Kriitikkona

Elämäni muuttui kertaheitolla, kun ostin kuulokkeet. Onhan minulla ennenkin ollut: turpeat pehmustetut läppäriä varten ja korvan sisään survottavat kännykälle. Mutta niitä en ole juuri koskaan käyttänyt.

Kunnon kuulokkeet avasivat uuden maailman! YLE Areenasta kuunnelmia ja radio-ohjelmia suoraan korvaan samalla kun koukku saa vauhtia ja kesäpaitaan syntyy virkattu reikä toisensa perään.

Telkkaripuolen tuotoksia katselen silloin, kun sveitsiläiseni katselee telkkarista kaikenmaailman rekkoja ylittämässä jäätä Alaskassa tai muuta miehekästä.

Mutta kehtaanko edes sanoa: on osunut kohdalle surkeaa tarjontaa.  

Hanhen selästä, muka huvikuunnelma. No ei huvittanut yhtään. Hyvä, parempi, paras teko oli jakson nimi, kaakatus sivalsi korvaani ikävästi. Ja muka ammattilaisten tekemä. Miksi en minä ruvennut radioteatterilaiseksi, niin olisi edes jotain tasoa?!?

Entä Jungle of Dreams, kotikatsomon esittämä... hmm... tuotos, pääosissa nimiä joita jopa minä tunnen. HÄVETKÄÄ, aivan surkeaa näyttelijätyötä!

En luovuta. Kyllä sieltä sonnan seasta löytyy vielä hyvääkin, kunhan jaksaa kaivaa.

Orastavaa tv-ja radiokriitikon uraani siivittää jatkuva PMS, mikä kirvoittaa verbaalisuuteni uusiin sfääreihin. Kiukku kihisee ja raivo räiskyy, kun Rouva Vääpeli on hormonien heiteltävänä.

Sulo reppanallakin voisi olla joku kaksikymppinen herkku, mutta sen sijaan on kohta viisikymppinen premenopaussinen akka, joka kasvattaa läskiä ja suunnittelee kaksiteholasien ostamista.

Muuten ei ihmeempää Helvetiassa, mitäs täällä koskaan. Koulua vielä kaksi viikkoa jäljellä, todistukset syynätään ensi viikolla.

Nämä viimeiset viikot ovatkin olleet jatkuvaa pyöräretkeä ja eläintarhavisiittiä. Tuon tuosta saa olla kaupassa hakemassa sipisiä ja muuta evästä repun täytteeksi, kun jälkikasvu matkustaa. Muutamaa päivää myöhemmin löytyy repun pohjalta sinne unohtunut makkaraleipä löyhkän perusteella.

Hellettäkin on ollut, liiaksikin. Aamulla tuuletus, sitten kaihtimet kiinni. Mieltä ylentävää nauttia kesästä pimennetyssä asunnossa itseruskettavaa voidetta sääriin sivellen, kun ulkona ei pysty olemaan.

Ja sitten taas sen verran syksyistä, ettei parvekkeella viitsi palella ja paidoissa saa olla hihat.

Likoille ostin jo lentolaukut, Suomen lomamme lähestyy kiitävää vauhtia. Kävimme mittanauhan kanssa kellarissa pällistelemässä matkalaukkujamme, kun niiitäkin nykyään saatetaan syynätä lentokentillä.

Toista oli ennen, kun Sveitsiin pakaasikuorman kanssa lähtissäni kysyttiin aina, että eikö sulla muuta ole kuin nämä?

Arkisia asioita

Kummallista, että taas yön pimenä tunteina sommittelin päässäni vähintään Nobelin arvoisen blogipostauksen, mutta tässä läppärin ääressä istuessani kaikki hienot suomen kielen kiekurat ja älykkäät ajatusjuoksut ovat kaukana poissa.

Äh, lässytänpä sitten lämpimikseni arkisia asioita.

Tiedätte jo, että täällä on ollut vuosisadan kamalin kevät, mutta kerron sen silti uudestaan.

Ikkunasta mulkoillessa näkyy vain valtava ankeanharmaa pilvimeri ja tummanpuhuvaa asfalttia. Lämpöä kymmenen asteen paremmalla puolin, ainakin päiväsaikaan.

Ja sitten saimme puolitoista ihanaa kesäpäivää aivan yllättäen! Ihan kuin säävaltias, se inhottava kiusanhenki, haluaisi antaa näytteen siitä, miten ihanaa voisi olla, mutta ei olekaan, ähäkutti, prööt ja hah hah!

Aurinkoisen maanantai-illan vaihtuessa yöksi kävin parvekkella noutamassa alkukesän harvinaista herkkua tankanneen kukka-amppelin. Jäin kuuntelemaan alkuyön ääniä, ihailin pimeyden sytyttämiä valoja parvekkeellamme. Oli niin lempeää ja rauhallista.


Hetken itkeä tihuutin ja hyvästelin kesän, ties miten pitkäksi aikaa. Onneksi Sulo ei kysynyt mitään, oli vain siinä ja ihana.

 Tämmöistä olin kirjoitellut jo viime viikolla:

Täällä on taas koettuna köhä- & niiskutusviikko, uhrina Typsy esikoiseni. Koko viime viikon poissa koulusta, minkäs sille mahtaa.

Yllätys oli suuri, kun perjantai-iltapäivällä löysin Pipsan tavaroista pienen lapun Typsyn opettajalta:

Hyvä Rouva Suomalainen

Koska Typsy on ollut poissa pitempään kuin 3 päivää

tarvitsen ensi viikolla lääkärintodistuksen.

Ystävällisin terveisin

Rouva Opettaja

Täh ja mitäh?!? Viikon poissaoloja on ollut ennekin, eikä koskaan ole tarvinnut viedä minkäänlaista lääkärintodistusta. Mistä lähtien on tällainen sääntö ollut voimassa ja miksei meitä ole informoitu etukäteen? Vanhemmilla opppilailla ymmärtäisin todistuspakon, mutta kuudesluokkalaisella..?

