Näillä mennään

Tuhat kertaa kuvaamani maisema Vierwaldstätterseelle

-Teillä on masennus! kiekaisi kilpirauhaslääkärini päin turvonnutta näköäni. Muutenkin piristi, kun lääkäri totesi minun olevan niin turvonnut, että hän tunnisti minut enää tukasta. Kukapa nainen ei haluaisi kuulla juuri tällaista luonnehdintaa!

Miten minulla voi olla yhä niin selkeitä kilpirauhasen vajaatoiminnan oireita, vaikka tyroksiiniannos on muka optimaalinen? Muutenkin valtava rauhanenkin oli kasvanut ja muhkuroitunut lisää.

-Ehkä teidän kannattaisi harkita lievää serotoonin takaisinoton estäjää! ehdotti lääkäri, se ukrainalainen professori.

En viitsinyt mainita (taas jälleen kerran), että olen vetänyt masennuslääkkeitä kaksin käsin jo pitkään. Eihän lääkäri voi sellaista muistaa, olenhan vain potilas.

Verensokeri oli kunnossa, mutta sain silti jotain diabeteslääkettä, että ylisokerinen kroppani jaksaisi taistella insuliinintuotannossa. Kuulemma siitä hyötyvät myös turvonneet valaat kilpirauhaspotilaat.

Piakkoin joudun uusintakäynnille, ja saan moitteet, koska en ole saanut ruokailuani kuntoon. Kun töitten jälkeen jaksan nipin napin kaataa makaronit kattilaan, niin miten muka jaksaisin miettiä hyviä proteiinin lähteitä?

-Googlettakaa kasvissyöjien ruokia! Papuja, linssejä, tofua! Ja merikalaa vain joka toinen viikko!

Töissä syön yhä pastaa ja sämpylöitä. Iltaisin laitan lihaa vain perheelle, koska ruoka on kallista. Sitten tuleekin iltanälkä ja herkkupeppuilen telkkarin ääressä.

Sinisiä aamumaisemia Luzernista Berniin päin

Ai että on ollut akku tyhjä. Silmäni aukeavat aamuisin, mutta pää vetää sikeitä. Lapsetkin ovat huomanneet, ettei enää tarvitse pestä kainaloita tai hampaita aamuisin, äiti katoaa kuitenkin takaisin sänkyyn, eikä huomaa mitään.

Kerroin psykiatrille, että koko alkuvuosi on mennyt aallonpohjalla, enkä pääse sieltä ylös. Mikään ei ole enää hauskaa, ei edes iltaviinin siemailu (tästä olen ollut erityisen huolestunut!).

-Jaa-a, teillä on jo maksimiannos lääkkeestä, totesi psykiatri.

Siinä kaikki.
Lasku tulee perästä.

Että näillä mennään sitten, saatana.

Syvin aallonpohja on kuitenkin kai ohitettu.

Olin vähällä menettää kunnan takaamat elatusmaksut, koska olemme Sulon kanssa liian hyvätuloisia (HUUTONAURUA!!!). Ja elatusmaksuthan muodostavat noin 40% tuloistani, joten ei ollut ihan pikkupenneistä kyse.

Miten voikin joku vetää maton jalkojen alta, 

vaikka onkin jo valmiiksi rähmällään??? 

Luojan kiitos tämä viranomaisten aivopieru haihtui ilmaan ja sain kuin sainkin takuun taas vuodeksi eteenpäin. Että ainakin tämä poistui painamasta mieltä, kun muutenkin taivas tippuu niskaan.

Lisää sinisiä maisemia, tämä muistaakseni jossain Veveyn lähistöllä 

Niin, ruokailu pitäisi saada kuntoon, että saisin akkuni ladattua ja ehkä masennuksenkin kuriin. Ja kyllähän minä yritän paneutua ruoanlaittoon jo ihan perheenkin vuoksi.

Kuten eilen. Olin ostanut kananreisiä tarjouksesta ja hieroin asiantuntijan ottein aromaattista mausteöljyseosta nahan alle. Hyi, miten kanasta voikin irroittaa nahan ja sitten vetää sen taas lihan päälle kuin sukan!

Olin valinnut huumoriuunistani grillitoiminnon, koska se muistaakseni toimi vielä. Tavallinen ala- ja ylälämpöhän ei ole toiminut pitkään aikaan, lämpötila on mitä sattuu ja vaihtelee mielialan mukaan.

-No piru, nyt on uunin lamppukin rikki! manasin, kun uunin ovilasin takana välkkyi valoa.

Mutta ei, olinkin ohimennen grillannut kumikuorista uunilämpömittariamme! Ja liekithän siellä loimusivat iloisesti, varsinainen inferno! Mittari venyi ilkkuen riuhtoessani sitä ulos, mutta sammui tiskialtaassa rits-räts vain.

Kananreidet olivat kuulemma hyviä, minä söin muutaman uuden perunan.

Nyt menen heittämään valmispizzan uuniin.

