löytyä.

Kävin ostoskeskuksessa työhakemuskuvassa. En vieläkään näytä kolmikymppiseltä, vaikka kuinka toivoisin, mutta ainakin uudessa kuvassa on tämänhetkinen hiusväri ja pörrö suoristettuna.

Ja pistin kolme hakemusta matkaan.

Viime torstaina oli niin ihana päivä köllötellä järven rannassa!

Keskiviikko & torstai

Tietysti taas soittivat kesken makeitten unien aamuyöstä klo 9.
-Haloo, Firma Vanha & Vakaa täällä, olisimme kiinnostuneita. Mutta onko teillä alan kokemusta?

Mitä jos katsoisitte siitä hakemuksesta! Siellä se on präntättynä, upea työurani vuosikymmenien ajalta. Miksi ylipäätään soititte, ellette edes katsonut hakemusta??

En tietenkään sanonut noin, vaan kakistelin typeryyksiä unen painamalla äänellä, enkä paniikissani saanut nettikalenteria auki sopiakseni tapaamisesta.

Seuraavana päivänä soitettiin toisesta firmasta. Suosioni sekoitti pääni ja aloin laskea, miten paljon tienaisinkaan uudessa työssäni, ihan kummassa vain!

Paatit tauolla

Viikonloppu

Koko viikonlopun kamppailin nousevaa jännitystä vastaan. Hengitin rauhallisesti ja nitistin alkavan sydämenläpätyksen ihan luomusti ilman kemiaa kerran toisensa jälkeen. Kuvittelin olevani voimakas ja itsevarma, kuin Miss Phryne Fisher TV-sarjassa!

Ostin alesta työnhakupaidan, valkoisen. Kuvittelin näyttäväni siinä asialliselta, vaikka oikeasti näytin vain kalvenneelta kukkaistytöltä. Sen pariksi vanhat tanttateryleenit ja viisi vuotta sitten ostetut mustat rouva-avokkaat (yök), ja johan olin sopivan tylsä kelvatakseni mihin vain!

Nämä joutsenet suojelivat poikasiaan niin, 

että sain kiivetä karkuun

Maanantai, 
Firma Vanha & Vakaa

Kieltämättä ihmiset katselivat minua pitkään ja papparaiset tekivät bussissa tilaa. Ehkä vain hulluna pitivät, kun +37°:n helteessä sipsutin kauluspaidassa ja tekokuituhousuissa, joissa oli pitkät lahkeet. Pipsalta anastamani paperiviuhka sai kyytiä, kun yritin kuivattaa kokovartalohikeä.

Olin paikalla ennen kuin Herra B saapui. Hymyilin spontaanisti hänet nähdessään, sellainen sympaattinen vatsakas ja poskekas miekkonen. Tämä menee vielä hyvin, ajattelin.

Mutta en saanutkaan olla äänessä, kuten olin toivonut. Herra B halusi pitää monologia, ja heitti sekaan muutaman kysymyksen, kuten: -Mitä kunnioittaminen tarkoittaa Teille? Kas kummaa, etten ollut varautunut juuri tähän kysymykseen.

Tunnin päästä sain lähteä, suuni oli kuiva ja migreeni vilkkui silmissäni. Häpesin omia typeriä vastauksiani, ruttuista paitaani, kaikkea.

(pahoittelen iPhonekuvieni puurolaatua)

Tiistai,
Firma Upouusi 

Seuraavana päivänä toinen haastattelu edellisen kilpailijalla, firmassa Upouusi.

Tällä kertaa toinen paita, joka ei rypistyisi. Väliäkö sillä, että viisi vuotta sitten ryntääni sopivat sisään paremmin kuin nykyään, ainakin silhuetti oli imarteleva. Stressasin vain ajan puutetta, gyneltä tultuani meikkasin lennosta ja puin jalkaani pesusta kosteat housut.

Jo edellisenä päivänä kaiken antaneena olin kuin tyhjiin puristettu sitruuna. Helle alkoi ärsyttää, olisin mieluiten mennyt nukkumaan.

Herra M oli iloinen, reipas, avoin, ja epäsveitsiläisen rento ollakseen korkealla firman arvoasteikossa. Tervehtikin epämuodollisesti ja haki minulle lasin vettä ja itselleen pulloveden.

Tunnin verran juttelua, tällä kertaa meni paremmin ja sain jopa kertoa nykyisistä työtehtävistäni. Herra M kertoi moottoripyöräilevänsä ja yhdessä juoruilimme firmasta, joka on nyt ostanut nykytyöpaikkani.

Kotona yritin nukkua, mutta en pysynyt irtautumaan sisääni sulkemastani piilostressistä. Välillä otin aurinkoa hiessä kylpien, hullu olen! Genevessä mitattiin +39,7°, meillä pari astetta vähemmän.

Myöhään iltapäivällä soi puhelin: Herra B! Täällä on kauhea moka, ellei tervehdi nimellä, mutta olin aivan sekaisin ja nimi irtonaisina tavuina mielessäni. Myöhemmin ajatukseni koottuani hoin nimeä puheen sekaan muutamaan kertaan ja vielä vähän ylimääräistäkin.

-Miksi ette ole soittanut, Teidänhän pitää tulla tekemään koepäivä! Eikö Teitä enää kiinnostakaan?

Olipa siellä nyt kiire. Olisin soittanut seuraavana päivänä, mutta pomo ehti ensin. Taas nolouspisteet minulle.

Toiseenkin firmaan pitää soittaa koepäivän takia. En millään jaksaisi, tympii jo pelkkä ajatus.

Välillä mietin ahdistuksissani, mitä teen, ellen saa töitä kummastakaan firmasta. Ja heti perään pelkään, että on pakko valita näitten kahden väliltä, ja valitsen väärin.

