Äiti on paras

Esikoisellani oli torstaina viimeinen keyboard-tuntinsa, sillä se lysti loppui nyt. Tytär menee syksyllä gymnasiumiin, eiköhän siellä ole tarpeeksi tekemistä ja pitkiä päiviä.

Typsy lähti totutusti myöhässä, mekasti ja kiljui:  
 -Miksi kukaan ei sanonut, että kello on noin paljon!

Viiletti potkulaudalla musiikkikouluun, mahtoikohan ottaa edes nuotteja mukaansa.

Myöhemmin hän palasi huutoitkun kera, paiskoi ovea, valtavaa draamaa.

-Äitiiii, miksi et tullutkaan konserttiin!!! Oli viimeinen kerta kun olisit voinut nähdä minut soittamassa!

Ihan loistavaa. Nytkö se oli ollut, konsertti josta ilmoitettiin kolmisen viikkoa sitten lapulla?

Viime vuonna konsertin lähestyessä tyttäreni piti jatkuvaa muotishowta sopivaa konserttiasua etsiessään. Oli niin tohkeissaan, ettei kukaan voinut välttyä huomaamasta.

Ja nyt sitten: ei mitään. Miten minä olisin voinut muistaa? Eivätkö lapset ole oppineet, että äidille pitää sanoa monta kertaa?? Ja nyt olin menettänyt viimeisen mahdollisuuteni nähdä esikoiseni konsertissa. Byääää.

Lapsi lähti mummille kertomaan kamalasta äidistä, minä menin parvekkeelle kyynelehtimään surkeuttani.

T-paidassani luki "Äiti on paras", mitä kohtalon ivaa.

Viimeinen päivä duunissa ennen lomaa oli kaikkea muuta, kuin mitä odotin. Olin kulisseissa hyvissä tarkkailuasemissa poninhäntä kireällä. Lusmuilin tehokkaan näköisenä, kunnes pääsin vihdoin tositoimiin.

Ja kun kaikki oli ihanasti ohi, kokoonnuimme terassille. Hikinen poskeni läiskähteli kollegojen poskia vasten, kun toivottelimme hyvää kesälomaa kerran toisensa jälkeen.

Ja me sinnikkäimmät jäimme vielä juominkeihin toisten lähtiessä, olut kihahti janoisen kalloon. Oli viiniäkin ja alkoholitonta, jokaiselle jotakin. Minulla oli yhä työvaatteet päällä ja yritin välttää käsivarsien nostelua, olin suihkun tarpeessa.

Joku ulkopuolinen piipahti paikalle kehumaan, että on hyvän työporukan merkki, kun jäämme kesäloman alkajaisiksi istuskelemaan yhdessä. Osui oikeaan. Minulla on raskas työ ja osittain hyvinkin rasittavia työkavereita, mutta arvostan sitä, miten meitä kohdellaan.

Hyvälle tottuneet työkaverit tietysti valittavat pomon selän takana.  Hemmoteltua porukkaa, jolla ei ole aavistustakaan, millaista töissä voisi olla.

Onnekkaat.

Perjantai-iltaisin motoriikan ihmeemme Pipsa harjoittelee yksipyöräisellä ajoa alan seurassa. Jostain syystä exä on ottanut tavakseen hakea lapsi sieltä.

Olimme Sulon kanssa lähdössä tekemään viikon ruokaostoksia, kun exä soitti, ettei pääse hakemaan Pipsaa.

-Ei haittaa, pääseepä tuo bussilla yksinkin. Me lähdemme juuri kauppaan, ilmoitin.

-Mitäh, ja sitten Pipsa tulee kotiin, eikä siellä ole ketään?!?

No ohhoh, jopas on herralla huolet. Itse ottaa tuon tuosta lapset luokseen yöksi ja lähtee pubiin. Hänellä ei ole koskaan ollut ongelmaa jättää lasta yksin, ei edes silloin, kun likat olivat vielä oikeasti pieniä ja valvonnan tarpeessa.

-Entä jos lapsella on nälkä, mitäs sitten? mies kiukustui.

Tjaa, kymmenvuotiaallani ei ole vielä koskaan ollut vaikeuksia avata jääkaappia. Suurempi ongelma on ollut, ettei jääkaappi pysy kiinni. Pipsa löytäisi herkut vainullaan, vaikka piiloittaisimme ne Sulon työkalupakkiin.

Loppujen lopuksi Pipsa saapui ennen kuin ehdimme lähteä. Ei halunnut mukaan kauppaan, vaan jäi mieluummin kotiin.

Sanoisinko, että paljon melua kolisevista tyhjistä tynnyreistä. Yritti kai saada jotain huono äiti -fiilistä pintaan. Tällä kertaa kalikka ei osunut koiraan.

Ja taas ostimme yhden matkalaukun Suomen lomaa varten, suuren ja mustan. Nyt on jo torstai, kohta pakataan ja ensi viikolla lennetään.

Kaikenlaisten matkalaukkuostosten jälkeen ei taida olla enää varaa ostaa Suomesta alennuslöytöjä tai ulkomailla valmistettuja suomalaisia astioita.

Muutenkin matkakuume on ikävästi latistunut. Kummallisia puheluita mutsin ja kälyn kanssa. Suuhuni laitettuja sanoja, vääristelyä ja painostamista.

Matkaseurana epävarmuus ja paha mieli, misten tästä lomasta selvitään? Voisin kirjoittaa tästä metritolkulla, mutta olkoot.

Onkohan aika alkaa viettää lomia muualla kuin kotikaupungissa? Ehkä ensi vuonna varaamme hulppean järvenrantamökin jostain hyvin, hyvin kaukaa.

Kuvat meidän pihasta 08.07.2013

Firmakekkereillä

 

Tulipa taas käytyä firman pippaloissa. En tietenkään muistanut mitään mitä kutsussa luki, mutta sattumalta osasin marssia paikalle juuri oikeaan aikaan.