Tietysti oltiin täälläkin:

Allmend Rockt 03. -04.06.2016 

Iron Maiden ja Rammstein

Karvan verran pieleen

Taitoluistelijan ankeaa kipsikautta kesti kaikkiaan viisi viikkoa. Kun kipsetön vapaus koitti kädelleni, oli pakko alkaa miettiä töihin paluuta. Työvaatteet olisi kaivettava kaapin perältä ja silitettävä, ja niin, törkeästä tummanharmaasta juurikasvusta olisi pikimmiten päästävä eroon.

Sain ajan kampaamoon heti seuraavalle päivälle, muttei ollut onni myötä: kampaajakseni osui tumma bambinsilmäinen kurvikuningatar, joka oli viimeksi värjännyt Pipsan tukkaan tummat latvat. Ne, jotka salaperäisesti katosivat parissa pesussa, vaikka sillä hinnalla niitten olisi luullut pysyvän iäti.

-Voi ei! ajatteli kampaajakin minut nähdessään. Oikeasti.

Tämän hän tunnusti myöhemmin, istuessani tukka foliossa muhien. Viimekertainen blondausmaratoni ei ollut unohtunut henkilökunnaltakaan, silloinhan istuin takapuoli kuoliossa kuuden tunnin session. Minusta otettiin tuolloin ennen-jälkeen -kuvat, joten ehkäpä käyttävät kuvaani tikkatauluna taukohuoneessa..?

Folioraitojen ja pesun jälkeen näin peilissä hiuksissani valkoisia raitoja. Valkoisia. Minä kun olin pyytänyt vähän tummempaa blondia kuin viimeksi, joten mitä helvetiaa???

-Ei tämä vielä ole valmis, nyt laitetaan vielä sävy päälle! ilmoitti kampaaja.

Nuori apulainen tuli sutimaan karvastoani, haki lisää väritöhnää ja taas lisää. -Sinulla on niin pitkä tukka ja sitä on paaaaaaaljon! hokivat molemmat kuorossa, kampaaja ja apulainen.

Sävykäsittelyn jälkeen peilistä katsoi tumma nainen. Ei tsiisus, ensin valkoiset raidat ja sitten tumma sävyte?!? Hyvästi ihanat blondit hiukset! Sen sijaan, että kampaaja olisi värjännyt juurikasvun vaaleaksi, olinkin saanut koko kuontalon juurikasvun väriseksi.

-Meni vain neljä tuntia tällä kertaa, ihasteli kampaaja.

Lähdin karkuun. No maksoin ensin, mutta kuitenkin. Maksoikin melkein kolmesataa, saman tuloksen olisin saanut muutaman kympin tavaratalovärillä.

Ja päätin, että tuonne en mene enää ikinä värjäämään tukkaani. En ikinä! Menen vaikka tuttavani nimekkääseen kampaamoon, jossa taloudellinen investointini ainakin tuo toivotun tuloksen.

Kotona itkin. Oli niin hönö päivä muutenkin, tukka pilalla, syntymäpäiväni ja inhottavien uutisten päivä.

Olin käynyt firmassa katsomassa työlistaa ja nähnyt, että minut oli toipilaskäteni kanssa pistetty heti toiseksi työviikoksi talon raskaimpaan nostelutyöhön. Vittuilevatko ne? Onko tämä joku rangaistus? Hä hää, olit kaksi kuukautta poissa, nyt saat sitten käyttää voimaa senkin edestä!!

Pestyäni ripsivärit poskilta keitin perheelle makaronia ja paistelin makkaraa. Oikein juhla-ateria. No onneksi olin sentään ostanut jälkiruoaksi vadelma- ja suklaakrokantti -ööh- ei se nyt kakkua ollut, mutta sellaista vaadolla täytettyä herkkua. Ja sitten otettiin vähän viiniä ja Vielle Poire -snapsia, jonka exä unohti tänne jouluna.

Seuraavana päivänä riemu repesi, kun hiustenpesun myötä tukasta katosi tummin väri, päälaella saaattoi jo aavistaa vaaleampaa raitaa.

Ehkä tämä tästä vielä riemuksi muuttuu. 

Kävin Zürichissä Vivian Maierin valokuvanäyttelyssä,

mustavalkoista katukuvausta vuosikymmenien takaa.

Ihan kipsissä

Kaarsin jäälle jaloissani vastaterotetut retroluistimeni ja päästin sisäisen taitoluistelijani ulos kaapista. Kuulin yleisön pauhun kiitäessäni esiin kimaltelevassa strassipuvussani, tein sulavan käännöksen ja leikkisän pikku piruetin. -Heipat, olympiavoittaja tässä!

Yhtäkkiä maailma pyöri ympärilläni ja kuulin Pipsan huutavan hädissään: -Äiti, voi äiti!! 

Takapuoleni pläiskähti jäähän ja kieltämättä otti leviäätte kipiää. Ellen olisi pysäyttänyt vauhtia vasemmalla kädelläni, olisi kalloni haljennut jään pintaan kuin kananmuna taikinakulhon reunaan.

Paikalla olleet noin kolmesataa muuta luistelijaa sekä uteliaat silmäparit katsomon puolelta seurasivat mielenkiinnolla, kun töpötin kymmensenttisillä konttausaskelilla kohti reunaa, kun en muuten päässyt ylös. Urani taitoluistelijana koki yhtä kovan kolauksen kuin itsetuntonikin. 