Luuleeko opettaja tosissaan, että olen ihan huvin vuoksi pitänyt kotona 12-vuotiasta hyperaktiivista lasta hyppimässä seinille?! Vai luuliko meidän olleen kielletyllä lomalla sillä aikaa kun toinen lapsista on käynyt normaalisti koulua? 

Oli kyllä oikeasti kuumetta yli 38°, aivan kauhean kova yskä yötäpäivää ja nuhaa ihan riittävästi.

Kiukutti soittaa lääkärille. Omavastuuosasta tämäkin menee eikä vakuutuksesta irtoa ropoakaan, manailin. Lapsikin enää toipilas eikä hoidon tarpeessa.

Ja sitten lääkäriin samantien, onneksi se on ihan muutaman minutin bussimatkan päässä. Saimme pienen pussin lääkkeitä ja tarvittavan todistuksen. Olipa tämäkin asia hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Maanantaina Typsy ilmoitti, ettei kuule toisella korvallaan. Niin tietysti, korvatulehdus, mitäs muutakaan. Illalla sylissäni kipua itkevä lapsi, ibuprofeiinia ja helmikuisesta korvatulehduksesta jääneitä tippoja.

Tiistaina heti aamusta taas lääkäriin. Isuimme ankeassa tutkimushuoneessa odottamassa, kauan ja iäti.

Väsytti niin, että puolitosissani suunnittelin oikaisevani tutkimuspöydälle nukumaan. Aloin epäillä, että meidät oli unohdettu ja istuisimme odottamassa, kunnes vastaanotto menisi kiinni ja siivoja ilmestyisi paikalle. Tyttäreni mielestä tälaiset ajatukset olivat noloja.

No tulihan lääkäri vihdoin. Verikoe onnistui loistavasti verrattuna siihen kertaan, kun meitä oli kolme pitelemässä kiljuvaa lasta ja yksi ottamassa verikoetta kyynärvarresta.

Proffatyttäreni keskusteli henkeviä lääkärin ja vastaanottoapulaisen kanssa, pohdiskeli tilaansa ja sen syitä. Sai luvan mennä kouluun, onkin tärkeä projektiviikko menossa.

Ja taas pussillinen lääkkeitä kotiinviemisiksi. Kyllä nyt luulisi riittävän.

Ihmeitten aika on tässä ja nyt: exä sai töitä! Nyt sitten jännätään, selviääkö mies kolmen kuukauden koeajasta kunnialla. 

Asian huono puoli on, että vilkkaalla mielikuvituksella varustetut tyttäreni ovat nyt ruokatunnit vailla paimentajaa silloin, kun minä olen töissä. Jo ensimmäisenä päivänä ruokaa oli vähän näykitty ja sitten oltiin juostu kiitolaukkaa läppärille, vaikka olin pistänyt hiiren lukkojen taa.

Muuten olen ollut ihan kotirouvana viime ajat, kun töissä on ollut haukotuttavan hiljaista. Ei haittaa kuukausipalkkalaista.

Suunnittelin tietysti siivoavani koko talon, mutta tosiasiassa olen katsellut telkkarista iltapäivän laatusarjoja suklaata jauhaen ja virkannut kirpparilangoista kukkasia. Jotain lohtua tähän kesättömään alkukesäänkin.

 Ankeanpuoleiset kuvat Haslibergistä 20.05.2013

Pahoilla mielin ja kädet nyrkissä

Heikkona hetkenäni olin sytyttänyt tähdet esikoiseni silmiin lupautumalla myymään koulun kirpparilla hänen kanssaan. -Äiti, ihan oikeasti, kiitos, ihanaa!

Typsy olikin tohkeissaan, käpälöi jatkuvasti rahalaatikkoa ja asetteli myytävänä olleita kynttilänjalkoja, kippoja ja laseja, valkoposliinisia enkeleitä.

Olin sentään laskelmoinut oikein: aamulla oli vielä hiljaista. Oli niin väsykin, että tihrusilmäni vuotivat kyyneleitä, vai heinänuhako ilmoitteli olemassaolostaan?

Katselin Typsyn luokkakavereita toisten pöytien takana. Oli muodikkaita farkkuja, niittivöitä, kajalit siellä missä pitääkin. Niin isoja joka suhteessa, oli lantion kaarta ja selvää teinityttöainesta.

Ja sitten minun tyttäreni omana itsenään, mummin ostamassa aivan liian isossa farkkutakissa, housut pyllystä pussittaen. Huokaisin. Kasvaako tuo koskaan isoksi tytöksi?

Sitten oli työvuoroni ohi, Sulo ja Pipsa saapuivat. Jätimme innokkaan supermyyjän tiskinsä taakse.  

-Ostakaa vati, se on aitoa käsityötä! Näitä jäätelökippoja saa kahdeksan viiden hinnalla!

Lähdimme koululle tapaamaan Pipsan opettajaa. Olisipa sitten sekin velvollisuus hoidettuna.

-Te kun olette suomalainen, niin haemme kahvit! Kaikki suomalaisethan ovat kahviriippuvaisia! ilakoi opettaja heti koulun ovella, suomalaisen äidin poika.

Istuimme pöydän ääreen, opettaja veti henkeä ja aloitti:
-Pipsalla ei ole ainoatakaan kaveria luokassa.

Minun pieni tyttöni, jonka suuri sydän rakastaa kaikkia maailman eläimiä. Joka tietää linnuista ja hyönteisistä kaiken, pyöräilee posket punaisina syöttämään vuohia.

Aina yksin, ulkopuolella, toisten ilkuttavana. Läski! Hidas! Kömpelö!

Ja Pipsa on täynnä kiukkua, kärsii. Puristaa kätensä nyrkkiin, silmät salamoivat vihaa. Ja sekös luokkatovereita vasta huvittaakin, hihittelevät kätensä suojassa.