Tihuutti sadetta, terassi oli katettu. Upeat maisemat järvelle, oli pilviä ja nitten lomasta kurkistelevia vuoria, eikä tietenkään kunnon kameraa mukana.

Minulla oli mustat housut, hihaton pellavatunika ja sen päällä ohut neulerätti Prisman alesta. Olin meikannut ja näytin pelleltä, hiuksetkin kuin kulkukoiran turkki.

Kippasin ensimmäisen, toisen, kolmannen valkoviinilasillisen. Buhvetista graavilohta ja parmankinkkua. Yhhyh, sain yliannoksen alakarppimuonaa. Onneksi oli myös kuivatuilla tomaateilla ja tuorejuustolla täytettyjä pikkuruisia voisarvia.

Kaikki yli kaksisataa firmalaista laumana alakertaan kokoustiloihin.

Paljon ihmisiä, joita en ollut koskaan nähnyt, mutta jotka kuitenkin ovat töissä samassa talossa. Myös eläkkeelle jääneitä, jotka eivät huomanneet olla hiljaa silloin, kun joku piti puhetta, vaan huusivat tohkeissaan sylki pärskyen.

Olin löytänyt vierustovereikseni muita tavallisia duunareita. Ei siitä ollut mitään iloa, kun ei ollut kellekään mitään sanottavaa. Suru puserossa murjotin salaa, päässäni pyöri viinikaruselli.

Kaksi kanaa kaakatti pöydän päässä, sitten pari tamilia supattamassa keskenään. Huivipäinen albaaninainen paleli mustassa villatakissaan samaan aikaan kuin minun otsani pukkasi hikeä ja kainalot tuntuivat tahmeilta.

Ja sitten ruokaa: oli kiinalaista ja thaipöperöä, lihaa ja perunoita grillistä, pastaa ja sushia. Vatsaani ei sopinut paljoakaan, kun olin kitannut kuumuuteeni litran vettä.

Ystävällisyyttä pursuavat naistarjoilijat olivat liikuttavan huolissaan siitä, oliko meillä kaikki hyvin. Yksi näytti aivan Tanja Vienonen-Karpela-Saarelalta, paitsi että oli kauniimpi. Hampaatkin niin valkoiset, että hymy sattui silmiin.

Jälkiruokaa, ja sitten pakoon. Ajelin bussilla kohti kotia läpi kaupungin rahakkaampien seutujen, oli ihania vanhoja taloja ja vehmaisia puutarhoja.

Ja päätin, etten mene firmakekkereihin enää koskaan.

Vielä huomenna töihin. On kohtalon ivaa, että viimeisenä päivänä ennen kesälomaa joudumme tekemään vielä tavallista pitemmän työrupeaman.

Viimeinen päivä on raskas, huonotuuliset ja motivaatio-ongelmaiset työntekijät toinen toisensa kiusana. Viime vuonna en viitsinyt jäädä edes lomallelähtökaljalle muitten kanssa, vaan säntäsin kiukkuitku kurkussa pihalle ja lomailijan vapauteen.

Likat toivat jo todistuksensa riemusaatossa, kummallakin yhtä hyvä kuin ennenkin. Palkinnoksi saavat valita luettavaa kirjakaupasta, nämähän nielaisevat ohimennen vähintään kirjan päivässä.

Lainasin jo kirjastostakin esiteinien kirjoja. Typsy katsoi tuomisiani arvostellen, ei kuulemma kiinnostanut. Otti sitten kuitenkin yhden kirjan ja painui huoneessaan jököttävään telttaan lukemaan. Ja lukikin kirjan samantien kahteen kertaan, kun oli niin hyvä.

Arvaatte kai, että riemusta repesin, kun tytär toi mummilta teltan ja kokosi sen huoneeseensa metalliosat parkettia viistäen. Haiseekin niin että yhhyh! No itsepä siellä nukkuu patjanaan vaivainen päiväpeitto.

Sulo on sairas, vaikkei sitä tunnustakaan. Kauhea nuha ja päässä vasaroi, kuumetta ei ole mitannut. Ei ole aikaa nyt sairastella, Panadolin voimalla töihin.

Ei olisi juuri nyt tarvetta kesäflunssalle kellään.

Kriitikkona

Elämäni muuttui kertaheitolla, kun ostin kuulokkeet. Onhan minulla ennenkin ollut: turpeat pehmustetut läppäriä varten ja korvan sisään survottavat kännykälle. Mutta niitä en ole juuri koskaan käyttänyt.

Kunnon kuulokkeet avasivat uuden maailman! YLE Areenasta kuunnelmia ja radio-ohjelmia suoraan korvaan samalla kun koukku saa vauhtia ja kesäpaitaan syntyy virkattu reikä toisensa perään.

Telkkaripuolen tuotoksia katselen silloin, kun sveitsiläiseni katselee telkkarista kaikenmaailman rekkoja ylittämässä jäätä Alaskassa tai muuta miehekästä.

Mutta kehtaanko edes sanoa: on osunut kohdalle surkeaa tarjontaa.  

Hanhen selästä, muka huvikuunnelma. No ei huvittanut yhtään. Hyvä, parempi, paras teko oli jakson nimi, kaakatus sivalsi korvaani ikävästi. Ja muka ammattilaisten tekemä. Miksi en minä ruvennut radioteatterilaiseksi, niin olisi edes jotain tasoa?!?

Entä Jungle of Dreams, kotikatsomon esittämä... hmm... tuotos, pääosissa nimiä joita jopa minä tunnen. HÄVETKÄÄ, aivan surkeaa näyttelijätyötä!

En luovuta. Kyllä sieltä sonnan seasta löytyy vielä hyvääkin, kunhan jaksaa kaivaa.