Annan aivojeni raksuttaa, ja välillä mietin, miten rikas minusta tuleekaan lisätyötuntien myötä. Kun vain tietäisin missä. Jos ylipäätään.

Suu vaahdossa paineita pihalle

Pullea naamani venähti soikeaksi, kun varasin netissä lentolippuja Finnairilta. Siinä missä ennen pystyi varaamaan paikat koneeseen pelkällä rasti ruutuun -menetelmällä, onkin se nyt maksullista.

Varaamalla paikat etukäteen matkamme hinta nousisi satasella!! Ihan sama euroa vai frangia, valuuttakurssit ovat nykyään niin lähellä toisiaan. Oli miten oli, silkkaa ryöstöä! Senkin satasen sijoitan mieluummin johonkin muuhun lomallani.

Eikö jokainen lipun ostanut sovi koneeseen ihan ilman maksullista paikkalippua? Onnistuuhan se kotimaan lennoillakin. Eri asia tietysti, jos on kaksimetriset koivet ja haluaa paikan varauloskäytävän luota, tai yliaktiivinen rakko ja tarvitsee paikan vessan vierestä (tarjoilijana tuli tämmöinenkin pöytävaraus vastaan).

Onneksi paikat voi vielä jättää varaamatta ja kerätä parhaat päältä ilmaiseksi sitten, kun rahakkaat ovat sijoittaneet omiin paikkoihinsa. Itse asiassa suorastaan hekumoin ajatuksella, että nelihenkinen poppooni hajotetaan ja lapseni istuvat aivan toisessa päässä konetta kuin minä.

Siemailisin rauhassa viiniäni. Voisin ottaa valkkarin sijasta jopa punaviiniä, kun ei tarvitsisi pelätä heiluvaa kyynärpäätä lapsen kaivaessa antaumuskella sipsipussiaan naapuripenkillä.

Voisin lukea rauhassa, nukkua, ihan mitä vaan, ilman että kukaan uikuttaisi korvaani "äiti nälkä - en syö tätä pahaa sämpylää - kaunko tämä vielä kestää - sisko kiusaa - äiti anteeksi, en halunnut kaataa sitä maahan - byää!!"  

Ja kun olisi koneesta poistumisen aika, ei tarvitsisi yhtään hävetä törkeää sipsien hautausmaata lattialla ja välttyisin lentoemon kiukkuiselta katseelta. Voisin katsella lapsiani tuimana ja ihmetellä puoliääneen, että kukahan epäkelpo on kasvattnut lapsensa noin huonosti??

Pääsiäisloma lähestyy puoliväliään. Ihme ja kumma, muistin, että mummilla lomailevalla Tyspyllä oli pakollinen hammaslääkäritarkastus maanantaina. Okei, se piti olla suoritettuna maaliskuun loppuun mennessä, mutta nythän on vasta huhtikuu.

Tekstaria perään ja ukaasi, että tulet sitten kotoa hakemaan lapun, jonka hammaslääkäri täyttää (sen, joka piti viedä kouluun 31.03. mennessä). Ja on parasta tulla siistinä ja puhtaana, ymmärrätkö??? 

Mitä vielä. Tytär säntäsi sisään likaisessa takissaan, tukka pelkkää rasvaista takkua, naama kalpea kuin ruumiilla ja hammasraudoissa ruokalista. Silmissä sellainen humalaisen bambin eksynyt katse, että tiesin aamutabletin "unohtuneen".

Sanailin siinä vähemmän ystävällisesti ja tytär juoksi ulos kiireissään, vaikka olin hakemassa iltatabletteja mukaanotettaviksi. Karjuin rappuun ja tulihan se hakemaan. Mutta kiukutti niin että haukuin samantien exän Whatsappsissa, Facebookin chatissa ja parilla tekstarilla.

Mummi jäi taas kiinni valheestakin: pisti Pipsan suuhun sanoja, joita ei siellä ollut koskaan ollut. Ja voi sitä lapsen pahaa mieltä ja tummanpuhuvia silmiä, kun valehdellaan törkeästi päin naamaa. No ei siitä sen enempää, kunhan kiehun. Puuuuuuuuuuuhhhhhh - höyryt ulos tässä näin!

Tänään nukuin lomalaisen autuudella pommiin verikokeesta, kun kilpirauhaslääkärin vastaanotto oli auki vain klo 13 saakka. No ensi viikolla uusi yritys. Onkohan lääkäri tuonut Ukrainasta lupaamansa huivin?

Harmittaa, että eilen alkanut rusketuskausi keskeytyy samantien, kun tänään onkin pilvistä.

Magnoliat poksahtivat kukkaan parvekkeella eilen. Valitettavasti vain 9 kukkaa, kun kissa oli käynyt nyrkkeilemässä nuppuja. Toisaalla orvokit nousevat mullasta, vaikken niitä ole koskaan sinne istuttanut.

Mutta varmin kevään merkki on se, että kaivoin taas esiin pitsipaidan, jota virkkaan nyt kolmatta vuotta kirpputorilangoista.

Ensin siitä tuli liian reikäinen, ja sain virkkailla lisää paloja reiät täyttääkseni. Sitten siitä tuli liian iso, ja hermoni menetettyäni otin sakset ja snip snap leikkelin turhat pois, tuosta vaan näpsäkästi.

Nyt olen sitten korjannut aiheuttamani vahingon, vaikka onhan siellä paikoittain aikamoista hämähäkinverkkoa pitsin seassa. Nyt paidassa on tekovuorossa kaarroke, johon tulee jo kolmannenlaisia pitsipaloja.