-Ei teidän tarvitse olla Pipsan kavereita, mutta älkää olko ilkeitä, kertoo opettaja sanoneensa keskusteluissa toisille oppilaille. Niinpä, ystävyyteen ei voi pakottaa. Mutta ystävällinen voi olla kaikille.

Kuudennen luokan jälkeen toiseen kouluun, Pipsa mielellään eri kouluun kuin nämä toiset, siitä voi tulla uuden alku.

Ja sitten.

Pipsalla on koko vuoden ollut paikka maksullisessa ryhmässä, jossa on aikuinen seuraamassa kotitehtävien tekoa.

Vuoden aikana hän ollut paikalla vain 5-6 kertaa.

Elokuusta toukokuuhun on pitkä aika. Olin niin äimänä, etten tajunnut edes tivata opettajalta, miksi kukaan ei ollut ilmoittanut minulle aiemmin. Olisiko pitänyt osata kysyä? Lapsihan oli pitänyt asian salassa.

-Äiti, en tykkää tehdä läksyjä kun siellä on paljon muita. Ja yksi tyttö kiusaa, sanoi Pipsa itkua tuhertaen. Myöhemmin olin yhteydessä läksyryhmän vastuuhenkilöön ja peruin koko jutun.

Opinnot sujuvat kuitenkin kohtalaisen hyvin, lapsella on opettajan mukaan hyvä kovalevy, heh, sinne sopii. Tulevaisuudessa yhtä tai toista kautta kohti ylioppilastutkintoa. Täällä tämmöiset asiat päätetään aikaisin.

Pahoilla mielin silti kotiin. Lapsen erakkoelämä painoi mieltä, pilvet taivaalla vaihtuivat harmaista yhä tummempiin. Ulkona kevään vihreys ja kesä kulman takana, mutta minulle näkyivät vain syksyn haalistuvat värit.

***

Ja sitten maanantaina: tulin töistä kotiin ja Pipsan huoneesta kuului iloinen kilkatus.
-Äiti, Natali on täällä! Ne on muuttaneet takaisin ja Natali on nyt mun luokalla!

Takavuosien luokkakaveri, jonka muuttoa surtiin. Nyt hän on täällä taas, Pipsan luokkakaverina! Miten tämä menikään näin hyvin, taivaaltako tämä ihanuus tipahti?

Moneen kertaan varmistin, että olin ymmärtänyt oikein. Ihanko oikeasti sun luokalla? Onko se vielä sun kaveri? Tuleeko se toistekin meille kylään?

Iso kivi putosi sydämeltäni, musta murhe oli säpäleinä.

Elämään palasivat värit ja kas: ulkonahan on mitä hienoin kevät!

Ennakkokesä

 

En minä mitään kesää kaipaa!

Lapset vinkuisivat uimalaan juuri sellaisena päivänä, kun ei millään jaksaisi.
Olisi kuuma ja hikinen nihkeys. Aurinko paahtaisi bussin ikkunan läpi ja varvastossut hinkkaisivat vesikellon varpaitten väliin.

Uimalassa kus...pissattaisi, ja kun tulisi vessasta, niin olisi jano. Ravintolassa ainoa vapaa paikka olisi samassa pöydässä seitsenkymppisen hidalgon kannssa, jolla olisi hopeoitunut karvapeite rinnassa ja kuolatippa leuassa. Ja kun pääsisi vihdoin auringon paahtamalle viltille, niin johan olisi taas rakko pinkeänä.

Kun olisi aika lähteä kotiin, niin lapsista löytyisi vain Pipsa. Sillä aikaa kun etsisin Typsyä, niin ehtisi Pipsa kadota. Ja lopuksi etsisimme yhdessä jommankumman rillejä.

Että nautitaan vain tästä ikuisesta takatalvesta.

Tyypillistä. En ehtinyt saada edes kesänvastaista manifestiani julkaistua, kun tänne jo pläjähti mieletön huhtikuinen ennakkokesä!

Perjantaina myrskytuulta, kun talvi kohtasi kesän. Sen jälkeen aurinkoa, aurinkoa, vuoret piirtyivät selkeinä sinistä taivasta vasten.

Sunnuntaina parvekekauden avajaiset. Teimme pakastepizzaa, viikolla elämäntuskaan korkkaamani punaviinipullo tyhjeni. Puhuimme typeriä, minä ja Sulo. Toivottavasti naapurit eivät kuunnelleet.

Lempeää lämpöä ja vähän kuumaakin oudokseltaan auringossa istuen. Käristin kalpeaa naamaani, peilissä kohtasin pirteän punaposken.

Myöhästyneissä pääsiäiskukissa näkyi vihdoin elämän merkkejä, vaikka kuvien krookukset kokivatkin kovan kohtalon litistyen kaatuneen metallisen heppataulun alle. Kyllä meinasi itku tulla tällä puutarhurilla.

Illan pimetessä lämpömittarimme näytti +24°. Parvekelamput syttyivät, värillinen lamppuketju kattoon ja toiset kukkalaatikkoihin. Katselimme ylitsemme lentäviä lentokoneita, niitähän täällä riittää, Zürichiin ja Zürichistä.

Ei olisi voinut olla täydellisempää.

Otan ennakkokesästä kaiken irti, torstaina palaamme oikeaan totuuteen. Keväthän nyt vasta on.

Suomen loma on varattuna ja jopa maksettuna. 

-Voi, täällä on tilaa vaikka kuinka! intoili äiti puhelimessa.

Miten sanon 77-vuotiaalle, että kiitos, mutta en aio sulloa nelihenkistä perhettäni niihin neliöihin? Asunto on aivan yhtä pieni kuin ennenkin, vaikka isä lähtikin taivaallisille sohville loikoilemaan.

Olen kai murrosiässä vasta nyt ja aion vihdoin tehdä äitini tahtoa vastaan. Minkähänlainen soppa tästä vielä syntyy?