Mutta kovimman kolauksen koki vasen käteni. Tietysti huomasin samantien, etten voinut tarttua kädellä mihinkään, ihan pokkana luistelin kuitenkin vielä muutaman kierroksen. Illalla oli turvotusta ja kipuakin sen verran, että otin Sulon selkäkipuihinsa saamaa särkylääkettä.

Sulo sitoo Pipsan luistimia

Maanantaiaamuna omalle lääkärille. Dr. Superman on muuttanut, praktiikka oli vielä sikinsokin ja potilaitakin sen verran, ettei takkini sopinut naulakkoon. Pääsin kuitenkin jo toisena sisään, mutta eipä siitä mitään hyötyä ollut, kun Dr. Supermanin röntgenlaitteisto ei ollut toiminnassa.

Sain lähetteen toisaalle röntgeniin.

-Onko teillä tapaturmanumero? kysyi nainen vastaanotossa.

No eipä tietenkään. Mistäs minä olisin tiennyt, miten Sveitsissä hoidetaan tapaturman hoidon byrokratiapuoli, kun en ole siihen joutunut tutustumaan.

Soittelin pomolle ja firman Baselin keskukseen. Vastasin kummallisiin kysymyksiin, kuten että "miksi kaaduitte". -No mitä luulisit?!? Sain paljon tietoa, josta unohdin leijonanosan samantien. Eikö tämmöiset kannattaisi hoitaa kirjallisesti?

Röntgenissä löytyi pieni halkeama värttinäluun päässä (caput radii). Ei mikään amputaatiota vaativa vamma, mutta kipsi pitäisi olla 3-4 viikkoa v-ä-h-i-n-t-ä-ä-n. Lääkäri venytti viimeistä sanaa puhelimessa.

Koska lääkärini vastaanotto oli tietenkin yhä heikunkeikun, niin menin sairaalaan kipsattavaksi. Kävelin vain suoraan kipsihiuoneeseen ja sanoin, että Dr. Superman lähetti, ja homma hoidettiin ikäänkuin off the record. Sain kipsattaessa jonkun hepulikohtauksen ja nauraa hekottelin, että kylläpä kannatti mennä luistelemaan! Ha ha haaa!!

Seuraavana päivänä piti taas omalle lääkärille. En tosin tiedä, miksi, -ehkä kasvattaakseni laskua mahdollisimman suureksi? 

Lääkäri säikähti kylmiä käsiäni (ulkona oli pakkasta) ja istutti minut kahvihuoneeseen juomaan naminami nespressokahvia ja jonkun herkkuhyvän suklaakuulankin sain sen pariksi. Siinä koko käynti, mutta kyllähän tämäkin suomalaiset terveyskeskuskäynnit voitti mennen tullen. 

Kävin töissäkin ohimennen, vastaanotto oli viileähköä.

-Nyt minä joudun olemaan töissä sun vuoroja ja menetin lauantaivapaankin!

Taidan jättää tervehdyskäynnit jatkossa vähemmälle.

Mutta ei niin huonoa, ettei hyvääkin: en malta olla kertomatta loppukevennykseksi, että exä sai töitä ja edellisessä postauksessa kertomani taloudellinen ahdinkomme helpottuu elatusmaksujen noustessa! Hip hip hurraat sille, yksikätisenäkin!

Ei järjen häivää

Syksyllä postilaatikossa irvisteli uhkaavana kirje oikeudesta, hyvä jos uskalsin avata tärisevillä käsilläni. Mietin kuumeisesti, mitä rikollista olinkaan mahtanut tehdä, joko kohta käsiraudat kilahtavat ja muija katoaa maijaan.

Mutta rikollinen olikin exä, nimittäin jos ääretön typeryys katsottaisiin rikolliseksi. Exä vaati elatusmaksujani pienennettäväksi, koska hän on vähävarainen ja työtön, siksi avioerosopimus piti käsitellä siltä osin uudestaan. 

Tosin exä on ollut pennitön jo iät ja ajat ja elatusmaksut tulevat (onneksi) kunnan takaamana, mutta kai hän sitten kuvitteli oman rahatilanteensa paranevan sillä, että kunta maksaisi minulle vähemmän.

Kun vuosikausia olimme olleet kutakuinkin ystävällisissä väleissä, niin tällaisesta typeryydestä kärähti hihat ja kainalokarvatkin. Ilmoitin, että yhteiset uimareissut, fondueillat, jouluaatot ovat nyt passé. Meille olisi turha tulla pummaamaan satasta tai ilmaista ateriaa. Kas kun elatusmaksujen pienennyttyä meillä ei olisi enää varaa kestitä herraa. Että mieti sitä sitten, saatanan tunari!

Oikeudessa ilmoitin oitis haisevan vastalauseeni. Yli 40% alennus elatusmaksuihin oli rankka vaatimus, ei herranjestas, ei onnistu!

Käytiin läpi tuloja ja menoja, sairausvakuutusmaksuja, bussimaksuja, mitä kaikkea. Kerroin rehellisesti missä jamassa olemme taloudellisesti, eipä tarvinnut liioitella eikä vähätellä mitään.