Orastavaa tv-ja radiokriitikon uraani siivittää jatkuva PMS, mikä kirvoittaa verbaalisuuteni uusiin sfääreihin. Kiukku kihisee ja raivo räiskyy, kun Rouva Vääpeli on hormonien heiteltävänä.

Sulo reppanallakin voisi olla joku kaksikymppinen herkku, mutta sen sijaan on kohta viisikymppinen premenopaussinen akka, joka kasvattaa läskiä ja suunnittelee kaksiteholasien ostamista.

Muuten ei ihmeempää Helvetiassa, mitäs täällä koskaan. Koulua vielä kaksi viikkoa jäljellä, todistukset syynätään ensi viikolla.

Nämä viimeiset viikot ovatkin olleet jatkuvaa pyöräretkeä ja eläintarhavisiittiä. Tuon tuosta saa olla kaupassa hakemassa sipisiä ja muuta evästä repun täytteeksi, kun jälkikasvu matkustaa. Muutamaa päivää myöhemmin löytyy repun pohjalta sinne unohtunut makkaraleipä löyhkän perusteella.

Hellettäkin on ollut, liiaksikin. Aamulla tuuletus, sitten kaihtimet kiinni. Mieltä ylentävää nauttia kesästä pimennetyssä asunnossa itseruskettavaa voidetta sääriin sivellen, kun ulkona ei pysty olemaan.

Ja sitten taas sen verran syksyistä, ettei parvekkeella viitsi palella ja paidoissa saa olla hihat.

Likoille ostin jo lentolaukut, Suomen lomamme lähestyy kiitävää vauhtia. Kävimme mittanauhan kanssa kellarissa pällistelemässä matkalaukkujamme, kun niiitäkin nykyään saatetaan syynätä lentokentillä.

Toista oli ennen, kun Sveitsiin pakaasikuorman kanssa lähtissäni kysyttiin aina, että eikö sulla muuta ole kuin nämä?

Arkisia asioita

Kummallista, että taas yön pimenä tunteina sommittelin päässäni vähintään Nobelin arvoisen blogipostauksen, mutta tässä läppärin ääressä istuessani kaikki hienot suomen kielen kiekurat ja älykkäät ajatusjuoksut ovat kaukana poissa.

Äh, lässytänpä sitten lämpimikseni arkisia asioita.

Tiedätte jo, että täällä on ollut vuosisadan kamalin kevät, mutta kerron sen silti uudestaan.

Ikkunasta mulkoillessa näkyy vain valtava ankeanharmaa pilvimeri ja tummanpuhuvaa asfalttia. Lämpöä kymmenen asteen paremmalla puolin, ainakin päiväsaikaan.

Ja sitten saimme puolitoista ihanaa kesäpäivää aivan yllättäen! Ihan kuin säävaltias, se inhottava kiusanhenki, haluaisi antaa näytteen siitä, miten ihanaa voisi olla, mutta ei olekaan, ähäkutti, prööt ja hah hah!

Aurinkoisen maanantai-illan vaihtuessa yöksi kävin parvekkella noutamassa alkukesän harvinaista herkkua tankanneen kukka-amppelin. Jäin kuuntelemaan alkuyön ääniä, ihailin pimeyden sytyttämiä valoja parvekkeellamme. Oli niin lempeää ja rauhallista.


Hetken itkeä tihuutin ja hyvästelin kesän, ties miten pitkäksi aikaa. Onneksi Sulo ei kysynyt mitään, oli vain siinä ja ihana.

 Tämmöistä olin kirjoitellut jo viime viikolla:

Täällä on taas koettuna köhä- & niiskutusviikko, uhrina Typsy esikoiseni. Koko viime viikon poissa koulusta, minkäs sille mahtaa.

Yllätys oli suuri, kun perjantai-iltapäivällä löysin Pipsan tavaroista pienen lapun Typsyn opettajalta:

Hyvä Rouva Suomalainen

Koska Typsy on ollut poissa pitempään kuin 3 päivää

tarvitsen ensi viikolla lääkärintodistuksen.

Ystävällisin terveisin

Rouva Opettaja

Täh ja mitäh?!? Viikon poissaoloja on ollut ennekin, eikä koskaan ole tarvinnut viedä minkäänlaista lääkärintodistusta. Mistä lähtien on tällainen sääntö ollut voimassa ja miksei meitä ole informoitu etukäteen? Vanhemmilla opppilailla ymmärtäisin todistuspakon, mutta kuudesluokkalaisella..?

Luuleeko opettaja tosissaan, että olen ihan huvin vuoksi pitänyt kotona 12-vuotiasta hyperaktiivista lasta hyppimässä seinille?! Vai luuliko meidän olleen kielletyllä lomalla sillä aikaa kun toinen lapsista on käynyt normaalisti koulua? 

Oli kyllä oikeasti kuumetta yli 38°, aivan kauhean kova yskä yötäpäivää ja nuhaa ihan riittävästi.

Kiukutti soittaa lääkärille. Omavastuuosasta tämäkin menee eikä vakuutuksesta irtoa ropoakaan, manailin. Lapsikin enää toipilas eikä hoidon tarpeessa.

Ja sitten lääkäriin samantien, onneksi se on ihan muutaman minutin bussimatkan päässä. Saimme pienen pussin lääkkeitä ja tarvittavan todistuksen. Olipa tämäkin asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Maanantaina Typsy ilmoitti, ettei kuule toisella korvallaan. Niin tietysti, korvatulehdus, mitäs muutakaan. Illalla sylissäni kipua itkevä lapsi, ibuprofeiinia ja helmikuisesta korvatulehduksesta jääneitä tippoja.

Tiistaina heti aamusta taas lääkäriin. Isuimme ankeassa tutkimushuoneessa odottamassa, kauan ja iäti.