Ja aavistan jo: kun saan vuosikertapaitani viimein valmiiksi,  jää se kaappiin, koska on liian kirjava ja värikäs mustaan maailmaani.

Äh.

Ikimuorin päiväkirjaa

Onpas siitä aikaa, kun kirjoitin viimeksi. Taisin olla silloin vielä alle viisikymppinen, siis melkein kakara vielä!

Äh. Eivät pyöreät luvut säväyttäneet sen enempää kuin kulmikkaammatkaan. Elämä on yksisuuntainen tie kohti Valhallaa, kaasujalkani on raskas ja matkan vartella kartanlukijana on ollut monenlaista pöyröötä.

"Päivääkään en vaihtaisi pois" ei kuulu lempisanontoihini, minä voisin vaihtaa kokonaisia vuosikymmeniä! Parempi siis jättää muistelut niille, joilla on huonompi muisti.

En ole kuvannut aikoihin, blogini pölyttyy, enkä kestä lässytystä enkä aforismitulvaa Facebookissa. Ehkä nyt onkin aika pysyä vähän sivummalla.

***

Työnhakuni katkesi varattuani ensi kesäksi lentoliput Suomeen. Turha tässä hakemuksia on rustata, sillä kuka ottaisi vapaaehtoisesti iäkkään mamun, joka katoaa kohtapuolin kolmeksi viikoksi lomalle?

Loma saa budjetin kärsimään, luottokorttilaskuni nousee kuin kakkupohja uunissa (hurraa! onnistuin synttärikakkupohjan paistamisessa!) eikä minun tuloillani juuri maksella ylimääräistä, vaikka miten yritän myydä romua nettikaupassa.

Enkä minä tätä Suomen matkaa huvikseni järjestä. On pakko viedä likat äidilleni näytille, kun viime kesänä olimme Sulon kanssa kahdestaan hurvittelemassa ihan muissa maisemissa.

Edessä on taas tiukan linjan pitoa, kun aiomme yöpyä ihan väärässä paikassa ja tehdä muutenkin itsekkäästi kaikkea, mitä meitä huvittaa. 

Ottaahan se koville, kun ei manipulointi onnistukaan enää. 

***

Olen kevätdieetillä, että sopisin ensi kesänä lentokoneen istuimeen ilman XL-kokoista kenkälusikkaa. Paha takaisku tällainen pääsiäinen, kun ei ole muuta tekemistä kuin syöminen! Suklaata eri muodoissaan, keksejä ynnä sipsiä, ja sitten jo janottaakin ja on oluen ja viinin vuoro. Hyvä siinä Sulon naureskella, kun on sellainen silakka koko mies.

Lapsillakin kaksiviikkoinen pääsiäisloma koulusta. Typsy katosi suoraan mummille ja kiukutteli, kun vaadimme tulemaan takaisin viimeistään ensimmäisen viikon jälkeen. Meillä kestää kuitenkin toinen mokoma saada lapsi normaalin epänormaaliin tilaan ja koulukirjojakin pitäisi silmäillä.

Pipsalla on pimutauti, kai normaalia 12-vuotiaalle. Elämä on yhtä naurua ja ho-ho-hohotusta. Riemu repeää pikku sanailusta ja sitten taas käkätetään. Mutta nautitaan tästä nyt ennen teini-iän angsteja.

Sulo on ollut viikon sairauslomalla selkänsä takia, menee kai huomenna taas töihin. Olisin pitänyt kotimiehen täällä vielä pitempäänkin, niin mukavaa on ollut.

Jäyhää jäykistelyä

Olen tosi jäykkä tyyppi.

Hammaslääkärini sanoi muinoin, että toimenpiteen aikana minusta osuu tuoliin vain takaraivo ja kantapäät. Samaa tyyliä käytän muulloinkin, myös nukkumaan mennessäni.

On vaikea saada unta tinasotilaana patsastellen. Onneksi keksin oivan tavan rentoutua: leikin ruumista! Enkä mitä tahansa kalmakallea, vaan kuvittelen olevani ruumis saksalaisessa poliisisarjassa (Tatort - Rikospaikalla).

Kyllähän siinä pää retkahtaa kohti rintaa, kun eläytyy rooliinsa. Kiire on saada sixapakkikin rennoksi ennen kuin kuolinkankeus iskee.

Mutta oikeasti henki pihisee vielä, kirjaimellisesti. Heti joulun jälkeen iski sinnikäs pöpö. En tietenkään jäänyt kotiin sairastamaan, vaan kunnon työntekijän tavoin menin levittämään pöpöjäni työpaikalle.

Viime viikolla aloin saada tarpeekseni. Ei siinä mitään, että yskä kaikui kolkkona röörissä, mutta alkoivat jo kädet täristä ja pumppu läpättää. Maanantaina huomasin lähes läähättäväni.

Lääkärillä sain taas VIP-kohtelua, ilman ajanvarasta sisään ihan pikku odotuksella. Keuhkoputkentulehdukseen antibioottia ja sitä ja tätä. Lorvikatarriin sairauslomaa loppuviikon.

Harmittavasti en pääse katsomaan Typsykän loistosuoritusta koulun näytelmässä. Viimeinen esitys on tänään, enkä todellakaan lähde sinne köhimään tyynyyn, vaikka sitäkin jo harkitsin.

Köysiratakuvat ovat joulun välipäiviltä. Kävimme kotivuorellamme Pilatuksella helssaamassa Sulon kummeja, jotka olivat puolivälissä rinnettä isännöimässä jonkun yhdistyksen ravintolaa.

Matkasimme gondolissa ensimmäiselle pysäkille, ja siitä oli kymmenen minuutin kävelymatka alas ravintolaan. Muka.