Tuomari ei kauaa jaksanut kuunnella vaikerrustani ja ehdotti, että elatusmaksut maksetaan sen mukaan, mitä exä kulloinkin tienaa. Sopimukseen tuli kolme eri tulorajaa ja kolmensuuruiset elatusmaksut. 

Oikeuskäsittely maksoi kaikkiaan Fr. 600,-. Puhelimessa oikeudesta oltiin etukäteen kerrottu, että exä maksaa viulut, koska on asiaa vaatinut käsiteltäviksi. Mutta kun minä en ollutkaan kiltisti hiljaa, niin saisin maksaa puolet tuosta summasta. Että mitvit ja häh haloo!?!

Sain tietysti vaatia vähävaraisuuden vuoksi ilmaista käsittelyä, mutta tuloni laskettiin vanhojen, korkeampien elatusmaksujen mukaan (joita en siis enää saisi), ja kappas vaan: tienasin kivasti liikaa. Että mitäköhän logiikkaa tässäkin on? No ei tietenkään mitään.

Meitä oli jo syyskuussa kohdannut valtava taloudellinen takaisku, ei siitä sen enempää. Mutta iloittuani alkusyksystä taloudellisen tilanteemme kohenevan uuden työn myötä, sainkin todeta, että käteen jää vieläkin vähemmän kuin ennen.

Mutta mitä ei voi muuttaa, niin se on hyväksyttävä, eikä ole ollut edes vaikeaa. Tai ehkä tämä lääkitys kietoo tunteet niin tehokkaasti kuplamuoviin, ettei tunnu edes potku palleaan. Korkeintaan kuuluu vähän pihinää.

Kyllä me tästäkin selviämme, ensi syksynä saatamme olla selvillä vesillä. Minä vain tujottelen tunteettomana kaukaisuuteen ja otan päivän kerrallaan.

Kampaamokärsimys

Kännykuva 23.10.2015

Siinä vaiheessa, kun hiusten latvat ovat punaiset ja harmaankirjava juurikasvu parikymmentä senttiä, on korkea aika käydä kampaajalla.

Tuttu halpiskampaamo, paikka peilin edessä ja valoisa tulevaisuus blondina. Ensimmäistä kertaa laitettiin vaaleat raidat vaalennusaineella, pitihän tainnuttaa värjäysonnettomuuden jäljiltä tympeää punaista.

Ensin leikattiin seisten, hyvästit haperolatvoille. Lattialla pieni keko tukkaa, onneksi ei sen enempää.

Alexandra sutiloi harjoittelijan kanssa kemiaa kuontalooni ja taitteli foliosta kuutiopään. Lämmityslaite ja saksalaisia naistenlehtiä, samat juorut jokaisessa.

Kampaaja kurkki folioitten sisään, huokaili ja antoi ajan kulua. Perseeni puutui, yritin valua tuolissa parempaan asentoon. Ja sitten katseltiin taas huolestuneina folioitten sisään.

-Sivuilta on vaalennut oikein hyvin, mutta täältä takaa... Oi voi! Ihan kinuskia koko takaraivo!

Foliot aukaistiin ja tukkaani sudittiin lisää kemiaa. Halusinhan olla viilee vaalee, enkä mikään karkkipörrö.

Meni tunti, toinen, kolmas. Takapuoltani uhkasi kuolio. Ajantaju meni, olin enää säkillinen särkevää takalistoa ja kurnivaa mahaa.

Sain siirtyä pesupaikalle, mutta kampaaja piipahti ostamaan loppunutta ihmeainetta. Fibreplex on haperopäitten pelastus, kyllä kiitos minulle! Makoilin kattoa tuijottaen, posliiniallas möyhi niskaani.

Alexandra aukoi folioita ja huokaili taas.
-Minun pitää ehkä kutsua pomo paikalle katsomaan tätä.

Luovuin toivosta. Päättelin pääni olevan yhtä sulanutta, venyvää pissanväristä takkua. Ei väliä, kunhan pääsisin täältä pois ennen kuin perseessä on kuolio. -Ja kuka väittää, etteikö Annie Lennox -kampauksessa ole Sitä Jotain? 

Harjoittelija pesemässä hiuksiani, tukkani (tai se, mitä siitä oli jäljellä) muhi hopeashampoossa. Kuontaloani kammattiin nelikätisesti niin, että pääni heilui puolelta toiselle.

Alkoi hihityttää. Päässäni muotoutui Nobelin arvoinen blogikirjoitus, jonka sanailoittelun tietysti unohdin samantien.

Halpiskampaamossa konsepti on se, että asiakkaat föönaavat itse tukkansa, mutta sain kuivaamiseen apua. Halusivat kai pikkuhiljaa päästä eroon vaikeasta tapauksesta, joka oli istunut kampaamossa jo koko päivän.

Ja sitten totuutta silmiin. Iloinen yllätys peilissä: paljon, paljon ohutta vaaleaa raitaa ja värikin ihmeen tasainen. Ehdottomasti parempi lopputulos, kuin olin etukäteen uskaltanut odottaa alkutilanteen oltua lähinnä kirjava.

Ja arvatkaapas kauanko tähän kaikkeen meni?

Täydet 6h! 

Eipä ihme, että takalistooni oli tulla makuuhaava ja rakko oli pinkeä. Nälkähän minulla on muutenkin koko ajan.