Väsytti niin, että puolitosissani suunnittelin oikaisevani tutkimuspöydälle nukumaan. Aloin epäillä, että meidät oli unohdettu ja istuisimme odottamassa, kunnes vastaanotto menisi kiinni ja siivoja ilmestyisi paikalle. Tyttäreni mielestä tälaiset ajatukset olivat noloja.

No tulihan lääkäri vihdoin. Verikoe onnistui loistavasti verrattuna siihen kertaan, kun meitä oli kolme pitelemässä kiljuvaa lasta ja yksi ottamassa verikoetta kyynärvarresta.

Proffatyttäreni keskusteli henkeviä lääkärin ja vastaanottoapulaisen kanssa, pohdiskeli tilaansa ja sen syitä. Sai luvan mennä kouluun, onkin tärkeä projektiviikko menossa.

Ja taas pussillinen lääkkeitä kotiinviemisiksi. Kyllä nyt luulisi riittävän.

Ihmeitten aika on tässä ja nyt: exä sai töitä! Nyt sitten jännätään, selviääkö mies kolmen kuukauden koeajasta kunnialla. 

Asian huono puoli on, että vilkkaalla mielikuvituksella varustetut tyttäreni ovat nyt ruokatunnit vailla paimentajaa silloin, kun minä olen töissä. Jo ensimmäisenä päivänä ruokaa oli vähän näykitty ja sitten oltiin juostu kiitolaukkaa läppärille, vaikka olin pistänyt hiiren lukkojen taa.

Muuten olen ollut ihan kotirouvana viime ajat, kun töissä on ollut haukotuttavan hiljaista. Ei haittaa kuukausipalkkalaista.

Suunnittelin tietysti siivoavani koko talon, mutta tosiasiassa olen katsellut telkkarista iltapäivän laatusarjoja suklaata jauhaen ja virkannut kirpparilangoista kukkasia. Jotain lohtua tähän kesättömään alkukesäänkin.

 Ankeanpuoleiset kuvat Haslibergistä 20.05.2013

Pahoilla mielin ja kädet nyrkissä

Heikkona hetkenäni olin sytyttänyt tähdet esikoiseni silmiin lupautumalla myymään koulun kirpparilla hänen kanssaan. -Äiti, ihan oikeasti, kiitos, ihanaa!

Typsy olikin tohkeissaan, käpälöi jatkuvasti rahalaatikkoa ja asetteli myytävänä olleita kynttilänjalkoja, kippoja ja laseja, valkoposliinisia enkeleitä.

Olin sentään laskelmoinut oikein: aamulla oli vielä hiljaista. Oli niin väsykin, että tihrusilmäni vuotivat kyyneleitä, vai heinänuhako ilmoitteli olemassaolostaan?

Katselin Typsyn luokkakavereita toisten pöytien takana. Oli muodikkaita farkkuja, niittivöitä, kajalit siellä missä pitääkin. Niin isoja joka suhteessa, oli lantion kaarta ja selvää teinityttöainesta.

Ja sitten minun tyttäreni omana itsenään, mummin ostamassa aivan liian isossa farkkutakissa, housut pyllystä pussittaen. Huokaisin. Kasvaako tuo koskaan isoksi tytöksi?

Sitten oli työvuoroni ohi, Sulo ja Pipsa saapuivat. Jätimme innokkaan supermyyjän tiskinsä taakse.  

-Ostakaa vati, se on aitoa käsityötä! Näitä jäätelökippoja saa kahdeksan viiden hinnalla!

Lähdimme koululle tapaamaan Pipsan opettajaa. Olisipa sitten sekin velvollisuus hoidettuna.

-Te kun olette suomalainen, niin haemme kahvit! Kaikki suomalaisethan ovat kahviriippuvaisia! ilakoi opettaja heti koulun ovella, suomalaisen äidin poika.

Istuimme pöydän ääreen, opettaja veti henkeä ja aloitti:
-Pipsalla ei ole ainoatakaan kaveria luokassa.

Minun pieni tyttöni, jonka suuri sydän rakastaa kaikkia maailman eläimiä. Joka tietää linnuista ja hyönteisistä kaiken, pyöräilee posket punaisina syöttämään vuohia.

Aina yksin, ulkopuolella, toisten ilkuttavana. Läski! Hidas! Kömpelö!

Ja Pipsa on täynnä kiukkua, kärsii. Puristaa kätensä nyrkkiin, silmät salamoivat vihaa. Ja sekös luokkatovereita vasta huvittaakin, hihittelevät kätensä suojassa.

-Ei teidän tarvitse olla Pipsan kavereita, mutta älkää olko ilkeitä, kertoo opettaja sanoneensa keskusteluissa toisille oppilaille. Niinpä, ystävyyteen ei voi pakottaa. Mutta ystävällinen voi olla kaikille.

Kuudennen luokan jälkeen toiseen kouluun, Pipsa mielellään eri kouluun kuin nämä toiset, siitä voi tulla uuden alku.

Ja sitten.

Pipsalla on koko vuoden ollut paikka maksullisessa ryhmässä, jossa on aikuinen seuraamassa kotitehtävien tekoa.

Vuoden aikana hän ollut paikalla vain 5-6 kertaa.

Elokuusta toukokuuhun on pitkä aika. Olin niin äimänä, etten tajunnut edes tivata opettajalta, miksi kukaan ei ollut ilmoittanut minulle aiemmin. Olisiko pitänyt osata kysyä? Lapsihan oli pitänyt asian salassa.

-Äiti, en tykkää tehdä läksyjä kun siellä on paljon muita. Ja yksi tyttö kiusaa, sanoi Pipsa itkua tuhertaen. Myöhemmin olin yhteydessä läksyryhmän vastuuhenkilöön ja peruin koko jutun.