Muu perhe loikki gaselleina pitkin lumista kinttupolkua ja minä liukastelin perässä tanssikengissäni. Läähätin ja hikosin, voi Luoja! Matkaan meni ikuisuus, tai ainakin puoli tuntia.

Ravintolassa oli neljä tai viisi pöytää, kova meteli ja makeaa ruusunmarjateetä snapsin kera. Sulon kummit ovat mukavia ja välittömiä, tykkään.

Myöhemmin tietysti samaa kärsimysrettiä ylös, lääh puuh.

En mene sinne enää ikinä.

Mulkosilmäilyä

Joskus on pakko ällistellä aikuisen ihmisen typeryyttä.

Kuten silloin, kun esimiesasemassa oleva työkaverini, 23-vuotias avioitunut rouva, oli ostanut uuden talvitakin.

-Laita päällesi, että nähdään! pomo yllytti.

Ja niin pikkurouva haki upouuden mustan toppatakkinsa ja ahtautui sen sisään.

Kuin paistettu nakki, jossa kuori on poksahtanut. 

Toppatakin muhkeus katosi litteäksi panssariksi
ja kireäksi kankeudeksi.

Vetoketju meni kiinni vain vaivoin ja 

kiemurteli pinkeänä kuvun päällä.

-On tämä vähän pieni, hän uikutti.

Minä siinä sitten hämmästelemään, että miten upouusi takki voi muka olla liian pieni. Eikö vaatteita yleensä soviteta ja liian pieni vaihdetaan numeroa isompaan tai etsitään aivan toinen?

-No mutta kun siinä oikeassa koossa näytin niin lihavalta! pikkurouva pullisteli havainnollistaakseen oikean koon muhkeutta.

Ja sitten vasta alkoikin kaakatus akkojen kesken. Että eihän takkia edes pidetä kiinni, siis oikeasti, montako kertaa edes laitat takin vetoketjun kiinni? 

Olin viisaasti hiljaa. Ainoastaan kuopistaan pullahtaneet mulkosilmäni olisivat saattaneet paljastaa, miten typertynyt olin.

Ehkäpä minä tässä typerä olenkin.

Haenkin kellarista sen pieneksi jääneen nahkatakin! Siinä varmaan näyttäisin paljon hoikemmalta ja seksikkäältäkin, kun nappeja ei saa tissien päältä kiinni. Miksi en keksinyt tätä jo aikoja sitten?? 

Kengätkin kannattaa ostaa numeroa liian pienet, että kaviot näyttäisivät sirommilta. Voisihan niitä pitää aina kun istuu! Kuinka monta kertaa kengät jalassa joutuu edes kävelemään? Bussillahan sitä mennään.

Ehkä näin, jos älykkyysosamäärä on kengännumeron luokkaa.

Omilta lapsiltani voisin jotain vastaavaa neronleimausta odottaakin, jos päästäisin heidät yksistään vaate- tai kenkäostoksille. Tosin todennäköisesti ostaisivat liian isoja.

Kävihän Typsy kerran lähimarketissa ostamassa jumppatossut, noin neljä numeroa liian suuret. Kun sopivathan ne ja jäi vielä tilaakin.

Kävin tapaamassa tyttären terapeuttia.

Olin aikeissa alkaa pauhata turhautumistani luokanvalvojaan, kun terapeutti ehti jo kehumaan samaista herraa. Että miten hän omistautuu Typsyn koulunkäynnin sujumiselle, ei ole tällaisia opettajia joka koulussa.

Katsoin parhaaksi pysyä hiljaa, vaikka mieltäni kalvoi opettajan viimeisin sähköposti. Teksti sai minut lähes luopumaan ponnisteluistamme, eihän niitä näköjään kunnioitettu millään tavalla. Plääh, ollaan sitten ne typerät vanhemmat, jotka eivät tee mitään.

Oikeasti iso kiitos opettajalle siitä, että löysi lapselle Maailman Ihanimman Tytön antamaan matematiikan tukiopetusta. Ja sen lisäksi tyttö käy läpi kaikki Typsyn koululaukussa olevat ruttuiset paperit ja lajittelee ne mappiin.

Kokeisiin on helpompi lukea, kun ainakin suuri osa papereista on tallella. Mutta hei, eivät ne tallella olevat paperitakaan auta, ellen aja ruoskan kanssa tätä laiskuria lukemaan! Haloo ope, mekin teemme osamme, vaikket sitä uskokaan!

Näin pyörähti käyntiin yhdeksäs vuosi Helvetianmoista elämää. Mielelläni suoltaisin tekstiä useamminkin, elleivät aamut menisi nukkuessa ikuista univelkaa. Jos muita on kotona, ei tekstiä tule. Tämä on yksinäisen hommaa.

Joulu tulla jolkuttaa, enkä ole päättänyt vielä edes aaton ruokia. Taidamme tehdä sekalaisia pöytägrillijuttuja moneen makuun, fonduen tuomaa juustoähkyä en tahdo. Lahjoja olen ostanut tasan kaksi, yhden kummallekin lapselle.

Ehkä kokeilen tehdä karjalanpiirakoitakin likkojen kanssa. En ole niitä muistaakseni leiponutkaan sitten koulun kotitaloustunnin. Jokunen vuosi sitten aioin tehdä, mutta kyllästyin poltettuani riisipuuron kahdesti pohjaan.

Vasta myöhemmin huomasin, että hellan levy oli rikki ja paahtoi täysillä koko ajan.

Jouluisaa joulua kaikille ja tapaamisiin!

*Kuvat viime lauantailta 20.12.2014*

Nimenomaan nimen omaan

Aikansa kutakin. Saksalainen sukunimeni alkoi tuntua tympeältä. Puistatti ajatus, että joku voisi jopa luulla, että olen sukua exälle ja hänen sekopää-äidilleen!

