Kierukkaseikkailu osa 2

 Naistenklinikka

Edelliseen kirjoitukseen tuli paljon palautetta, sydämellinen kiitos siitä!

Tässä lisää kierukkaseikkailua koko rahan edestä.

Näkymä vuoteeltani

Maanantaiaamuna sairaalaan, oli hutikuun 7. päivä.

Vaatteet garderobiin, viuhahtelin käytävällä pylly kurkistellen avonaisen kaavun selkäpuolella.

Vuode oli mukava, ikkunasta näkyi sinitaivas ja horisontissa vuori. Verhon takana joku puhui murteellista englantia. Laitoin silmät kiinni ja lepäsin.

Anestesialääkäri tuli kuuntelemaan murheitani, ettei toimenpide vaan koskisi. Kun keisarileikaustenkin piti olla kivuttomia, ja silti tunsin roikkuvani vatsasta lihakoukussa, eikä kukaan uskonut. 

Lääkäri räpsytteli pitkiä ripsiään ja hymyili taatusti salaa suusuojansa takana. -Taas tämmöinen törppö hysteerikko...

Katto liukui vauhdilla silmieni yllä, kun minua kärrättiin operointihuoneeseen. Taas uusia hoitajia, uusia räpsyripsiä suusuojan yllä (onko kaikilla lääkäreillä ja hoitajilla erityisen kauniit silmät?).

Sain tipan käteeni, toinen laittoi verenpainemittarin.

-No ohhoh, jopas on paineet!! Oletteko olleet juuri harrastamassa vuorikiipeilyä? hämmästeli hoitaja, humoristi. 

205/110, uusi ennätykseni. Ilmankos oli jo päiväkausia huipannut päässä. Bussipysäkilläkin, matkalla sairaalaan.

Sain maskin naamalleni. Tuli ihana raukeus, oli niin hyvä olla ja niin hyvä nukahtaa. 

Sitten vaalea huone, valoa, ääniä. Heräsin, ulkona näkyi yhä sinitaivas ja vuori. 

Maailma pyöri kuin timelapsena. Hoitajia tuli ja meni, verenpainemittari hälytti joka mittauksen jälkeen, hoitaja pudisteli päätään, sain lääkettä ja nitrolaastarin rintaan. Nukuin ja nukuin herätäkseni taas hetkeksi.

Jossain vaiheessa sain pikakahvin ja hilloleipää. Söin vähän, vaikka yökötti niin, että hiki nousi otsalle. Ja jatkoin unia.

-Tulette aamulla klo 9 ja voitte lähteä kotiin noin klo 12, oli minulle sanottu.

Mitä vielä. Kun klo 14:45 avasin vihdoin molemmat silmäni yhtäaikaa (tosin vain hetkeksi), niin hoitaja singahti innostuneena luokseni, ja ilmoitti hakeavansa lääkärin, kun Te nyt olettte kunnolla hereillä. 

En saanut vieläkään selville, miksi kierukkaa ei olut saatu ulos tavallisin keinoin. Ei se ollut kasvanut kiinikään mihinkään, vaikka olikin kuulemma pikkuisen uponnut reunaan. -Voi, tällaista vain tapahtuu joskus! 

Lupasin lääkärille, että menen omalle lääkärilleni verenpaineen takia, kyllä kyllä, tietysti. Ja sain luvan lähteä kotiin, vaikkei ollutkaan ketään hakemassa.

Lähtiessäni kiittelin vuolaasti hoitajaa. Olin ollut sairaalassa kuin pieni lintu pesässään. Minusta oli pidetty hyvää huolta, olivat ihania ihmisiä!

Pelkkää alamäkeä bussipysäkille, onneksi. Bussia odottaessani paha olo nosti päätään, hikosin ja oksetti. Aloin ihmetellä, miten pääsisin kotiin kolmella eri bussilla. Miksi en ollut tilannut taksia? Oli kyllä väärä hetki nuukailulle!

Olisin mennyt takaisin sairaalaan, mutten olisi selvinnyt jatkuvasta ylämäestä ja pitkistä portaista. Kuvittelin miten tuupertuisin matkalle ja siitä vasta typerä soppa syntyisikin, ohikulkijat hälyttäisivät ambulanssin tai jotain muuta dramaattista.

Bussi tuli, pääsin istumaan. Ellen olisi, niin olisin vetänyt vaikka pitkälleni bussin lattialle.

Bussia vaihtaessani keskityin säilymään hengissä.

Kolmas bussi. Otsallani oli hikinen aallokko. Eikö tämä matka loppuisi ikinä? 

Mutta kyllä se loppui. Kotisohvalla oli taivaallista ja olokin ihan hyvä, kunnes illalla iski jumalaton päänsärky. En tiedä, oliko humautuksen viimeisiä aallokoita, vaiko verenpaineen tekosia.

Oman lääkärin vastaanotolla

Tiistain paineet kotimittarilla 176/107, sain lääkäriin ajan keskiviikolle.

Dr. Superman pisti verikokeeseen. Kaikki tavalliset arvot olivat -hmm-tavallisia. Tätä kirjottaessani muistin, että olisin jo voinut soittaa ja kysyä tulokset kilpirauhashormonitesteistä. Kyllä nyt harmittaa!

Keuhkoröntgenissäkään ei mitään uutta, paitsi että imusolmukkeet olivat suuria, mutta minulla olikin kurkku kipeä ja äänikin välillä hukassa (sekin vielä). Röntgenkuvat sain kotiin säilytettävksi, minusta se on kummallista.

Sain aamulääkkeeksi verenpaineeseen Coaprovel 300/12,5 mg. Sitä ennen otan jo närästyslääkkeen Pantoprazol Actavis Medis 40 mg.

Mittailen paineita mennen tullen ja hyviä ovat olleet, jopa erinomaisia.

Elämäni on muutunut. Olen jotenkin enemmän hereillä, en osaa tätä paremmin selittää. Sisälläni iäti jyskännyt ahdistus on poissa, eikä sydänkään paukkaa jatkuvasti bassorumpuna, mitä nyt välillä vetelee bingobangot.