-Kolmen kuukauden päästä hoidetaan juurikasvu, lupasi Alexandra.

Otan kyllä eväät mukaan. Ja hierovan istuinalustan.

Napakymppi

Sain viisi työasua, avaimet, nimikyltin rintaan, kakenlaista firmakrääsää ja infopaketin. Ja elokuun lopussa jo ensimmäisen tilin firmasta Vakaa & Vanha!

Että näin tässä sitten kävi, kerrankin osui mäihä ja tuuri napakymppiin. Oli kai Merkuriuksella ja Jupiterilla oikea kulma, vai biorytmitkö ne svengasivat minulle kaksikin työtarjousta? Ja valitsin sen varmemman, tässä iässä riskinotollakin on rajansa. 

Kärvistelin elokuun kahden duuniin loukussa, mutta nyt on sekin ohi. Perjantaina lähdin kotiin kolmihaaraisen orkidean kanssa, poskipusuja jaettuani. Työkaverilla oli kosteat silmät, eikä hän ilosta itkenyt, vaikka irvileuat niin luulette. Jospa tällä kertaa tarkoitimme oikeasti, että pidämme yhteyttä ja menemme porukalla kahville ja juoruamaan?

Uudessa duunissa on oppimista niin, että öisin olen herännyt ahdistavaan sydämen jyskeeseen. Paineita ja stressiä, kun ei vapaapäivinäkään ole päässyt pois oravanpyörästä. Mutta kuka käskee ahnehtimaan ja vaatimaan itseltään täydellistä suoritusta? Ongelma on kuutiopääni sisäpuolella.

Uudet työkaverit ovat... noh... kaikenlaisia. En oikein tiedä, miten pitäisi suhtautua erääseen vietnamilaiseen, joka ei edes tervehdi eikä vastaa jos kysyn. Olenko ilmaa vain? Eräällä toisellakin on ilmeisesti kamalaa töissä, naama happamana viljelee tympeyttä ympärilleen. Sitten pois lähtiessään säteilee auringon lailla.

Ja sitten on pari ihanaa hupsua Balkanilta, joitten kanssa työnnetään salaa herkkuja suuhun työn ohessa. On pedantti portugalilainen sekä brasilialainen kaunotar. Ja sveitsitär, jota kaikki inhoavat, mutta minä tulen hänen kanssaan toimeen mainiosti. Ehkä se Mr Hyde vielä löytyy, tiedä häntä.

Hiervästi uusia ihmisiä. Vielä muutaman viikon jälkeenkin kohtaan uusia kasvoja, kaikkia nimiä en opi ikinä! Ja ne isot herrat kravatteineen, joilla on aina kiire, mutta silti ehtivät aina olla töykeitä.

Ja minun esimieheni, Herra B, näkee minussa aitoa työn iloa. Eikä näe väärin.

Että mikäs tässä, uutta elämänvaihetta aloitellessa! 

Nolouspisteitä keräämässä

Taas on haku päällä. Pikku paineet heiluvat hirttosilmukkana pääni yllä, kun työt loppuvat syksyllä. Työttömyys ei ole vaihtoehto, töitä on pakko löytyä.

Kävin ostoskeskuksessa työhakemuskuvassa. En vieläkään näytä kolmikymppiseltä, vaikka kuinka toivoisin, mutta ainakin uudessa kuvassa on tämänhetkinen hiusväri ja pörrö suoristettuna.

Ja pistin kolme hakemusta matkaan.

Viime torstaina oli niin ihana päivä köllötellä järven rannassa!

Keskiviikko & torstai

Tietysti taas soittivat kesken makeitten unien aamuyöstä klo 9.
-Haloo, Firma Vanha & Vakaa täällä, olisimme kiinnostuneita. Mutta onko teillä alan kokemusta?

Mitä jos katsoisitte siitä hakemuksesta! Siellä se on präntättynä, upea työurani vuosikymmenien ajalta. Miksi ylipäätään soititte, ellette edes katsonut hakemusta??

En tietenkään sanonut noin, vaan kakistelin typeryyksiä unen painamalla äänellä, enkä paniikissani saanut nettikalenteria auki sopiakseni tapaamisesta.

Seuraavana päivänä soitettiin toisesta firmasta. Suosioni sekoitti pääni ja aloin laskea, miten paljon tienaisinkaan uudessa työssäni, ihan kummassa vain!

Paatit tauolla

Viikonloppu

Koko viikonlopun kamppailin nousevaa jännitystä vastaan. Hengitin rauhallisesti ja nitistin alkavan sydämenläpätyksen ihan luomusti ilman kemiaa kerran toisensa jälkeen. Kuvittelin olevani voimakas ja itsevarma, kuin Miss Phryne Fisher TV-sarjassa!

Ostin alesta työnhakupaidan, valkoisen. Kuvittelin näyttäväni siinä asialliselta, vaikka oikeasti näytin vain kalvenneelta kukkaistytöltä. Sen pariksi vanhat tanttateryleenit ja viisi vuotta sitten ostetut mustat rouva-avokkaat (yök), ja johan olin sopivan tylsä kelvatakseni mihin vain!