Eräänä päivänä marssin kunnan toimistoon Rouva Pillerpüllerinä* ja kymmenen minuttia myöhemmin tulin ulos Rouva Suomisena*. (nimet muutettu, toim.huom.) Noin vain.

Eikä siihen tarvittu edes tuuman paksuista pinoa todistuksia ja kopioitten kopioita, vaan pelkkä passi. Voi ällistystä. Ja tietysti riihikuivaa rahaa, Fr. 75,- nimenmuutoksesta ja Fr. 30,- todistuksesta, että nimeni oli muutettu.

Sitten sähköpostia Suomeen maistraattiin, tietojen tulee olla ajan tasalla. Mutta eihän sinne kopio kelvannut eikä varsinkaan ilman virallista leimaa.

Taas meni kolmekymppiä, kun viuhahdin kaupunkiin hakemaan apostillea. Ja sitten alkuperäinen todistus leimoineen kirjattuna postina Suomeen.

Apostillea hakemassa

Kantonales Regierungsgebäude, Luzern, 

sisältä ja ulkoa (tuo missä on liput).

Pääsisin vihdoin uuden passin hakuun, mutta ensin tarvittaisiin pässikuva. Kipin kapin valokuvaamoon.

-Tarvitsen passikuvan, olisiko Teillä aikaa..?

-Mihin tarvitsette kuvan? piipitti hento neitonen.

-Ööh, passia varten. Suomen passia.

-Passia vai viisumia varten, sekaantui joku kundi asiaan.

-P a s s i a, senkin pässi. Sanoinhan jo.

Selasivat paksua kansiota. Ai että tämmöinen erikoiskoko, no tähän menee aikaa ainakin puoli tuntia.

Uskoni modernia tekniikkaa kohtaan koki kolauksen. Eikö kuvan mittoja voikaan noin vain syöttää koneeseen, joka printtaa automaattisesti halutun kokoisen kuvan? Pöh.

Kiipesin portaat yläkertaan, hento neito perässä. Ohuet käsivarret jaksoivat tuskin kannatella kameraa.

-Saisiko leukaa alas... vielä enemmän alas... alaaaaas... 

Lopulta kuvaajaneito antoi periksi ja tuli vääntämään päätäni oikeaan asentoon.

Poseerasin jäykkänä leuka rinnassa, kaksoisleuat kuin urkujen palkeet ja heltta herttaisesti rutussa. Eikö nuorille kuvaajille voisi opettaa, että vanhemmista rouvista ei oteta kuvaa sellaisessa asennossa, joka korostaa ylimääräisiä muodostelmia leuan alla? Näkykööt sitten sieraimet, ei haittaa!

Parhaat kuvathan tulevat makuulla painovoiman valuttaessa ylimääräiset korvien taa. Valokuvaamoon voitaisin hankkia patja ja kiinnittää kamera kattoon.

Tunnustan, että toisinaan on hauska kiusata jäykkiä sveitsiläisiä asiakaspalvelijoita, joille tuttavallisuus on hämmentävää. Yksikään sveitsiläisnainen ei ala puhumaan kuvaajalle kaksoisleuoistaan, mutta minä olenkin suomalainen, hä hää!

Kaadoin lisää vettä kiukaalle ja voihkin olevani mummoni näköinen ja hyvähän neidon on siinä punastella, kun on vielä nuori, mutta voi voi, aika kuluu nopeaan!!

Ja kun neito luuli kuvaussession olleen ohi, niin keksin, että mitä jos kuvattaisiin vielä toinenkin kierros!

Jopa kuvia hakiessani muistin ällistellä pallinaamaani. Neito ei tiennyt mitä sanoa, silmissä pelästyneen kauriin katse. Eikö tuo hullu ämmä jo lähde?

Ja lähtihän se. Eräänä kauniina aamuna junalla kohti Berniä ja Suomen suurlähetystöä.

Otin matkaluksemiseksi suomalaisen dekkarin, mutten voinut lukea kuin kymmenisen sivua, kun väsyneitä silmiä kirvelsi. Nykyinen lääkitys vaatii veronsa ja 12-tuntiset yöunet.

Bernissä ratikalla eteenpäin, Visitor-kortti kaulassa lähtystöön. Sormenjäljet, allekirjoitus, maksu ja heipat kivalle naiselle lasin takana.

Ja samantien kotimatkalle, väsytti niin. Nukahdin jossain vaiheessa junassa, poskeeni painautui sormukseni jälki. Kotona nukuin nelituntiset päiväunet.

Pari kännykkäkuvaa junan ikkunasta, 

kuukin oli taivaalla

-Anne, miksi ihmeessä vaihdoit nimesi, etkö yhtään ajatellut että suomalainen nimi voi olla epäedullinen työnhaussakin? päästeli pomo suustaan. -Ja voi kamalaa miten kalliiksikin se tulee, kun pitää kaikki kortit vaihtaa, kuuletko..? 

Ihan kuin en olisi jo kerran nimeäni vaihtanut, kokemusta on.

Ja myöhemmin pomo vielä taivasteli:

-Kyllä sinun pitää kirjoittaa uusi nimesi paperille! Niin vaikea! 

Katselin vieressäni istuneita Rouva Subrnanthania, Rouva Karunamaniamia ja Herra Vigneswaramoorthya. Kummasti on pomo oppinut nuokin työtovereitteni nimet, mutta ihan tavallinen suomalainen nimi onkin yllättäen vaikea.

Ongelmansa kullakin.

Tässä vielä pari vanhempaa pässikuvaa

Mustassa aukossa

Puhelin soi, tuntematon numero.

