Peräkammarin poika ja tutkijatytär

Uuden asunnon myötä olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Nurkkiimme on ilmestynyt eräänlainen peräkammarin poika.

Exä,

laiskamato lasteni isä,

se työtön taivaanrannanmaalari.

On tietysti pistänyt merkille, että meillä on mukavampi punkata, kuin siinä omassa ahtaanpienessä kämpässä, jossa vallitsee kaaoksista suurin. Pölyä ja likaakin on sen verran, että kyllä siitä vähintään pölykeuhkon tai muun saastataudin saa.

Aamupäivällä exä hyppää bussiin kilttinä poikana ja ilmestyy meille hyvissä ajoin syöttämään lapset lounaalla, kun minä olen töissä. Ja ylpeydestä puhkuen ilmoittaa jo etukäteen, ettei tarvitse kokata, minä kyllä hoidan homman!

Tämä aloitteleva kokki on edennyt urallaan pikku hiljaa. Ensin lämmitti pakastepizzoja ja tölkkiraviolia mikrossa, nykyään paistelee jopa gnoccheja paistinpannulla! 

Perunoitten keittäminen oli kyllä vielä sen verran vaikeaa, että mies katsoi parhaaksi tarkistaa, pannaanko perunat kylmään vai kiehuvaan veteen.

Kuka olisi uskonut, että mies, joka osaa väännellä DJ-pöydän namiskoita vaikka unissaan, oppii jonain päivänä kääntelemään hellankin nappuloita? Minä en, mutta tämä on loistavaa kehitystä!

Iltapäivällä kun tulen töistä, exä lojuu sohvalla katsomassa telkkarin laatuohjelmia tai istuu ruokapöydän ääressä syventyneenä musiikkitiedostoihinsa läppärillä.

Eikä edes harkitse lähtevänsä kotiin. 

En viitsi sanoa mitään, onhan hänestä suurta hyötyä lounasaikana ja nytkin sain lempi-CD:ni ilmaiseksi vain vähän vihjattuani.

Viikonloppuisinkin exä mieluummin tulee meille lapsenvahdiksi sen sijaan, että ottaisi lapsia luokseen. On aina vapaaehtoinen syömään kanssamme illallista ja silloin kun on hyvissä rahoissa, tuo mukanaan fornduetarvikkeetkin viineineen.

Viime sunnuntaina mies ilmestyi aamukuudelta DJ-yön jälkeen ja pyysi herättämään klo 11:30. Oli sentään tuonut meille tuoreet sämpylät ja voisarvet aamupalaksi. Menivät sitten iltapäivällä porukalla jalkapallomatsiin, minä jäin ainoana kotiin.

Että on meillä aika erikoiset uusperhekuviot, mutta ehkä siinä onkin onnistumisen salaisuus.

Kerroinko ollenkaan, että tutkijatyttäreni Typsy oli innovatiivisista ja innostuneista neitokaisista kootun ryhmän mukana nelipäiväisellä kursssilla teknillisessä korkeakoulussa?

Tästä kantonista valittiin neljä tyttöä tutustumaan tieteen tekemiseen, joten ei mikään turha saavutus. Miten saatoin unohtaa raportoida tällaisen merkkitapahtuman julkisessa päiväkirjassani?!?

Ylpeinä veimme Typsyn riemusaatossa Bruggiin hostelliin, oli sellainen tunnin ajomatka. Ryhmänjohtaja sai tyttären lääkkeet käteensä ja ukaasin, että muistakin antaa yksi joka aamu!

Ja voi miten sekä minulle että Sulolle tuli ontto olo jättää Typsykkä sinne, kauas pois, vieraitten ihmisten pariin. Ja olihan siellä sitten pitänyt ulvoa koti-ikävää ainakin ensimmäisenä iltana, kuulemma.

Keskustelua käytiin muutamalla tekstiviestillä silloin kun tutkijatytär ennätti vastaamaan:

Lisää ulvomista seurasi vähän myöhemmin, kun hattarapäinen tyttäreni hukkasi yörautojen metalliosan. Sitä etsittiin hostellissa tarmokkaasti monen ihmisen voimin.

Metalliosa löytyi myöhemmin kotona tutkijatyttären matkalaukusta, kuinkas muutenkaan.

Alkoi lokakuu, kuukausista kauhein... eh, kaunein (tai miten päin vain). Minä ja likat olemme syyslomalla, otin varaslähdön jo viime viikolla.

Nuokuin koko viikon, vaikka olisi ollut hommaa ja puuhaa asunnossakin. Mutta minkäs teet, jos ei pää viitsi eikä kroppa jaksa?

Yöunet lähtivät karkuun. Närästys alkoi ryppyillä ruokatorvessa ja refluksi toi yrkät suuhun. Ja mikä kummallisinta: tältä virtahevolta katosi ruokahalu!

Sydän hakkasi villinä neljä, viisi päivää, -hyvä etten paniikkikohtausta saanut. Mittasin verenpaineen: varsin normaali. Öh?

Tällä viikolla joka-aamuista migreeniä, ikuista vilkkuvaa auraa ja iltaisin silmissä hyppiviä kirjaimia.

Ja tämä kaikki nyt kun olen lomalla.

Huhhei, joko kohta pääsee töihin?

Kuvat 29.09.2012 matkalla Haslibergiin