Niin monta lomaa olen istunut yksin vanhempieni parvekkeella kaikkien muitten nukkuessa. Juonut ehkä salaa vähän viiniä, katsellut naapuritalon tiiliseinää. Päättänyt, etten enää ikinä tule Suomeen.

Ja nyt meillä on majapaikka, jossa lapset saavat olla oma itsensä, juosta kissojen perässä ja kadota  puutalokorttelikkoon seikkailemaan.

Aikuisilla on seuraa, on piha jossa grillata ja ihmetellä yötöntä yötä, puhua suusta suuhun kolmella kielellä.

En aio pilata lomaani tekemällä vastoin tahtoani.

Moni kakku päältä kaunis - ja sisältä myös!

Työkaveri alkoi paasata:

-Katso nyt tuotakin, kyllä on niin omahyväinen tyyppi! Mikäköhän tuokin luulee olevansa, nokka pystyssä kuin jollain paremmalla!

Rynnistin tietysti katsomaan uteliain silmin.

Ja mitä näinkään: nippa nappa täysi-ikäisen, harvinaisen komean nuoren miehen. Niin hyvännäköisen, että ei kun mallinuraa tekemään.

Mutta en nähnyt mitään omahyväistä, en nokkaa pystyssä, en mitään sellaista. Ja miltä se edes näyttää?

Mikähän siinä on, että toisen hyvä ulkonäkö kirvoittaa perusteitta ikäviä kommentteja? Ja tässäkin oli laukomassa noin 55-vuotias rouva, kohde oli yli 35 vuotta nuorempi.

 *

Joskus nuorena sain kerran jos toisenkin kuulla olevani ylpeä. Tosin kukaan ei osannut selittää, mistä se näkyi, vaikka suoraan kysyin.

Ja vaikka minua on siunattu kohtalaisella mielikuvituksella, en itsekään keksinyt, mistä olisin niin päällenäkyvän ylpeä.

Mutta tiedänhän minä, olin silloin vielä nuori ja nätti, ja vielä meikattu.  

Pakkohan sellaisessa on jotain vikaa olla. Tyhmä ja pinnallinen, kyllä tommoset tiedetään. (Ja nytkin sielä joku lukija sylkee päin näyttöä: -Mitä, oli muka nuori ja nätti? Mitä se luulee itsestään???)

Eipä ole enää vaivaa tällaisista kommenteista. Jotain hyvää rupsahtamisessakin.

Turhaan siellä kehittelette nettikateutta: nämä kuvat ovat viimevuotisia (10.04.2012).

Ei nyt ole uusiakaan kuvia esitellä, harmaa räntäsade ei ole innoittanut kuvaussafareille mutaiseen savimaisemaan.

Silti mieli on mitä makein: taloudellinen tilanne alkaa olla ikään kuin pitsihanskassa!

Ensin sain yllättäen mukavan summan käteistä ja heti perään hyviä uutisia verotoimistosta.

Luottokorttilaskut on maksettu ja säästötilillä lomarahaa. Pipsan fillari korjattu, olohuoneessa uusi matto. Kesä tulee pikkuhiljaa (okei, ainakin kevät - kalenterin mukaan) ja on onni puserossa. Mikäs tässä ollessa!

Ihmeellistä, miten pitkän kuivan kauden jälkeen sataa hyviä uutisia ryppäänä. Mutta Anne ei olisi Anne, ellei aina keksisi jotain murehdittavaa.

Mutta jos nyt kuitenkin nauttisin edes hetken.

Vielä henki pihisee

Pääsiäispuumme mallia 2013

Olihan tämä ollut tulossa jo pitkään, jo tammikuun lopussa salaa korvassa viillellen. Väijyi taka-alalla ovelana ja päätti iskeä lopulta helmikuun viimeisenä sunnuntaina.

Kurkku, korva ja kuume, siinä kolme kovaa.

Mutta tämä ei jäänyt tähän. Siinä vaiheessa kun olisi pitänyt jo harkita töihinpaluuta, vyöryi päälleni köhistä kauhein, yskistä inhottavin. 

Hetken lohtua antoivat kurkkupastillit, jotka sitten osaltaan täyttivät suolen kaasuvarastot. Sitten yskinkin paitsi kurkkkutorvi tötteröillä, myös peräsuoli pitkällä.

Lääkäri antoi antibiootteja, kuten aina. No en väitä, että siitä olisi apua ollut, mutta tulipa kokeiltua.

Kaksi ja puoli viikkoa olin sairauslomalla. Sillä aikaa duunissa oli hätä, yksi toisensa jälkeen kellahti petiin ja pomo palkkasi paniikissa kaksi uutta määräaikaisella sopimuksella.

Typsykkä on myös kokenut kovia. Ensin normaali flunssa ja turbonuha, sitten perään korvatulehdus. Ja muutamaa viikkoa myöhemmin kuumetta 40°, yhdessä makoilimme soffalla potilaina ja katsoimme televisiosta iltapäivän laatuohjelmia.

Kaikesta huolimatta olen aina vain elävien kirjoissa ja henki pihisee yhä (kirjaimellisesti). Mutta on tämä voimat vienyt.

Täällä on välillä kevät ja sitten taas tympeä takatalvi. Tänäänkin taas lunta, voi kauhistus!!

Sen innoittamana kokosin teille muutaman kännyräpsyn sarjaa Turisti kuvaa autosta tai Instagramilla on kiva leikkiä, kun on tylsää. Ette menetä mitään, vaikka viimeinen kuva ei jostain syystä tahdokaan näyttäytyä.

Kevääntulon epävarmuudesta huolimatta sisäinen puutarhurini on vironnut talvikoomasta.

Olen ostellut taimia, jotka kuolevat liikaan auringonpaisteeseen tai nuutuvat valonpuutteesta, ja kasveja, jotka kohta vilisevät kirvoja tai ovat ruostesienen pikuttamia.