Linjan toisessa päässä kummallinen nainen sönköttämässä. Rouva Ämmä, erään firman työhönottaja, jolle olen viimeisen vuoden aikana lähettänyt hakemuksen jos toisenkin. Kirjeystävyytemme on onllut lähinnä yksipuolista, Rouva Ämmän vastaukset ovat olleet hyvin niukkasanaisia. Ja nyt hän vihdoin soitti.

Kännykkäyhteys oli heikko, en kuullut enkä ymmärtänyt. Eikä hänkään halunnut millään ymmärtää, mitä minä sanoin. Ja tuoko valitsee työhön otettavan ihmisen, eihän minulla ole mitään mahdollisuuksia!?!

Sekoileva täti lupasi soittaa uudestaan puhuttuaan firman esimiehen kanssa.

Jäin kuset housuissa odottelemaan. Maanantaina ei mittään, tiistaina ei mittään, puhelin pysyi hiljaa.

Viikkoa myöhemmin sähköpostia, soittakaa minulle!

Ja minähän soitin.

-Ei minulla ole mitään uutta kerrottavaa, sanoi Rouva Ämmä. Tuonko takia piti soittaa?

Seuraavalla viikolla lisää kummallista puhelinkeskustelua. Rouva Ämmä oli tietävinään, eikä halunnut kuunnella. Sain kuitenkin määräyksen koepäivää tekemään.

Olin onnellinen. Trallallaa, uusi työpaikka sieltä parhaasta päästä! Laskukoneella näpyttelin, miten nykypalkkani muuttuisi yli kaksinkertaiseksi työtuntien kasvaessa. Suunnittelin työvaatteitten ostamista, tilasin jo kengät netistä.

Kuvittelin, miten työpaikan saatuani kävisin ostamassa ison kukkakimpun ihan vain itselleni, päivää juhlistamaan. Ehkä pienen täytekakun ja pullon kuplivaa?

Miten onnellinen Sulo olisikaan, kun kertoisin uutiset! Tulevaisuus kirkastuisi kertaheitolla, eikä köyhyyden hirttoköysi kiristäisi enää joutsenkaulaani. Ennen olimme tiukoilla, mutta tämänvuotisten takaiskujen jäljiltä tuskin henki kulkee.

Enää pitäisi selvitä koepäivästä. 

Apua. 

APUA.

Jo viisi päivää aiemmin alkoi sydän hakata ja yöt muuttuivat rikkinäisiksi painajaisiksi, joista heräsin rinta hiessä. Onneksi minulla oli vielä lääkettä paniikkikohtauksiin, tabua suuhun tänään, huomenna, joka päivä.

Aamukampa harveni, koitti tiistai ja H-hetki. Meikkiä naamaan, eihän ole liikaa? Mustan paidan kylkiin tuli valkoiset deodoranttiraidat, tämäkin vielä. Vain yksi sormus, pois rokkikorvis ja kaulakoru, -ihan kaiken varalta.

Olin paikalla sopivaan aikaan, fiksuna ja positiivisena. Rouva Strassi pisti minut sorvin ääreen ja katosi sitten omiin hommiinsa. Ei hätää, minä osaan tämän, olen hyvä, suorastaan loistava. Viihdyin, tähän työhön minä haluan! Ihana paikka!

Kahdesti paniikki nosti päätään, mutta survoin sen hiljaiseksi. Ei nyt!

Rouva Strassi oli mukava, avoin, hauska. Ihminen jolle on helppo jutella, sai minut sulamaan ja luonnolliseksi. Kolmituntisen koerupeaman päätteeksi kehui nähneensä, että osaan, oli siksi lähtenyt kauemmas.

Ja sitten seurasi taas tuttu työnhakukankkunen. Mitä kaikkea olinkaan tehnyt taas väärin. Ei edes kunnon keskustelua kenenkään kanssa! Vain pari sekavaa puhelua Rouva Ämmän kanssa ja pikainen jutustelu Rouva Strassin kanssa.

Missä välissä minun olisi pitänyt osata kertoa vahvuuteni ja vakuuttaa charmillani? Ja olisko sittenkin pitänyt olla naama paksussa pakkelissa ja tukassa lämpörullakiharat?

Perjantaina Rouva Ämmä soitti:

-Herra Johtaja on valinnut tehtävään jonkun toisen.

Aurinko sammui ja saapui pimeys. Käperryin sänkyyn itkemään, lapset kävivät vuorotellen silittämässä poskeani. Äidillä on paha mieli ja aikuisten ongelmia. Voi miksei äiti saanut työtä, vaikka äiti on ihan paras?

Sitten tuli Sulo, suoraan lääkärin vastaanotolta. Selän magneettikuvat sen kertoivat: nykyisen ammatin on vaihduttava toiseen.

Tunsin miten viimeisetkin taloudellisen turvan rippeet murenivat. Minne kelpaa lukihäiriöinen rakennusmies, kun ruumiillinen työ ei suju?

Allani aukesi rotko ja halusin vain pudota.

Maanantaina töihin postilaatikon kautta. Isännöitsijältä karhukirje, vuokranmaksu myöhässä, toista kertaa tänä syksynä. Tämäkin vielä.

Pomoni syöksyi kysymään, miksi et saanutkaan sitä työpaikkaa, kerro heti, etkö tiedä, sinulla on oikeus tietää, soita ja kysy!!

Ja minä en jaksanut. Sanoin, että kuule, se saamatta jäänyt työpaikka on pienin ongelmistani.

Taukohuoneessa srilankalaiset katsoivat silmät suurina, kun kyynelkarpalot pyörivät pitkin poskeani. -Anteeksi, sopersin.

