Ennakkokesä

 

En minä mitään kesää kaipaa!

Lapset vinkuisivat uimalaan juuri sellaisena päivänä, kun ei millään jaksaisi.
Olisi kuuma ja hikinen nihkeys. Aurinko paahtaisi bussin ikkunan läpi ja varvastossut hinkkaisivat vesikellon varpaitten väliin.

Uimalassa kus...pissattaisi, ja kun tulisi vessasta, niin olisi jano. Ravintolassa ainoa vapaa paikka olisi samassa pöydässä seitsenkymppisen hidalgon kannssa, jolla olisi hopeoitunut karvapeite rinnassa ja kuolatippa leuassa. Ja kun pääsisi vihdoin auringon paahtamalle viltille, niin johan olisi taas rakko pinkeänä.

Kun olisi aika lähteä kotiin, niin lapsista löytyisi vain Pipsa. Sillä aikaa kun etsisin Typsyä, niin ehtisi Pipsa kadota. Ja lopuksi etsisimme yhdessä jommankumman rillejä.

Että nautitaan vain tästä ikuisesta takatalvesta.

Tyypillistä. En ehtinyt saada edes kesänvastaista manifestiani julkaistua, kun tänne jo pläjähti mieletön huhtikuinen ennakkokesä!

Perjantaina myrskytuulta, kun talvi kohtasi kesän. Sen jälkeen aurinkoa, aurinkoa, vuoret piirtyivät selkeinä sinistä taivasta vasten.

Sunnuntaina parvekekauden avajaiset. Teimme pakastepizzaa, viikolla elämäntuskaan korkkaamani punaviinipullo tyhjeni. Puhuimme typeriä, minä ja Sulo. Toivottavasti naapurit eivät kuunnelleet.

Lempeää lämpöä ja vähän kuumaakin oudokseltaan auringossa istuen. Käristin kalpeaa naamaani, peilissä kohtasin pirteän punaposken.

Myöhästyneissä pääsiäiskukissa näkyi vihdoin elämän merkkejä, vaikka kuvien krookukset kokivatkin kovan kohtalon litistyen kaatuneen metallisen heppataulun alle. Kyllä meinasi itku tulla tällä puutarhurilla.

Illan pimetessä lämpömittarimme näytti +24°. Parvekelamput syttyivät, värillinen lamppuketju kattoon ja toiset kukkalaatikkoihin. Katselimme ylitsemme lentäviä lentokoneita, niitähän täällä riittää, Zürichiin ja Zürichistä.

Ei olisi voinut olla täydellisempää.

Otan ennakkokesästä kaiken irti, torstaina palaamme oikeaan totuuteen. Keväthän nyt vasta on.

Suomen loma on varattuna ja jopa maksettuna. 

-Voi, täällä on tilaa vaikka kuinka! intoili äiti puhelimessa.

Miten sanon 77-vuotiaalle, että kiitos, mutta en aio sulloa nelihenkistä perhettäni niihin neliöihin? Asunto on aivan yhtä pieni kuin ennenkin, vaikka isä lähtikin taivaallisille sohville loikoilemaan.

Olen kai murrosiässä vasta nyt ja aion vihdoin tehdä äitini tahtoa vastaan. Minkähänlainen soppa tästä vielä syntyy?

Niin monta lomaa olen istunut yksin vanhempieni parvekkeella kaikkien muitten nukkuessa. Juonut ehkä salaa vähän viiniä, katsellut naapuritalon tiiliseinää. Päättänyt, etten enää ikinä tule Suomeen.

Ja nyt meillä on majapaikka, jossa lapset saavat olla oma itsensä, juosta kissojen perässä ja kadota  puutalokorttelikkoon seikkailemaan.

Aikuisilla on seuraa, on piha jossa grillata ja ihmetellä yötöntä yötä, puhua suusta suuhun kolmella kielellä.

En aio pilata lomaani tekemällä vastoin tahtoani.