Opinnot sujuvat kuitenkin kohtalaisen hyvin, lapsella on opettajan mukaan hyvä kovalevy, heh, sinne sopii. Tulevaisuudessa yhtä tai toista kautta kohti ylioppilastutkintoa. Täällä tämmöiset asiat päätetään aikaisin.

Pahoilla mielin silti kotiin. Lapsen erakkoelämä painoi mieltä, pilvet taivaalla vaihtuivat harmaista yhä tummempiin. Ulkona kevään vihreys ja kesä kulman takana, mutta minulle näkyivät vain syksyn haalistuvat värit.

***

Ja sitten maanantaina: tulin töistä kotiin ja Pipsan huoneesta kuului iloinen kilkatus.
-Äiti, Natali on täällä! Ne on muuttaneet takaisin ja Natali on nyt mun luokalla!

Takavuosien luokkakaveri, jonka muuttoa surtiin. Nyt hän on täällä taas, Pipsan luokkakaverina! Miten tämä menikään näin hyvin, taivaaltako tämä ihanuus tipahti?

Moneen kertaan varmistin, että olin ymmärtänyt oikein. Ihanko oikeasti sun luokalla? Onko se vielä sun kaveri? Tuleeko se toistekin meille kylään?

Iso kivi putosi sydämeltäni, musta murhe oli säpäleinä.

Elämään palasivat värit ja kas: ulkonahan on mitä hienoin kevät!

Ennakkokesä

 

En minä mitään kesää kaipaa!

Lapset vinkuisivat uimalaan juuri sellaisena päivänä, kun ei millään jaksaisi.
Olisi kuuma ja hikinen nihkeys. Aurinko paahtaisi bussin ikkunan läpi ja varvastossut hinkkaisivat vesikellon varpaitten väliin.

Uimalassa kus...pissattaisi, ja kun tulisi vessasta, niin olisi jano. Ravintolassa ainoa vapaa paikka olisi samassa pöydässä seitsenkymppisen hidalgon kannssa, jolla olisi hopeoitunut karvapeite rinnassa ja kuolatippa leuassa. Ja kun pääsisi vihdoin auringon paahtamalle viltille, niin johan olisi taas rakko pinkeänä.

Kun olisi aika lähteä kotiin, niin lapsista löytyisi vain Pipsa. Sillä aikaa kun etsisin Typsyä, niin ehtisi Pipsa kadota. Ja lopuksi etsisimme yhdessä jommankumman rillejä.

Että nautitaan vain tästä ikuisesta takatalvesta.

Tyypillistä. En ehtinyt saada edes kesänvastaista manifestiani julkaistua, kun tänne jo pläjähti mieletön huhtikuinen ennakkokesä!

Perjantaina myrskytuulta, kun talvi kohtasi kesän. Sen jälkeen aurinkoa, aurinkoa, vuoret piirtyivät selkeinä sinistä taivasta vasten.

Sunnuntaina parvekekauden avajaiset. Teimme pakastepizzaa, viikolla elämäntuskaan korkkaamani punaviinipullo tyhjeni. Puhuimme typeriä, minä ja Sulo. Toivottavasti naapurit eivät kuunnelleet.

Lempeää lämpöä ja vähän kuumaakin oudokseltaan auringossa istuen. Käristin kalpeaa naamaani, peilissä kohtasin pirteän punaposken.

Myöhästyneissä pääsiäiskukissa näkyi vihdoin elämän merkkejä, vaikka kuvien krookukset kokivatkin kovan kohtalon litistyen kaatuneen metallisen heppataulun alle. Kyllä meinasi itku tulla tällä puutarhurilla.

Illan pimetessä lämpömittarimme näytti +24°. Parvekelamput syttyivät, värillinen lamppuketju kattoon ja toiset kukkalaatikkoihin. Katselimme ylitsemme lentäviä lentokoneita, niitähän täällä riittää, Zürichiin ja Zürichistä.

Ei olisi voinut olla täydellisempää.

Otan ennakkokesästä kaiken irti, torstaina palaamme oikeaan totuuteen. Keväthän nyt vasta on.

Suomen loma on varattuna ja jopa maksettuna. 

-Voi, täällä on tilaa vaikka kuinka! intoili äiti puhelimessa.

Miten sanon 77-vuotiaalle, että kiitos, mutta en aio sulloa nelihenkistä perhettäni niihin neliöihin? Asunto on aivan yhtä pieni kuin ennenkin, vaikka isä lähtikin taivaallisille sohville loikoilemaan.

Olen kai murrosiässä vasta nyt ja aion vihdoin tehdä äitini tahtoa vastaan. Minkähänlainen soppa tästä vielä syntyy?

Niin monta lomaa olen istunut yksin vanhempieni parvekkeella kaikkien muitten nukkuessa. Juonut ehkä salaa vähän viiniä, katsellut naapuritalon tiiliseinää. Päättänyt, etten enää ikinä tule Suomeen.

Ja nyt meillä on majapaikka, jossa lapset saavat olla oma itsensä, juosta kissojen perässä ja kadota  puutalokorttelikkoon seikkailemaan.

Aikuisilla on seuraa, on piha jossa grillata ja ihmetellä yötöntä yötä, puhua suusta suuhun kolmella kielellä.

En aio pilata lomaani tekemällä vastoin tahtoani.

Moni kakku päältä kaunis - ja sisältä myös!

Työkaveri alkoi paasata:

-Katso nyt tuotakin, kyllä on niin omahyväinen tyyppi! Mikäköhän tuokin luulee olevansa, nokka pystyssä kuin jollain paremmalla!

Rynnistin tietysti katsomaan uteliain silmin.

Ja mitä näinkään: nippa nappa täysi-ikäisen, harvinaisen komean nuoren miehen. Niin hyvännäköisen, että ei kun mallinuraa tekemään.

Mutta en nähnyt mitään omahyväistä, en nokkaa pystyssä, en mitään sellaista. Ja miltä se edes näyttää?

