Loistopäätöksiä

Helvetia on vaiennut jo niin kauan, että varmaan joku jo ehti luulla blogini kuivuneen kuin vanhan hyasintin, haisevaksi ja turhaksi.

Ähäkutti, täällä ollaan! Enkä edes uskalla ajatella kirjoittamisen lopettamista, kun se olisi viimeinen armonisku katoavalle suomen kielen taidolleni.

Tässä teille vielä rippeitä Suomen matkaltani. Paitsi että kuvat ovat turistikuvia Luzernista.

Olen kauan miettinyt, miten tätä asiaa käsittelisin. En voi kertoa paljoakaan loukkaamatta toisten yksityisyyttä, joten kirjoitan mutaman rivin mitäänsanomatonta läpäläpää.

Suru voi saada ihmiset tekemään kummallisia asioita. Muistakaa tämä, jos osuu omalle kohdalle.

Hautajaisia edeltäneenä iltana päätin, että nyt riitti. Tämä olkoon viimeinen matkani Suomeen. Kestän jäljellä olleet vähät päivät vaikka hirressä roikkuen, pakkaan tavarani ja lähden.  

Minä kun olen nahan alla pelkkää sykkivää sydäntä, niin en voi noin vain unohtaa. Ja se tekee asioista vielä monimutkaisempaa.

Mutta kyllä me Suomeen suuntaamme ensi kesänäkin, mutta eri asenteella kuin ennen.

No niin, sainpa tämänkin asian käsiteltyä, vaikka lukijat eivät ymmärtäneetkään mitään.

Olen reissannut Suomen ja Sveitsin väliä kerran jos toisenkin, mutta silti onnistuin tyrimään kotimatkallakin.

Olin varhain Helsingissä, että ehtisin shoppailla lentokentällä vähillä euroillani. Suihkuttelin hajuvesiäkin niin, että suorastaan hävetti mennä koneeseen.

Sullouduin sisään viimeisenä matkustajana moukaroiden muita käsimatkatavaralaukullani, johon olin pakannut seinävaatteen sisälle äidiltä saamani kahdeksan Arabian Paratiisi-lautasta, tarjoilukulhon ja muuta pientä ja ah niin raskasta.

Laukkuni ei yllättäen sopinutkaan edessä olevan istuimen alle. Nerokkaana tiputin villapaitani sen päälle ja syvennyin lukemaan ruokalistaa ja olin tyytyväinen, ettei kukaan lentoemo keksinyt nostaa syntisen painavaa laukkuani hattuhyllylle.

Zürichissä lippuautomaatti oli niin h-i-d-a-s, että tuli kiire ehtiä junalle. Eikä laukkaamiseni riittänyt: juna lähti iloisesti irvistellen nenäni edestä. Seuraava suora juna Luzerniin oli vasta tunnin kuluttua, äääh ja ärrinmurrin!

Hetken kohtaloani murehdittuani ja vaihtoehtoja pähkäiltyäni tein loistopäätöksen: hurauttaisin paikallisjunalla päärautatieasemalle ja ottaisin sieltä seuraavan junan kohti kotia.

Idea oli hyvä, toteutus huono. Paikallisjunaan sisään ja hetken päästä erittäin painavine laukkuineni ulos väärällä pysäkillä. Tässä vaiheessa en enää jaksanut teeskennellä hyväntuulista.

Ja taas seisoin ja odotin, käsiä pakotti jatkuva laukkujen raahaaminen. Janotti ja oli nälkä.

Saavuin Zürichin päärautatieasemalla raiteelle 43. Olin pari kerrosta maan sisällä, missä helvetissä oli raide 4? Rullaportaita ja käytäviä, kerroksesta toiseen, juostessani laukut keikkuivat kuin perävaunut mustalla jäällä.

Luzernin juna oli täynnä. Seisoin vaunujen välissä surkeana ja kärsin janoa. En vollottanut ääneen, mutta tippa vierähti hikiselle poskelleni.

Olisin yhtä hyvin voinut odotella lentokentällä seuraavaa suoraa junaa, ajassa olin voittanut varttitunnin. Mihin käyttäisin tämän valtaisan säästämäni ajan???

Luzernissa ei kukaan ollutkaan vastassa, joko nyt saa ulvoa?!? Sinänsä ei ihme, kännykkäni oli yhä Suomen ajassa, joten olin ilmoittanut saapumisajan tunnilla pieleen. Hupsis.

Sulo löysi minut kotikylästämme bussia odottamasta. En sanonut mitään, kiipesin autoon. Kihisin kiukusta ja inhosin kaikkia ja kaikkea.

Ensi kerralla, kun myöhästyn suorasta junasta, niin menen lähimpään pystybaariin ja tilaan ison oluen. Olen vain ja nautin, muut tehkööt loistopäätöksiä.

Taas tammikuu. Lääkitystäni uusittiin vuosipäivän kunniaksi.

Olen äärilaitojen ihminen, ennen en nukkunut juuri lainkaan ja nyt tarvitsen kahdet nokoset päivässä. Lääkäri sanoi, että tajuttomat unenlahjani ovat merkki depressiosta. No kappas.

Sain entisen Cipralexin lisäksi iltaisin otettavaksi Trittico 50 mg. Jään jännittyneenä odottamaan, kasvaako tästäkin nälkä.

Sivuoirenälkää olen kokenut ennenkin. Voisin syödä pakasteet suoraan ostoskassista jo bussissa, niin hirveä on ruoanhimo. Ja ellen syö, niin nälkä tuntuu suorastaan kipuna. Ja syötyäni pötsini piukalle aivojen kylläisyyskeskus kieltäytyy tajuamasta mitään, kiljuu vain lisäääääää!

Sitten lentokoneen vyö tuntuu loma lomalta lyhyemmältä. Rintsikoitten kokomitoitusta on pienennetty puhumattakaan farkuista. Tanner tömisee ja kaksoisleuka tutisee kävellessä. Onneksi sentään huivi vielä sopii.

Jos joku läskifobiasta kärsivä tulee selittämään jotain soopaa, niiin kumautan aladoobipolvellani otsaan. Varokoot vain.