Sitten tuli toinen siihen halaamaan ja minä sähähdin, että en kestä sääliä juuri nyt, ei mitään myötätuntoa, kiitos! Kun nahka on patoutuneista kyyneleistä pinkeä, on parempi olla puristelematta.

Ja sitten töihin, ripset märkinä. Firmamme vetelee viimeisiään, ensi vuonna on uusi omistaja, uudet pomot, huonompi palkka ja huonommat edut. En aio olla paikalla, mutta toista työtä en saa.

Enkä jaksa taistella Typsyn koulunkäynnin takia. Sanoin välkylle tyttärelleni, että me tykätään susta ihan yhtä paljon, vaikka olisit toisessa koulussa. Typsy istui sylissäni ja itki hiljaa.

Kävin psykiatrilla hakemassa lapsille tabletteja, ja sain siinä samalla itsellenikin. Että nyt olen sitten taas pilleristi, anteeksi, en jaksa ilman.

Manipuloiva mummi

Täällä on taas sylki räiskynyt ja ketutusenergia lyönyt vaarallisesti kipinää.

Exän äiti, mummi, on taas yrittänyt manipuloida lempilapsenlastaan. Ja me kun haluaisimme vain, että saisimme esikoisen kuriin ja nuhteeseen, tai edes siihen tilaan, ettei koulusta ihan vielä potkittaisi ulos.

Kesäloman alkaessa Typsy katosi tuttuun tapaan rakkaan mumminsa luo. Tuli takaisin päivää ennen kuin minä ja Sulo lähdimme Suomen lomalle. Roikkui kaulassani ja itki surkeasti sitä, että äiti lähtee kauas pois.

Kun palasimme Suomesta, tytär katosi taas mummille viimeisiksi kahdeksi lomaviikoksi. Tuli kotiin vasta päivää ennen koulun alkua tonkimaan sotkuista koululaukkuaan, kunnes kyllästyi siihenkin alle viidessä minutissa ja veti kitinäsessiot päälle.

Alkoi toinen luokka kuusivuotisessa lukiossa. Kotimatka katkesi säännöllisesti mummin talon kohdalla. Joskus tyttäreni muisti soittaa kotiin, yleensä ei. Kotiin hän ilmestyi klo 19 aikoihin.

Tytär vietti valveillaoloajastaan suurimman osan mummilla. Minun osakseni jäi työntää hänet iltaisin sänkyyn ja aamuisin repiä hänet sieltä pois. Viikoppuisin hän ei tullut edes yöksi kotiin.

Ei puhettakaan, että olisin pystynyt valvomaan koulunkäyntiä tai lääkitystä. Läksyt oli muka aina tehty mummilla tai jo koulussa, hah. Kokeisiin mentiin kirjaa avaamatta, ja sain kuulla: -Äiti, minä osaan jo kaiken! 

Oli pakko vetää hätäjarrua. Sovimme, että mummille mennään vain lauantaisin, kunhan velvoitteet on hoidettu pois alta. Ja tätä sopimusta noudatettaisiin oikeasti, sillä nyt on tosi kyseessä.

Kerroin vakeuksistamme Typsyn terapeutille, joka oli aivan samaa mieltä kanssani. Minä olen huoltaja ja vastuussa lapsesta, eikä mummi. 

Monta päivää meni hyvin ja pirteä koululainen tuli kotiin niin kuin pitikin. Suljimme huoneen oven  ja laitoimme jopa verhot kiinni, ettei kissa kurkistelisi uteliaana parvekkeelta. Ylhäisessä yksinäisyydessään Typsy teki läksyjä, tai ainakin istui kirjoituspöytänsä ääressä. Sen verran näin avaimenreiästä.

Perjantaina Typsy meni mummille, ilman lupaa.

-Äiti, minun pitää pestä marsuhäkki perjantaisin! huusi tytär puhelimeen.

Ja paskat: ovela mummi on keksinyt tavan saada lapsi luokseen sopivasti perjantaina ja siitähän onkin kätevä jäädä yökylään. Ihan kuin ei marsuhäkkiä voisi pestä lauantaisin tai sunnuntaisin!

Exä toi hangoittelevan lapsen kotiin.

Lauantaina Typsy meni mummille, kuten olimme viikolla suunnitelleetkin. Sieltä hän soitti itkien:

-Äiti, mummi sanoo, että marsut annetaan pois, kun en minä enää saa tulla tänne viikolla! 

Myöhemmin mummi oli pistänyt vielä paremmaksi lasten kuullen: marsut pitää lopettaa!

Olin seota vihasta ja kiukusta. Miten se seniili ämmä kehtaa kiristää lapsia eläimillä!?!

Hälytin exän, joka kävi tappelemassa sekä äitinsä että veljensä kanssa. Onneksi aikoinaan sain porttikiellon mummille, niin eipä tarvitse itse olla yhteyksissä.

Oli oikea pahan mielen päivä. Sydämeni hakkasi ja verenpaine huiteli ties missä.

Olisi ollut jo tarpeeksi tekemistä oman itseni kanssa valuttuani loman jälkeen tyhjiöön. Nukun taas kahdet päiväunet päivässä, mielen on vallannut masennus, aloitekyvyttömyys ja haluttomuus. Diagnoosin sain jo: minulla on anemia. Sekin voi kuulemma johtua kilpirauhasesta, en tiennytkään.

Alkuviikosta tyttären luokanvalvojalta tuli viesti, että matematiikan kokeen arvosana oli alta arvosteluasteikon ja ranskakin menee syöksyen kohti hylättyä.

Ja tyttäreni oli kertonut opettajalle, että mummilla hän saa keskityttyä paremmin läksyjen tekoon, mutta äiti pakottaa kotiin. Että eikö Rouva Suomalainen voisi ymmärtää, että lapsen tulee tehdä läksyt paikassa, jossa hänellä on rauha keskittyä?