Mikähän siinä on, että toisen hyvä ulkonäkö kirvoittaa perusteitta ikäviä kommentteja? Ja tässäkin oli laukomassa noin 55-vuotias rouva, kohde oli yli 35 vuotta nuorempi.

 *

Joskus nuorena sain kerran jos toisenkin kuulla olevani ylpeä. Tosin kukaan ei osannut selittää, mistä se näkyi, vaikka suoraan kysyin.

Ja vaikka minua on siunattu kohtalaisella mielikuvituksella, en itsekään keksinyt, mistä olisin niin päällenäkyvän ylpeä.

Mutta tiedänhän minä, olin silloin vielä nuori ja nätti, ja vielä meikattu.  

Pakkohan sellaisessa on jotain vikaa olla. Tyhmä ja pinnallinen, kyllä tommoset tiedetään. (Ja nytkin sielä joku lukija sylkee päin näyttöä: -Mitä, oli muka nuori ja nätti? Mitä se luulee itsestään???)

Eipä ole enää vaivaa tällaisista kommenteista. Jotain hyvää rupsahtamisessakin.

Turhaan siellä kehittelette nettikateutta: nämä kuvat ovat viimevuotisia (10.04.2012).

Ei nyt ole uusiakaan kuvia esitellä, harmaa räntäsade ei ole innoittanut kuvaussafareille mutaiseen savimaisemaan.

Silti mieli on mitä makein: taloudellinen tilanne alkaa olla ikään kuin pitsihanskassa!

Ensin sain yllättäen mukavan summan käteistä ja heti perään hyviä uutisia verotoimistosta.

Luottokorttilaskut on maksettu ja säästötilillä lomarahaa. Pipsan fillari korjattu, olohuoneessa uusi matto. Kesä tulee pikkuhiljaa (okei, ainakin kevät - kalenterin mukaan) ja on onni puserossa. Mikäs tässä ollessa!

Ihmeellistä, miten pitkän kuivan kauden jälkeen sataa hyviä uutisia ryppäänä. Mutta Anne ei olisi Anne, ellei aina keksisi jotain murehdittavaa.

Mutta jos nyt kuitenkin nauttisin edes hetken.

Vielä henki pihisee

Pääsiäispuumme mallia 2013

Olihan tämä ollut tulossa jo pitkään, jo tammikuun lopussa salaa korvassa viillellen. Väijyi taka-alalla ovelana ja päätti iskeä lopulta helmikuun viimeisenä sunnuntaina.

Kurkku, korva ja kuume, siinä kolme kovaa.

Mutta tämä ei jäänyt tähän. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt jo harkita töihinpaluuta, vyöryi päälleni köhistä kauhein, yskistä inhottavin. 

Hetken lohtua antoivat kurkkupastillit, jotka sitten osaltaan täyttivät suolen kaasuvarastot. Sitten yskinkin paitsi kurkkkutorvi tötteröillä, myös peräsuoli pitkällä.

Lääkäri antoi antibiootteja, kuten aina. No en väitä, että siitä olisi apua ollut, mutta tulipa kokeiltua.

Kaksi ja puoli viikkoa olin sairauslomalla. Sillä aikaa duunissa oli hätä, yksi toisensa jälkeen kellahti petiin ja pomo palkkasi paniikissa kaksi uutta määräaikaisella sopimuksella.

Typsykkä on myös kokenut kovia. Ensin normaali flunssa ja turbonuha, sitten perään korvatulehdus. Ja muutamaa viikkoa myöhemmin kuumetta 40°, yhdessä makoilimme soffalla potilaina ja katsoimme televisiosta iltapäivän laatuohjelmia.

Kaikesta huolimatta olen aina vain elävien kirjoissa ja henki pihisee yhä (kirjaimellisesti). Mutta on tämä voimat vienyt.

Täällä on välillä kevät ja sitten taas tympeä takatalvi. Tänäänkin taas lunta, voi kauhistus!!

Sen innoittamana kokosin teille muutaman kännyräpsyn sarjaa Turisti kuvaa autosta tai Instagramilla on kiva leikkiä, kun on tylsää. Ette menetä mitään, vaikka viimeinen kuva ei jostain syystä tahdokaan näyttäytyä.

Kevääntulon epävarmuudesta huolimatta sisäinen puutarhurini on vironnut talvikoomasta.

Olen ostellut taimia, jotka kuolevat liikaan auringonpaisteeseen tai nuutuvat valonpuutteesta, ja kasveja, jotka kohta vilisevät kirvoja tai ovat ruostesienen pikuttamia.

Viherpeukaloni on kovin haalea, mutta yritys on kova ja hätätilassa haen kesällä vaikka muutaman muovikukan parvekettamme piristämään.

Super-Sulo piilotti kalsean betonilattian vihreän maton alle. Tykkään, tykkään, voi miten lämmin ja varpaita hyväilevä se on! Uudet parvekekalusteet ovat IKEAsta, vielä testikäyttöä vailla.

Nyt sitten odotellaankin 

vuosituhannen ihanimpaa kevättä ja alkukesää, 

rasvan tirinää kaasugrillistä

ja oluttölkin pirteää avaussihahdusta...

Jawohl!

Mutta ensin on pääsiäinen. Lapset saavat mummilla lahjoja kuin jouluna. Kotona riittää pääsiäispuuksi koristeltu viherkasvi ja jokunen surkea suklaamuna. Ollaan kalsareissa koko päivä ja katsotaan telkkaria.

Onneksi pääsiäismaanantaina ovat jo isot kaupat auki. Ja tämä katolisessa kaupungissa, jossa kaupat menevät joka ikinen lauantai kiinni klo 16, kun ihmisillä olisi kerrankin aikaa tuhlata rahaa.

Mutta minähän en ihmettele enää mitään.