Nämä joutsenet suojelivat poikasiaan niin, 

että sain kiivetä karkuun

Maanantai, 
Firma Vanha & Vakaa

Kieltämättä ihmiset katselivat minua pitkään ja papparaiset tekivät bussissa tilaa. Ehkä vain hulluna pitivät, kun +37°:n helteessä sipsutin kauluspaidassa ja tekokuituhousuissa, joissa oli pitkät lahkeet. Pipsalta anastamani paperiviuhka sai kyytiä, kun yritin kuivattaa kokovartalohikeä.

Olin paikalla ennen kuin Herra B saapui. Hymyilin spontaanisti hänet nähdessään, sellainen sympaattinen vatsakas ja poskekas miekkonen. Tämä menee vielä hyvin, ajattelin.

Mutta en saanutkaan olla äänessä, kuten olin toivonut. Herra B halusi pitää monologia, ja heitti sekaan muutaman kysymyksen, kuten: -Mitä kunnioittaminen tarkoittaa Teille? Kas kummaa, etten ollut varautunut juuri tähän kysymykseen.

Tunnin päästä sain lähteä, suuni oli kuiva ja migreeni vilkkui silmissäni. Häpesin omia typeriä vastauksiani, ruttuista paitaani, kaikkea.

(pahoittelen iPhonekuvieni puurolaatua)

Tiistai,
Firma Upouusi 

Seuraavana päivänä toinen haastattelu edellisen kilpailijalla, firmassa Upouusi.

Tällä kertaa toinen paita, joka ei rypistyisi. Väliäkö sillä, että viisi vuotta sitten ryntääni sopivat sisään paremmin kuin nykyään, ainakin silhuetti oli imarteleva. Stressasin vain ajan puutetta, gyneltä tultuani meikkasin lennosta ja puin jalkaani pesusta kosteat housut.

Jo edellisenä päivänä kaiken antaneena olin kuin tyhjiin puristettu sitruuna. Helle alkoi ärsyttää, olisin mieluiten mennyt nukkumaan.

Herra M oli iloinen, reipas, avoin, ja epäsveitsiläisen rento ollakseen korkealla firman arvoasteikossa. Tervehtikin epämuodollisesti ja haki minulle lasin vettä ja itselleen pulloveden.

Tunnin verran juttelua, tällä kertaa meni paremmin ja sain jopa kertoa nykyisistä työtehtävistäni. Herra M kertoi moottoripyöräilevänsä ja yhdessä juoruilimme firmasta, joka on nyt ostanut nykytyöpaikkani.

Kotona yritin nukkua, mutta en pysynyt irtautumaan sisääni sulkemastani piilostressistä. Välillä otin aurinkoa hiessä kylpien, hullu olen! Genevessä mitattiin +39,7°, meillä pari astetta vähemmän.

Myöhään iltapäivällä soi puhelin: Herra B! Täällä on kauhea moka, ellei tervehdi nimellä, mutta olin aivan sekaisin ja nimi irtonaisina tavuina mielessäni. Myöhemmin ajatukseni koottuani hoin nimeä puheen sekaan muutamaan kertaan ja vielä vähän ylimääräistäkin.

-Miksi ette ole soittanut, Teidänhän pitää tulla tekemään koepäivä! Eikö Teitä enää kiinnostakaan?

Olipa siellä nyt kiire. Olisin soittanut seuraavana päivänä, mutta pomo ehti ensin. Taas nolouspisteet minulle.

Toiseenkin firmaan pitää soittaa koepäivän takia. En millään jaksaisi, tympii jo pelkkä ajatus.

Välillä mietin ahdistuksissani, mitä teen, ellen saa töitä kummastakaan firmasta. Ja heti perään pelkään, että on pakko valita näitten kahden väliltä, ja valitsen väärin.

Annan aivojeni raksuttaa, ja välillä mietin, miten rikas minusta tuleekaan lisätyötuntien myötä. Kun vain tietäisin missä. Jos ylipäätään.

Suu vaahdossa paineita pihalle

Pullea naamani venähti soikeaksi, kun varasin netissä lentolippuja Finnairilta. Siinä missä ennen pystyi varaamaan paikat koneeseen pelkällä rasti ruutuun -menetelmällä, onkin se nyt maksullista.

Varaamalla paikat etukäteen matkamme hinta nousisi satasella!! Ihan sama euroa vai frangia, valuuttakurssit ovat nykyään niin lähellä toisiaan. Oli miten oli, silkkaa ryöstöä! Senkin satasen sijoitan mieluummin johonkin muuhun lomallani.

Eikö jokainen lipun ostanut sovi koneeseen ihan ilman maksullista paikkalippua? Onnistuuhan se kotimaan lennoillakin. Eri asia tietysti, jos on kaksimetriset koivet ja haluaa paikan varauloskäytävän luota, tai yliaktiivinen rakko ja tarvitsee paikan vessan vierestä (tarjoilijana tuli tämmöinenkin pöytävaraus vastaan).

Onneksi paikat voi vielä jättää varaamatta ja kerätä parhaat päältä ilmaiseksi sitten, kun rahakkaat ovat sijoittaneet omiin paikkoihinsa. Itse asiassa suorastaan hekumoin ajatuksella, että nelihenkinen poppooni hajotetaan ja lapseni istuvat aivan toisessa päässä konetta kuin minä.