Viherpeukaloni on kovin haalea, mutta yritys on kova ja hätätilassa haen kesällä vaikka muutaman muovikukan parvekettamme piristämään.

Super-Sulo piilotti kalsean betonilattian vihreän maton alle. Tykkään, tykkään, voi miten lämmin ja varpaita hyväilevä se on! Uudet parvekekalusteet ovat IKEAsta, vielä testikäyttöä vailla.

Nyt sitten odotellaankin 

vuosituhannen ihanimpaa kevättä ja alkukesää, 

rasvan tirinää kaasugrillistä

ja oluttölkin pirteää avaussihahdusta...

Jawohl!

Mutta ensin on pääsiäinen. Lapset saavat mummilla lahjoja kuin jouluna. Kotona riittää pääsiäispuuksi koristeltu viherkasvi ja jokunen surkea suklaamuna. Ollaan kalsareissa koko päivä ja katsotaan telkkaria.

Onneksi pääsiäismaanantaina ovat jo isot kaupat auki. Ja tämä katolisessa kaupungissa, jossa kaupat menevät joka ikinen lauantai kiinni klo 16, kun ihmisillä olisi kerrankin aikaa tuhlata rahaa.

Mutta minähän en ihmettele enää mitään.

 Tulppaaneilla ei ole kiire

Pipsakin on pistänyt parastaan. Oli jopa musiikkikouluissa saanut huutokohtauksen ja itkenyt myrskynä. Opettaja soitti hämillään, että mitä tämä nyt oli. No sehän oli Pipsa vain.

Kotona madame istui ammeessa loukkaantuneena. Oli joutunut odottamaan kymmenen minuttia äitiä pesemään tukkaansa. Ja vali vali ja motz motz.

Jossain vaiheessa sain tarpeekseni, jätin prinsessan vastapestyine hiuksineen istumaan herneensä päälle ja sitten alkoikin huuto, kun olisi pitänyt saada hiuksiin pyyheturbaani.

Napsahti, katkesi niks naks, ja join lohduksi puoli pulloa punaviiniä. Kun ei aina jaksa.

Mutta kohta onkin kaksi viikkoa pääsiäislomaa. Kotona lasten kanssa. 

Huokaus.

Vakava asia

Joulun alla järjettömyys pääsi valtaan ja ostin lapsilleni uudet kännykät lahjaksi.

Uuden vuoden puolella Pipsan kännykkää räpeltäessäni esiin pläjähti sähköposti laveana ja salaisuudet paljastaen.

En tajunnut näkemääni. Rivitolkulla postia Facebookista.

Facebookista? Miksi ihmeessä Facebook lähettää postia 10-vuotiaani sähköpostiin?!?

En halunnut ymmärtää, mutta oli pakko.

Pipsa oli tehnyt itselleen FB-tilin.

Hyökkäsin läppärille katsomaan, mitä vahinkoa lapseni oli saanut aikaan.

Katselin epäuskoisin silmin tyttäreni profiilia, joka oli tehty 18 päivää aiemmin. Onneksi sentään väärälle sukunimelle, iäksi oli laitettu 21 vuotta.

Profiilikuvasta katsoi kaunis nuori nainen, silmät kuin bambilla. Epäilemättä ammattimalli, mistä lie kuva löytynyt.

Seinällä kuvia kissanpennuista, kaikki tietysti julkisesti esillä. Tykkäyksen kohteena joku heppapeli. Tämä oli aitoa Pipsaa.

61 kaveria. Nuoria, paidattomia miehiä pukinparroissaan. Jokunen vanha paappa kravatti kaulassa. Iso liuta postia, chattipyyntöjä.

Hyi saatana! 

Älkää yrittäkö väittää, ettette ole 

huomanneet kyseessä olevan lapsen tilin! 

Vai siksikö täällä olettekin, senkin pervot!

Odottamassa  kolmisenkymmentä uutta kaveriehdotusta, kaikki miehiä.  

Yksi kerrallaan häädin kaikki: kaverit, ehdotukset, chattipyynnöt. Ja tätä tehdessäni ehti jo tulla 3 uutta kaveripyyntöä.

Poistin postaukset seinältä, muutin salasanan ja sähköpostiosoitteen, tein kaiken mahdollisen. Ja lopulta deaktivoin tilin.

Ja sitten olin yhtä sanaton kuin nytkin.

***

-Pipsa, ole vielä hetken pieni tyttö, aikuinen ehdit olla sitten myöhemminkin, sanoin surullisena.

Uskon, että Pipsa ymmärsi. Asia on vakava silloin, kun vääpeliäiti on hiljaa.

 

Apteekissa

Kameran automatiikka sekoaa, kun kuvaan näin pimeää kissaa.

Tulee tämmöisä kivoja valoituksia.

Marssin ohimennen apteekkiin ostamaan lapsille vitamiinitabletteja.

-Ei sitten mitään nestemäistä tai imeskelytabletteja, sanoin myyjälle.

Niitä meillä kun on jo aikamoinen valikoima kaapissa vanhenemassa. Lapset eivät mene halpaan, iloisesti appelsiinille maistuva litku maistuu ainoastaan ällöttävälle.

-Voi voi, lapsille ei ole olemassa vitamiinitabletteja. Miten olisi tällainen vitamiinisuklaa?

Ei kai taas. Sehän maistuu aivan lääkkeelle ja suklaasta muistuttaa vain ulkonäkö.

Myyjä alkoi katsella aikuisten vitamiinitabletteja, suussa imeskeltäviä. Enkö sanonut, ettei mitään imeskelytabletteja, senkin pässi?!? ajattelin.

Ääneen sanoin: 

-Voiko tuollaiset imeskelytabletit nielaista, vaikka kahdessa osassa?

 -Ei voi, sanoi myyjä. -Näitten pitää sulaa jo suussa. Eivätkä nämä ole niin liukkaitakaan kuin nieltäväksi tarkoitetut.