Kaivauduin sänkyyn vesistelemään. Teki mieli antaa periksi, lopettaa koko toivoton taistelu.

Entä jos Typsy muuttaisikin kokonaan mummille ja minä pääsisin vastuusta? Saisi mummi juosta keskusteluissa psykiatrin, terapeutin, opettajien ja rehtorien luona, valvoa opiskeluja ja lääkitystä. Siitä vaan, bitte schön! 

Olisikin mielenkiintoista nähdä, miten pian tyttäreni pienessä pyllyssä olisi kengän kuva ja nykyisen opinahjon ovi sulkeutuisi hänen takanaan viimeistä kertaa.

Mitä väliä sillä olisi, vaikka neropatti tytär päätyisikin apukouluun? Ehkä hänelle järjestettäisiin aikanaan suojatyöpaikka. Olisi taatusti helpompi elämä kuin minulla.

Terapeutti soitti ja kyseli vointiani. Että psykiatri kyllä ottaa vastaan, jos on tarvetta. Niiin, masennuslääkkeethän tässä taas auttaisivatkin. Mieluummin jotain vielä turruttavampaa, lobotomialeikkaus voisi olla poikaa.

Kummallisia viestejä

Kesken Suomen loman pullahti puhelimeeni viesti kännykkäfirmaltani Sunriselta:

Numero x on suljettu, koska lasku on saavuttanut asettamanne ylärajan.

Typsyn kännykkä, tietysti. Se, johon olin asettanut alimman mahdollisen rajan (Fr. 50,-), vaikka olipa sekin kyllin korkea kuukausimaksun lisänä.

Netissä tutkin asiaa. Esikoistyttäreni oli tehnyt Fr. 51,- laskun 62 minutissa tilailemalla mitä lie permium-tekstareita jotain peliä varten. (Fr. 51,- = 42,3 euroa)

Taas joku huijausfirman neronväläys pelihullujen kakaroitten rahojen kiskomiseksi suoraan näiden vanhempien taskuista! 

Kiukutti. Olinhan netissä rastittanut huolellisesti pois tyttären puhelimen käyttömahdollisuuksista kaiken muun, paitsi puhelut ja netin. Netinkin olisin poistanut, mutta sitten ei olisi onnistunut tekstareittenkaan lähettäminen (typerää, mutta näin se on).

Laitoin postia Sunriselle:

Miten on mahdollista, että vaahtopää tyttäreni on pystynyt tilaamaan Fr. 51,- arvosta maksullisia premium-tekstareita, vaikka olin poistanut tämän mahdollisuuden käytöstä? 

Terveisin Rouva Kiljunen

Vastaus tuli kirjallisesti parin viikon kuluttua:

Välkky tyttärenne on itse poistanut eston reiluksi tunniksi ja on tänä aikana tilaillut estottomasti maksullisia premium-tekstareita. Olemme kuitenkin ymmärtäväisiä, emmekä vaadi teitä maksamaan tätä tekstarilaskua, vaikka oikeudellisesti emme olekaan tähän velvoitettuja.

Miksi minut maksuvelvollisena tuuditettiin turvallisuudentunteeseen? Olin vanhempana saanut itse valita säädöt lapsen kännykän käyttömahdollisuuksiin omalla Sunrise-tililläni, mutta mitä virkaa on estosysteemillä, jota lapsi itse pystyy käpälöimään?

Ja sitten firma vielä paistattelee sädekehänsä valossa, kun reiluina jättävät maksutekstarit rahastamatta. Saisivat mokomat maksaa minulle korvauksen kokemastani kauhusta ja järkytyksestä!

Oma kännykkäsopimukseni lähestyy loppuaan, joten kirjoitin iritsanomiskirjeen. Kipin kapin postiin ja kirjattuna matkaan, tietysti.

Muutamaa päivää myöhemmin sain yllätyksekseni kirjeen postitoimistosta:

Olkaa hyvä ja tulkaa lähipäivinä keskustelemaan Rouva Y:n kanssa.

Häh, mitäs nyt? Etsin netistä postitoimiston puhelinnumeroa tuloksetta. Olisin kernaasti tiennyt, mistä on kyse, eikä huvittanut marssia paikalle juuri silloin, kun Rouva Y olisi vapaalla.

Uteliasuuteni ei antanut rauhaa, joten marssin postitoimistoon heti, kun se aukesi lounastauon jälkeen.

Rouva Y saapui kurkkimaan pienestä luukusta: 

-Kun kävitte luukullani muutama päivä sitten, niin huomasitteko, että annoin teille ehkä Fr. 80,- liikaa rahasta takaisin?

Häh? Olen vuosia tehnyt työtä rahan parissa eikä ikinä olisi juolahtanut mieleen pyytää asiakasta myöhemmin paikalle siksi, että kassassa olisi ollut liikaa tai liian vähän rahaa. 

Olettiko Rouva Y että noin vain pläjäyttäisin lompakkoni esille ja latoisin kaivatut setelit tiskiin? 

Kun myöhemmin laskeskelin käteisvarojani, niin jouduin toteamaan, että tällä kertaa oli kyllä joku toinen tienannut rahaa postin luukulla, minä se en ollut.

Kirjatun kirjeen lähettäjästä on tietysti osoite tallella, joten Rouva Y päätti, että minä olen se neula, joka on löydettävä heinäkasasta. 

Pieleen meni.

Siellä se on: 31 x 31 metrin kokoinen Sveitsin lippu Rigin rinteessä Viznaussa

*kuvat viime lauantaiselta autoajelulta (06.09.2014)*