Siemailisin rauhassa viiniäni. Voisin ottaa valkkarin sijasta jopa punaviiniä, kun ei tarvitsisi pelätä heiluvaa kyynärpäätä lapsen kaivaessa antaumuskella sipsipussiaan naapuripenkillä.

Voisin lukea rauhassa, nukkua, ihan mitä vaan, ilman että kukaan uikuttaisi korvaani "äiti nälkä - en syö tätä pahaa sämpylää - kaunko tämä vielä kestää - sisko kiusaa - äiti anteeksi, en halunnut kaataa sitä maahan - byää!!"  

Ja kun olisi koneesta poistumisen aika, ei tarvitsisi yhtään hävetä törkeää sipsien hautausmaata lattialla ja välttyisin lentoemon kiukkuiselta katseelta. Voisin katsella lapsiani tuimana ja ihmetellä puoliääneen, että kukahan epäkelpo on kasvattnut lapsensa noin huonosti??

Pääsiäisloma lähestyy puoliväliään. Ihme ja kumma, muistin, että mummilla lomailevalla Tyspyllä oli pakollinen hammaslääkäritarkastus maanantaina. Okei, se piti olla suoritettuna maaliskuun loppuun mennessä, mutta nythän on vasta huhtikuu.

Tekstaria perään ja ukaasi, että tulet sitten kotoa hakemaan lapun, jonka hammaslääkäri täyttää (sen, joka piti viedä kouluun 31.03. mennessä). Ja on parasta tulla siistinä ja puhtaana, ymmärrätkö??? 

Mitä vielä. Tytär säntäsi sisään likaisessa takissaan, tukka pelkkää rasvaista takkua, naama kalpea kuin ruumiilla ja hammasraudoissa ruokalista. Silmissä sellainen humalaisen bambin eksynyt katse, että tiesin aamutabletin "unohtuneen".

Sanailin siinä vähemmän ystävällisesti ja tytär juoksi ulos kiireissään, vaikka olin hakemassa iltatabletteja mukaanotettaviksi. Karjuin rappuun ja tulihan se hakemaan. Mutta kiukutti niin että haukuin samantien exän Whatsappsissa, Facebookin chatissa ja parilla tekstarilla.

Mummi jäi taas kiinni valheestakin: pisti Pipsan suuhun sanoja, joita ei siellä ollut koskaan ollut. Ja voi sitä lapsen pahaa mieltä ja tummanpuhuvia silmiä, kun valehdellaan törkeästi päin naamaa. No ei siitä sen enempää, kunhan kiehun. Puuuuuuuuuuuhhhhhh - höyryt ulos tässä näin!

Tänään nukuin lomalaisen autuudella pommiin verikokeesta, kun kilpirauhaslääkärin vastaanotto oli auki vain klo 13 saakka. No ensi viikolla uusi yritys. Onkohan lääkäri tuonut Ukrainasta lupaamansa huivin?

Harmittaa, että eilen alkanut rusketuskausi keskeytyy samantien, kun tänään onkin pilvistä.

Magnoliat poksahtivat kukkaan parvekkeella eilen. Valitettavasti vain 9 kukkaa, kun kissa oli käynyt nyrkkeilemässä nuppuja. Toisaalla orvokit nousevat mullasta, vaikken niitä ole koskaan sinne istuttanut.

Mutta varmin kevään merkki on se, että kaivoin taas esiin pitsipaidan, jota virkkaan nyt kolmatta vuotta kirpputorilangoista.

Ensin siitä tuli liian reikäinen, ja sain virkkailla lisää paloja reiät täyttääkseni. Sitten siitä tuli liian iso, ja hermoni menetettyäni otin sakset ja snip snap leikkelin turhat pois, tuosta vaan näpsäkästi.

Nyt olen sitten korjannut aiheuttamani vahingon, vaikka onhan siellä paikoittain aikamoista hämähäkinverkkoa pitsin seassa. Nyt paidassa on tekovuorossa kaarroke, johon tulee jo kolmannenlaisia pitsipaloja.

Ja aavistan jo: kun saan vuosikertapaitani viimein valmiiksi,  jää se kaappiin, koska on liian kirjava ja värikäs mustaan maailmaani.

Äh.

Ikimuorin päiväkirjaa

Onpas siitä aikaa, kun kirjoitin viimeksi. Taisin olla silloin vielä alle viisikymppinen, siis melkein kakara vielä!

Äh. Eivät pyöreät luvut säväyttäneet sen enempää kuin kulmikkaammatkaan. Elämä on yksisuuntainen tie kohti Valhallaa, kaasujalkani on raskas ja matkan vartella kartanlukijana on ollut monenlaista pöyröötä.

"Päivääkään en vaihtaisi pois" ei kuulu lempisanontoihini, minä voisin vaihtaa kokonaisia vuosikymmeniä! Parempi siis jättää muistelut niille, joilla on huonompi muisti.

En ole kuvannut aikoihin, blogini pölyttyy, enkä kestä lässytystä enkä aforismitulvaa Facebookissa. Ehkä nyt onkin aika pysyä vähän sivummalla.