 Tulppaaneilla ei ole kiire

Pipsakin on pistänyt parastaan. Oli jopa musiikkikouluissa saanut huutokohtauksen ja itkenyt myrskynä. Opettaja soitti hämillään, että mitä tämä nyt oli. No sehän oli Pipsa vain.

Kotona madame istui ammeessa loukkaantuneena. Oli joutunut odottamaan kymmenen minuttia äitiä pesemään tukkaansa. Ja vali vali ja motz motz.

Jossain vaiheessa sain tarpeekseni, jätin prinsessan vastapestyine hiuksineen istumaan herneensä päälle ja sitten alkoikin huuto, kun olisi pitänyt saada hiuksiin pyyheturbaani.

Napsahti, katkesi niks naks, ja join lohduksi puoli pulloa punaviiniä. Kun ei aina jaksa.

Mutta kohta onkin kaksi viikkoa pääsiäislomaa. Kotona lasten kanssa. 

Huokaus.

Vakava asia

Joulun alla järjettömyys pääsi valtaan ja ostin lapsilleni uudet kännykät lahjaksi.

Uuden vuoden puolella Pipsan kännykkää räpeltäessäni esiin pläjähti sähköposti laveana ja salaisuudet paljastaen.

En tajunnut näkemääni. Rivitolkulla postia Facebookista.

Facebookista? Miksi ihmeessä Facebook lähettää postia 10-vuotiaani sähköpostiin?!?

En halunnut ymmärtää, mutta oli pakko.

Pipsa oli tehnyt itselleen FB-tilin.

Hyökkäsin läppärille katsomaan, mitä vahinkoa lapseni oli saanut aikaan.

Katselin epäuskoisin silmin tyttäreni profiilia, joka oli tehty 18 päivää aiemmin. Onneksi sentään väärälle sukunimelle, iäksi oli laitettu 21 vuotta.

Profiilikuvasta katsoi kaunis nuori nainen, silmät kuin bambilla. Epäilemättä ammattimalli, mistä lie kuva löytynyt.

Seinällä kuvia kissanpennuista, kaikki tietysti julkisesti esillä. Tykkäyksen kohteena joku heppapeli. Tämä oli aitoa Pipsaa.

61 kaveria. Nuoria, paidattomia miehiä pukinparroissaan. Jokunen vanha paappa kravatti kaulassa. Iso liuta postia, chattipyyntöjä.

Hyi saatana! 

Älkää yrittäkö väittää, ettette ole 

huomanneet kyseessä olevan lapsen tilin! 

Vai siksikö täällä olettekin, senkin pervot!

Odottamassa  kolmisenkymmentä uutta kaveriehdotusta, kaikki miehiä.  

Yksi kerrallaan häädin kaikki: kaverit, ehdotukset, chattipyynnöt. Ja tätä tehdessäni ehti jo tulla 3 uutta kaveripyyntöä.

Poistin postaukset seinältä, muutin salasanan ja sähköpostiosoitteen, tein kaiken mahdollisen. Ja lopulta deaktivoin tilin.

Ja sitten olin yhtä sanaton kuin nytkin.

***

-Pipsa, ole vielä hetken pieni tyttö, aikuinen ehdit olla sitten myöhemminkin, sanoin surullisena.

Uskon, että Pipsa ymmärsi. Asia on vakava silloin, kun vääpeliäiti on hiljaa.

 

Apteekissa

Kameran automatiikka sekoaa, kun kuvaan näin pimeää kissaa.

Tulee tämmöisä kivoja valoituksia.

Marssin ohimennen apteekkiin ostamaan lapsille vitamiinitabletteja.

-Ei sitten mitään nestemäistä tai imeskelytabletteja, sanoin myyjälle.

Niitä meillä kun on jo aikamoinen valikoima kaapissa vanhenemassa. Lapset eivät mene halpaan, iloisesti appelsiinille maistuva litku maistuu ainoastaan ällöttävälle.

-Voi voi, lapsille ei ole olemassa vitamiinitabletteja. Miten olisi tällainen vitamiinisuklaa?

Ei kai taas. Sehän maistuu aivan lääkkeelle ja suklaasta muistuttaa vain ulkonäkö.

Myyjä alkoi katsella aikuisten vitamiinitabletteja, suussa imeskeltäviä. Enkö sanonut, ettei mitään imeskelytabletteja, senkin pässi?!? ajattelin.

Ääneen sanoin: 

-Voiko tuollaiset imeskelytabletit nielaista, vaikka kahdessa osassa?

 -Ei voi, sanoi myyjä. -Näitten pitää sulaa jo suussa. Eivätkä nämä ole niin liukkaitakaan kuin nieltäväksi tarkoitetut.

Minua alkoi naurattaa. Tämähän oli sama myyjä kuin viimeksi, kun yritin ostaa rautatabletteja Typsylle. Myyjä teki lapselleni noin vain anoreksiadiagnoosin, en jaksanut välittää.

Onneksi joulukuussa Suomessa sain ostettua rautatabletteja, senkun menin apteekkiin ja otin hyllystä.

Yritin pikkuhiljaa pakoon, hyvästelin jatkuvasti höpöttävää myyjää kerran jos toisenkin. Katsoin rinnassa olevaa nimikylttiä. Ursula. Ihan vain, että jos joskus kirjoittaisin palautetta.

Kun lopulta pääsin karkuun, huusi myyjä vielä perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ei saatana. Kyllä osaa olla vaikeaa.

Alanko Multitabsin maahantuojaksi?

Tulipa mieleeni sekin kerta jo vuosia sitten, kun yritin ostaa itselleni B-vitamiinitabletteja. Myyjä yritti väkisin myydä jotain aivan toista, joten lopulta sanoin, että eikö vitamiineja saa ihan ilman reseptiä. Sain otsaani hankalan asiakkaan leiman, mutta myös haluamani vitamiinit.