Minua alkoi naurattaa. Tämähän oli sama myyjä kuin viimeksi, kun yritin ostaa rautatabletteja Typsylle. Myyjä teki lapselleni noin vain anoreksiadiagnoosin, en jaksanut välittää.

Onneksi joulukuussa Suomessa sain ostettua rautatabletteja, senkun menin apteekkiin ja otin hyllystä.

Yritin pikkuhiljaa pakoon, hyvästelin jatkuvasti höpöttävää myyjää kerran jos toisenkin. Katsoin rinnassa olevaa nimikylttiä. Ursula. Ihan vain, että jos joskus kirjoittaisin palautetta.

Kun lopulta pääsin karkuun, huusi myyjä vielä perääni, että lasten pitää syödä vihanneksia.

Ei saatana. Kyllä osaa olla vaikeaa.

Alanko Multitabsin maahantuojaksi?

Tulipa mieleeni sekin kerta jo vuosia sitten, kun yritin ostaa itselleni B-vitamiinitabletteja. Myyjä yritti väkisin myydä jotain aivan toista, joten lopulta sanoin, että eikö vitamiineja saa ihan ilman reseptiä. Sain otsaani hankalan asiakkaan leiman, mutta myös haluamani vitamiinit.

Samoin kerran optikolta piilolinssejä ostaessani myyjä alkoi lässyttää jotain silmälääkäristä ja ties mistä. Silloinkin jouduin sanomaan, että kai näitä saa ostaa kuka tahansa ilman reseptiä. Minäkin, kokenut käyttäjä, ensimmäiset piilolinssini jo ennen myyjäneidin syntymää ostanut.

Jättäisivät neuvomiset sikseen, jos asiakas tietää mitä tahtoo.

Sain Ralliradan Ylvalta haasteen. Harvemmin saan tällaisia tehtyä ja nytkin laiskuuttani jätän muut haastamatta. Mutta lukee ken tahtoo.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:

Kerro 11 asiaa itsestäsi.

Vastaa haastajan 11 kysymykseen.

Keksi 11 uutta kysymystä.

Haasta 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.

Kerro bloggaajille, että olet haastanut heidät.

Tässä vastaukseni Ylvan kysymyksiin:

1. Mitä teit tänään kello 10 aamulla?

Nukuin. Herätyskello soi 6:30, sain Pipsan koulutielle klo 7:45 ja menin takaisin nukkumaan. Heräsin klo 11, kun toipilas herätti. Työpäivisin syön klo 10 jonkinlaista lounaan korviketta.

2. Jos saisit todeksi kolme toivomusta, mitkä toiveet esittäisit?

Ensimmäisenä toivoisin, että saisin lisää toivomuksia. Jos tämä ei kelpaa, niin toivoisin taloudellista turvallisuutta, lapsilleni normaalisti toimivat aivot ja meille kaikille ikuisesti onnellisen olon.

3. Mistä kotityöstä tykkäät eniten?

Ööh? En mistään. Miten olisi huoneitten tuuletus?

4. Mistä kotityöstä tykkäät vähiten?

Uunin pesu. Paitsi että minulla on nyt upouusi uuni, jota ei juuri nyt tarvitse pahemmin putsailla. Imurointi on tylsää, sen vaikein osa on imurin saaminen ulos kaapista.

5. Kuinka usein käyt parturissa?

Kampaaja saa napsia hiuksiani vuoden välein. Edellinen kerta oli tosin kesällä 2010, hups. Aika rientää. Raitoja kyllä kävin laitattamassa heinäkuussa 2012.

6. Mikä on mielestäsi ekologisin tekosi?

Hmm, olen niin läski, että ammeeseen mahtuu vain vähän vettä. Enkä ole ikinä paistanut joulukinkkua. Tai sitten tylsästi, etten aja autoa.

7. Jos saisit 1000 ylimääräistä euroa (laillisesti), mihin käyttäisit ne?

Velkojen maksuun. Eivät edes riittäisi luottokorttilaskuihini. Siis tonni, vaivainen tonni..? Buhahaa.

8. Onko sinulla paheita? Kerro yksi niistä.

Räplään tauotta kännykkääni. Mutta työkaverini vastaisivat tähän varmasti, että laulan jatkuvasti. Mahtaa olla tympeää kuunneltavaa. Viimeksi lauantaina kiusasin inhottavaa työkaveria laulamalla koko päivän "Kuka ajaa punasella Jaguaarilla? Jee jee, Jerry Cotton! On naama kuin George Naderilla - Jee jee Jerry Cotton!" Tätä samaa yhä uudestaan, en osannut enempää sanoja ulkoa.

9. Mitkä ovat parhaimmat puolesi?

Oih, mistä aloitan? Ehkä se, että jaksan kaikessa realistisuudessani muistaa, että länsimaahan syntyneenä olen onnekas, vaikka elämä tuntuukin hakkaavan lekalla päähän. Ja minulla on hammaslääkärin mukaan perushyvät hampaat.

10. Mitä haluaisit oppia?

Olemaan välittämättä typeristä ihmisistä. Alkuaskeleena tälle tein uudenvuodenlupauksen, etten enää lue minkäänlaisia yleisönosastokirjoituksia tai nettikommentteja (luen silti, mutta se on sitten ihan oma vikani).

11. Mikä saa sinut hymyilemään?

Hyvä tilannehuumori. Joskus ihan vain hauskat muistot (ja yleensä juuri väärällä hetkellä, kun ei saisi hihitellä).

No niin. Vielä vapaavalintaiset 11 asiaa sekalaisessa järjestyksessä.