***

Työnhakuni katkesi varattuani ensi kesäksi lentoliput Suomeen. Turha tässä hakemuksia on rustata, sillä kuka ottaisi vapaaehtoisesti iäkkään mamun, joka katoaa kohtapuolin kolmeksi viikoksi lomalle?

Loma saa budjetin kärsimään, luottokorttilaskuni nousee kuin kakkupohja uunissa (hurraa! onnistuin synttärikakkupohjan paistamisessa!) eikä minun tuloillani juuri maksella ylimääräistä, vaikka miten yritän myydä romua nettikaupassa.

Enkä minä tätä Suomen matkaa huvikseni järjestä. On pakko viedä likat äidilleni näytille, kun viime kesänä olimme Sulon kanssa kahdestaan hurvittelemassa ihan muissa maisemissa.

Edessä on taas tiukan linjan pitoa, kun aiomme yöpyä ihan väärässä paikassa ja tehdä muutenkin itsekkäästi kaikkea, mitä meitä huvittaa. 

Ottaahan se koville, kun ei manipulointi onnistukaan enää. 

***

Olen kevätdieetillä, että sopisin ensi kesänä lentokoneen istuimeen ilman XL-kokoista kenkälusikkaa. Paha takaisku tällainen pääsiäinen, kun ei ole muuta tekemistä kuin syöminen! Suklaata eri muodoissaan, keksejä ynnä sipsiä, ja sitten jo janottaakin ja on oluen ja viinin vuoro. Hyvä siinä Sulon naureskella, kun on sellainen silakka koko mies.

Lapsillakin kaksiviikkoinen pääsiäisloma koulusta. Typsy katosi suoraan mummille ja kiukutteli, kun vaadimme tulemaan takaisin viimeistään ensimmäisen viikon jälkeen. Meillä kestää kuitenkin toinen mokoma saada lapsi normaalin epänormaaliin tilaan ja koulukirjojakin pitäisi silmäillä.

Pipsalla on pimutauti, kai normaalia 12-vuotiaalle. Elämä on yhtä naurua ja ho-ho-hohotusta. Riemu repeää pikku sanailusta ja sitten taas käkätetään. Mutta nautitaan tästä nyt ennen teini-iän angsteja.

Sulo on ollut viikon sairauslomalla selkänsä takia, menee kai huomenna taas töihin. Olisin pitänyt kotimiehen täällä vielä pitempäänkin, niin mukavaa on ollut.

Jäyhää jäykistelyä

Olen tosi jäykkä tyyppi.

Hammaslääkärini sanoi muinoin, että toimenpiteen aikana minusta osuu tuoliin vain takaraivo ja kantapäät. Samaa tyyliä käytän muulloinkin, myös nukkumaan mennessäni.

On vaikea saada unta tinasotilaana patsastellen. Onneksi keksin oivan tavan rentoutua: leikin ruumista! Enkä mitä tahansa kalmakallea, vaan kuvittelen olevani ruumis saksalaisessa poliisisarjassa (Tatort - Rikospaikalla).

Kyllähän siinä pää retkahtaa kohti rintaa, kun eläytyy rooliinsa. Kiire on saada sixapakkikin rennoksi ennen kuin kuolinkankeus iskee.

Mutta oikeasti henki pihisee vielä, kirjaimellisesti. Heti joulun jälkeen iski sinnikäs pöpö. En tietenkään jäänyt kotiin sairastamaan, vaan kunnon työntekijän tavoin menin levittämään pöpöjäni työpaikalle.

Viime viikolla aloin saada tarpeekseni. Ei siinä mitään, että yskä kaikui kolkkona röörissä, mutta alkoivat jo kädet täristä ja pumppu läpättää. Maanantaina huomasin lähes läähättäväni.

Lääkärillä sain taas VIP-kohtelua, ilman ajanvarasta sisään ihan pikku odotuksella. Keuhkoputkentulehdukseen antibioottia ja sitä ja tätä. Lorvikatarriin sairauslomaa loppuviikon.

Harmittavasti en pääse katsomaan Typsykän loistosuoritusta koulun näytelmässä. Viimeinen esitys on tänään, enkä todellakaan lähde sinne köhimään tyynyyn, vaikka sitäkin jo harkitsin.

Köysiratakuvat ovat joulun välipäiviltä. Kävimme kotivuorellamme Pilatuksella helssaamassa Sulon kummeja, jotka olivat puolivälissä rinnettä isännöimässä jonkun yhdistyksen ravintolaa.

Matkasimme gondolissa ensimmäiselle pysäkille, ja siitä oli kymmenen minuutin kävelymatka alas ravintolaan. Muka.

Muu perhe loikki gaselleina pitkin lumista kinttupolkua ja minä liukastelin perässä tanssikengissäni. Läähätin ja hikosin, voi Luoja! Matkaan meni ikuisuus, tai ainakin puoli tuntia.

Ravintolassa oli neljä tai viisi pöytää, kova meteli ja makeaa ruusunmarjateetä snapsin kera. Sulon kummit ovat mukavia ja välittömiä, tykkään.

Myöhemmin tietysti samaa kärsimysrettiä ylös, lääh puuh.

En mene sinne enää ikinä.