Samoin kerran optikolta piilolinssejä ostaessani myyjä alkoi lässyttää jotain silmälääkäristä ja ties mistä. Silloinkin jouduin sanomaan, että kai näitä saa ostaa kuka tahansa ilman reseptiä. Minäkin, kokenut käyttäjä, ensimmäiset piilolinssini jo ennen myyjäneidin syntymää ostanut.

Jättäisivät neuvomiset sikseen, jos asiakas tietää mitä tahtoo.

Sain Ralliradan Ylvalta haasteen. Harvemmin saan tällaisia tehtyä ja nytkin laiskuuttani jätän muut haastamatta. Mutta lukee ken tahtoo.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Kerro 11 asiaa itsestäsi.

Vastaa haastajan 11 kysymykseen.

Keksi 11 uutta kysymystä.

Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät.

Tässä vastaukseni Ylvan kysymyksiin:

1. Mitä teit tänään kello 10 aamulla?

Nukuin. Herätyskello soi 6:30, sain Pipsan koulutielle klo 7:45 ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin klo 11, kun toipilas herätti. Työpäivisin syön klo 10 jonkinlaista lounaan korviketta.

2. Jos saisit todeksi kolme toivomusta, mitkä toiveet esittäisit?

Ensimmäisenä toivoisin, että saisin lisää toivomuksia. Jos tämä ei kelpaa, niin toivoisin taloudellista turvallisuutta, lapsilleni normaalisti toimivat aivot ja meille kaikille ikuisesti onnellisen olon.

3. Mistä kotityöstä tykkäät eniten?

Ööh? En mistään. Miten olisi huoneitten tuuletus?

4. Mistä kotityöstä tykkäät vähiten?

Uunin pesu. Paitsi että minulla on nyt upouusi uuni, jota ei juuri nyt tarvitse pahemmin putsailla. Imurointi on tylsää, sen vaikein osa on imurin saaminen ulos kaapista.

5. Kuinka usein käyt parturissa?

Kampaaja saa napsia hiuksiani vuoden välein. Edellinen kerta oli tosin kesällä 2010, hups. Aika rientää. Raitoja kyllä kävin laitattamassa heinäkuussa 2012.

6. Mikä on mielestäsi ekologisin tekosi?

Hmm, olen niin läski, että ammeeseen mahtuu vain vähän vettä. Enkä ole ikinä paistanut joulukinkkua. Tai sitten tylsästi, etten aja autoa.

7. Jos saisit 1000 ylimääräistä euroa (laillisesti), mihin käyttäisit ne?

Velkojen maksuun. Eivät edes riittäisi luottokorttilaskuihini. Siis tonni, vaivainen tonni..? Buhahaa.

8. Onko sinulla paheita? Kerro yksi niistä.

Räplään tauotta kännykkääni. Mutta työkaverini vastaisivat tähän varmasti, että laulan jatkuvasti. Mahtaa olla tympeää kuunneltavaa. Viimeksi lauantaina kiusasin inhottavaa työkaveria laulamalla koko päivän "Kuka ajaa punasella Jaguaarilla? Jee jee, Jerry Cotton! On naama kuin George Naderilla - Jee jee Jerry Cotton!" Tätä samaa yhä uudestaan, en osannut enempää sanoja ulkoa.

9. Mitkä ovat parhaimmat puolesi?

Oih, mistä aloitan? Ehkä se, että jaksan kaikessa realistisuudessani muistaa, että länsimaahan syntyneenä olen onnekas, vaikka elämä tuntuukin hakkaavan lekalla päähän. Ja minulla on hammaslääkärin mukaan perushyvät hampaat.

10. Mitä haluaisit oppia?

Olemaan välittämättä typeristä ihmisistä. Alkuaskeleena tälle tein uudenvuodenlupauksen, etten enää lue minkäänlaisia yleisönosastokirjoituksia tai nettikommentteja (luen silti, mutta se on sitten ihan oma vikani).

11. Mikä saa sinut hymyilemään?

Hyvä tilannehuumori. Joskus ihan vain hauskat muistot (ja yleensä juuri väärällä hetkellä, kun ei saisi hihitellä).

No niin. Vielä vapaavalintaiset 11 asiaa sekalaisessa järjestyksessä.

1. Yritän kiivaasti elvyttää käsityöharrastustani.
2. Jos voisin elää uudestaan nuoruuteni, niin rupeaisin muusikoksi.
3. Minulta puuttuu täysin hurriviha, ryssänpelko, homofobia ja monta muuta kummallisuutta.
4. Halusin aina ulkomaille - ja hmm, tällä olen. Jostain syystä kuvittelin tosin päätyväni Saksaan.
5. Jos olisin mies, niin minulla olisi pitkä tukka ja iso parta.
6. Nuorempana kuvittelin, että minusta tulisi joko lehtimies tai kielenkääntäjä (saksa, ruotsi).
7. Minulla on aivan järkyttävän huonot kynnet, mutta mieluummin omat nysät kuin mitkään tekokynnet.
8. Harmittaa, etten osaa maalata tauluja. En kyllä ole kokeillutkaan. Maalaan vain naamaani ja sitäkin yhä harvemmin.
9. Laskin juuri, että minun ja lasteni sairausvakuutus on noin 15% tuloistani. Pienen verotuksen etuja, nääs.
10. Kärsin refluksista, jonka vuoksi pitäisi muka luopua viinistä, oluesta, suklaasta ja muista herkuista. Hah.
11. Kuvittelin, että minusta tulisi hyvä äiti, mutta totuus on tarinaa ihmeellisempää...

Että tämmöistä tällä kertaa, ensi kerralla taas uudet kujeet.

*nuh nuuh*

Kaikkea pitää haistella.

Etenkin silloin, kun mamma yrittää kuvata kukkia.