1. Yritän kiivaasti elvyttää käsityöharrastustani.
2. Jos voisin elää uudestaan nuoruuteni, niin rupeaisin muusikoksi.
3. Minulta puuttuu täysin hurriviha, ryssänpelko, homofobia ja monta muuta kummallisuutta.
4. Halusin aina ulkomaille - ja hmm, tällä olen. Jostain syystä kuvittelin tosin päätyväni Saksaan.
5. Jos olisin mies, niin minulla olisi pitkä tukka ja iso parta.
6. Nuorempana kuvittelin, että minusta tulisi joko lehtimies tai kielenkääntäjä (saksa, ruotsi).
7. Minulla on aivan järkyttävän huonot kynnet, mutta mieluummin omat nysät kuin mitkään tekokynnet.
8. Harmittaa, etten osaa maalata tauluja. En kyllä ole kokeillutkaan. Maalaan vain naamaani ja sitäkin yhä harvemmin.
9. Laskin juuri, että minun ja lasteni sairausvakuutus on noin 15% tuloistani. Pienen verotuksen etuja, nääs.
10. Kärsin refluksista, jonka vuoksi pitäisi muka luopua viinistä, oluesta, suklaasta ja muista herkuista. Hah.
11. Kuvittelin, että minusta tulisi hyvä äiti, mutta totuus on tarinaa ihmeellisempää...

Että tämmöistä tällä kertaa, ensi kerralla taas uudet kujeet.

*nuh nuuh*

Kaikkea pitää haistella.

Etenkin silloin, kun mamma yrittää kuvata kukkia.

Loistopäätöksiä

Helvetia on vaiennut jo niin kauan, että varmaan joku jo ehti luulla blogini kuivuneen kuin vanhan hyasintin, haisevaksi ja turhaksi.

Ähäkutti, täällä ollaan! Enkä edes uskalla ajatella kirjoittamisen lopettamista, kun se olisi viimeinen armonisku katoavalle suomen kielen taidolleni.

Tässä teille vielä rippeitä Suomen matkaltani. Paitsi että kuvat ovat turistikuvia Luzernista.

Olen kauan miettinyt, miten tätä asiaa käsittelisin. En voi kertoa paljoakaan loukkaamatta toisten yksityisyyttä, joten kirjoitan mutaman rivin mitäänsanomatonta läpäläpää.

Suru voi saada ihmiset tekemään kummallisia asioita. Muistakaa tämä, jos osuu omalle kohdalle.

Hautajaisia edeltäneenä iltana päätin, että nyt riitti. Tämä olkoon viimeinen matkani Suomeen. Kestän jäljellä olleet vähät päivät vaikka hirressä roikkuen, pakkaan tavarani ja lähden.  

Minä kun olen nahan alla pelkkää sykkivää sydäntä, niin en voi noin vain unohtaa. Ja se tekee asioista vielä monimutkaisempaa.

Mutta kyllä me Suomeen suuntaamme ensi kesänäkin, mutta eri asenteella kuin ennen.

No niin, sainpa tämänkin asian käsiteltyä, vaikka lukijat eivät ymmärtäneetkään mitään.

Olen reissannut Suomen ja Sveitsin väliä kerran jos toisenkin, mutta silti onnistuin tyrimään kotimatkallakin.

Olin varhain Helsingissä, että ehtisin shoppailla lentokentällä vähillä euroillani. Suihkuttelin hajuvesiäkin niin, että suorastaan hävetti mennä koneeseen.

Sullouduin sisään viimeisenä matkustajana moukaroiden muita käsimatkatavaralaukullani, johon olin pakannut seinävaatteen sisälle äidiltä saamani kahdeksan Arabian Paratiisi-lautasta, tarjoilukulhon ja muuta pientä ja ah niin raskasta.

Laukkuni ei yllättäen sopinutkaan edessä olevan istuimen alle. Nerokkaana tiputin villapaitani sen päälle ja syvennyin lukemaan ruokalistaa ja olin tyytyväinen, ettei kukaan lentoemo keksinyt nostaa syntisen painavaa laukkuani hattuhyllylle.

Zürichissä lippuautomaatti oli niin h-i-d-a-s, että tuli kiire ehtiä junalle. Eikä laukkaamiseni riittänyt: juna lähti iloisesti irvistellen nenäni edestä. Seuraava suora juna Luzerniin oli vasta tunnin kuluttua, äääh ja ärrinmurrin!

Hetken kohtaloani murehdittuani ja vaihtoehtoja pähkäiltyäni tein loistopäätöksen: hurauttaisin paikallisjunalla päärautatieasemalle ja ottaisin sieltä seuraavan junan kohti kotia.

Idea oli hyvä, toteutus huono. Paikallisjunaan sisään ja hetken päästä erittäin painavine laukkuineni ulos väärällä pysäkillä. Tässä vaiheessa en enää jaksanut teeskennellä hyväntuulista.

Ja taas seisoin ja odotin, käsiä pakotti jatkuva laukkujen raahaaminen. Janotti ja oli nälkä.

Saavuin Zürichin päärautatieasemalla raiteelle 43. Olin pari kerrosta maan sisällä, missä helvetissä oli raide 4? Rullaportaita ja käytäviä, kerroksesta toiseen, juostessani laukut keikkuivat kuin perävaunut mustalla jäällä.

Luzernin juna oli täynnä. Seisoin vaunujen välissä surkeana ja kärsin janoa. En vollottanut ääneen, mutta tippa vierähti hikiselle poskelleni.

Olisin yhtä hyvin voinut odotella lentokentällä seuraavaa suoraa junaa, ajassa olin voittanut varttitunnin. Mihin käyttäisin tämän valtaisan säästämäni ajan???

Luzernissa ei kukaan ollutkaan vastassa, joko nyt saa ulvoa?!? Sinänsä ei ihme, kännykkäni oli yhä Suomen ajassa, joten olin ilmoittanut saapumisajan tunnilla pieleen. Hupsis.

Sulo löysi minut kotikylästämme bussia odottamasta. En sanonut mitään, kiipesin autoon. Kihisin kiukusta ja inhosin kaikkia ja kaikkea.

Ensi kerralla, kun myöhästyn suorasta junasta, niin menen lähimpään pystybaariin ja tilaan ison oluen. Olen vain ja nautin, muut tehkööt loistopäätöksiä.

Taas tammikuu. Lääkitystäni uusittiin vuosipäivän kunniaksi.

Olen äärilaitojen ihminen, ennen en nukkunut juuri lainkaan ja nyt tarvitsen kahdet nokoset päivässä. Lääkäri sanoi, että tajuttomat unenlahjani ovat merkki depressiosta. No kappas.

Sain entisen Cipralexin lisäksi iltaisin otettavaksi Trittico 50 mg. Jään jännittyneenä odottamaan, kasvaako tästäkin nälkä.

Sivuoirenälkää olen kokenut ennenkin. Voisin syödä pakasteet suoraan ostoskassista jo bussissa, niin hirveä on ruoanhimo. Ja ellen syö, niin nälkä tuntuu suorastaan kipuna. Ja syötyäni pötsini piukalle aivojen kylläisyyskeskus kieltäytyy tajuamasta mitään, kiljuu vain lisäääääää!

Sitten lentokoneen vyö tuntuu loma lomalta lyhyemmältä. Rintsikoitten kokomitoitusta on pienennetty puhumattakaan farkuista. Tanner tömisee ja kaksoisleuka tutisee kävellessä. Onneksi sentään huivi vielä sopii.

Jos joku läskifobiasta kärsivä tulee selittämään jotain soopaa, niiin kumautan aladoobipolvellani otsaan. Varokoot vain.

Maasta sinä olet tullut

 

Mitä lie olin ajatellut pakatessani, kun olin työntänyt litran päärynäsnapsia käsimatkatavaraan, sellaiseen pikkuiseen lentolaukkuun.

Komea lentokenttävirkailija siirsi laukkuni turvatarkastuksessa sivummalle ja sanoi:
-Onko täällä joku pullo?

Olihan siellä, se tuliaispullo Suomiexälle. Hyvästelin sen jo mielessäni ja voivottelin surkeana typeryyttäni, kun virkailija alkoikin yllyttää viemään pullon vielä Finnairin tiskille.

-Lähetät sen erikseen, pakkaat vain hyvin!

Ja niin minä rynnistin takaisin tiskille, tyhjensin kameralaukkuni ja työnsin sinne litran snapsipullon villatakkiini käärittynä. Pikkuinen kameralaukkuni lähti reippaasti hihnaa pitkin kohti ruumaa.

Ja sitten uudestaan reippain laukka-askelin turvatarkastukseen.

Ja taas lentolaukkuni siirrettiin sivuraiteelle.

-Täällä taitaa olla pari parfyymipulloa! sanoi virkailija.

Tässä vaiheessa jo oikeasti hakkasin päätäni seinään. Ensimmäistä kertaako tässä ollaan lentämässä, vai miksi olen laittanut käsimatkatavaraan nesteitä?? Enkö minä saatanan tunari saanut laitettua hajuvesiä samalla sinne kameralaukkuun?

Virkailija avasi laukun sivutaskun ja löysi tuoksupulloni.

-Hyiii, pidätkö oikeasti tästä hajuvedestä?

Vielä hävyttömäksi rupesi, mokoma. No onneksi riitti, että pullot työnnettiin pieneen muovipussiin. Olivat sen jälkeen vaarattomia lentoliikenteelle.

Näin isän arkun jo kappelin ikkunan läpi. Minä, ikäni kaikkia kalman merkkejä kammonneena, syöksyin sisään ja huudahdin: -Voi miten kaunista!

Arkku ei ollutkaan pelottava tai kammottava, minulle tuli lämmin ja levollinen olo. Kävelin arkun ohi ja huikkasin mielessäni: -Heippa faija!

Pappi puhui, urkumusiikkia, laulettiinkin kai. Istuin lähimpänä arkkua ja hoin mielessäni:
olen tyyni... rauhallinen... tyyni... rauhallinen... Edellisviikkoisen stressikurssin oppeja.

Jossain vaiheessa kävin laskemassa vaaleat ruusuni arkulle ja lausuin muistosanat, joita olin pyöritellyt mielessäni yökausia, kunnes jokainen särmä oli kulunut pyöreäksi ja sileäksi.

Mutta kuka niitä olisi kuunnellut. Ja minäkin olin vähemmän tyyni.

-Takit päälle ja ulos! komensi pappi, tai jotain sinnepäin.

Lapsille puettiin toppahousuja, minä yritin saada villapaitaa päälleni tungoksessa työntämättä kyynärpäätäni naapurin silmään.

Ja samassa näin, miten isän arkkua alettiin jo työntää ulos. Äkkiä perään samalla kun yritin saada käsivarsiani takin hihoihin. Mikä kiire tässä nyt tuli???

Laukkasin jossain takajoukoissa, eikö oma perhe kävele yleensä ensimmäisenä arkun perässä? Veljentytär kiihdytti vasemmalta ohi korkokengät kopisten.

Suomiexä saapui juuri, kun arkkua laskettiin maahan. Laskin samat kukat toiseen kertaan, tällä kertaa ilman muistosanoja.

Seurakuntakodilla pippurista lihakeittoa ja kakkukahvit.

Minulla on maailman hauskimmat sukulaiset, uskotteko? Meillä oli niin mukavaa, että isäkin olisi viihtynyt. Olisi istunut pöydän päässä ja nauranut buhahaaaa!

Kylmä, muttei lunta

Ensimmäinen aamu Suomessa

Glögilasi tyhjillään

Suomiexän kanssa glögiä, jutustelua, typeröintiä. Muisteltiin faijan tempauksia ja naurettiin. Öitä sohvalla, kissojen rapsuttelua ja patonkia aamupalaksi.

Talvi tuli, lunta taivaan täydeltä. Pakkasin laukkuuni loputkin äidin Paratiisi-astiat ja usko-toivo-rakkaus -jouluvalot. *linkki*

Kotimatka olikin varsinainen seikkailu, siitä ehkä lisää toisella kertaa.