Maasta sinä olet tullut

 

Mitä lie olin ajatellut pakatessani, kun olin työntänyt litran päärynäsnapsia käsimatkatavaraan, sellaiseen pikkuiseen lentolaukkuun.

Komea lentokenttävirkailija siirsi laukkuni turvatarkastuksessa sivummalle ja sanoi:
-Onko täällä joku pullo?

Olihan siellä, se tuliaispullo Suomiexälle. Hyvästelin sen jo mielessäni ja voivottelin surkeana typeryyttäni, kun virkailija alkoikin yllyttää viemään pullon vielä Finnairin tiskille.

-Lähetät sen erikseen, pakkaat vain hyvin!

Ja niin minä rynnistin takaisin tiskille, tyhjensin kameralaukkuni ja työnsin sinne litran snapsipullon villatakkiini käärittynä. Pikkuinen kameralaukkuni lähti reippaasti hihnaa pitkin kohti ruumaa.

Ja sitten uudestaan reippain laukka-askelin turvatarkastukseen.

Ja taas lentolaukkuni siirrettiin sivuraiteelle.

-Täällä taitaa olla pari parfyymipulloa! sanoi virkailija.

Tässä vaiheessa jo oikeasti hakkasin päätäni seinään. Ensimmäistä kertaako tässä ollaan lentämässä, vai miksi olen laittanut käsimatkatavaraan nesteitä?? Enkö minä saatanan tunari saanut laitettua hajuvesiä samalla sinne kameralaukkuun?

Virkailija avasi laukun sivutaskun ja löysi tuoksupulloni.

-Hyiii, pidätkö oikeasti tästä hajuvedestä?

Vielä hävyttömäksi rupesi, mokoma. No onneksi riitti, että pullot työnnettiin pieneen muovipussiin. Olivat sen jälkeen vaarattomia lentoliikenteelle.

Näin isän arkun jo kappelin ikkunan läpi. Minä, ikäni kaikkia kalman merkkejä kammonneena, syöksyin sisään ja huudahdin: -Voi miten kaunista!

Arkku ei ollutkaan pelottava tai kammottava, minulle tuli lämmin ja levollinen olo. Kävelin arkun ohi ja huikkasin mielessäni: -Heippa faija!

Pappi puhui, urkumusiikkia, laulettiinkin kai. Istuin lähimpänä arkkua ja hoin mielessäni:
olen tyyni... rauhallinen... tyyni... rauhallinen... Edellisviikkoisen stressikurssin oppeja.

Jossain vaiheessa kävin laskemassa vaaleat ruusuni arkulle ja lausuin muistosanat, joita olin pyöritellyt mielessäni yökausia, kunnes jokainen särmä oli kulunut pyöreäksi ja sileäksi.

Mutta kuka niitä olisi kuunnellut. Ja minäkin olin vähemmän tyyni.

-Takit päälle ja ulos! komensi pappi, tai jotain sinnepäin.

Lapsille puettiin toppahousuja, minä yritin saada villapaitaa päälleni tungoksessa työntämättä kyynärpäätäni naapurin silmään.

Ja samassa näin, miten isän arkkua alettiin jo työntää ulos. Äkkiä perään samalla kun yritin saada käsivarsiani takin hihoihin. Mikä kiire tässä nyt tuli???

Laukkasin jossain takajoukoissa, eikö oma perhe kävele yleensä ensimmäisenä arkun perässä? Veljentytär kiihdytti vasemmalta ohi korkokengät kopisten.

Suomiexä saapui juuri, kun arkkua laskettiin maahan. Laskin samat kukat toiseen kertaan, tällä kertaa ilman muistosanoja.

Seurakuntakodilla pippurista lihakeittoa ja kakkukahvit.

Minulla on maailman hauskimmat sukulaiset, uskotteko? Meillä oli niin mukavaa, että isäkin olisi viihtynyt. Olisi istunut pöydän päässä ja nauranut buhahaaaa!

Kylmä, muttei lunta

Ensimmäinen aamu Suomessa

Glögilasi tyhjillään

Suomiexän kanssa glögiä, jutustelua, typeröintiä. Muisteltiin faijan tempauksia ja naurettiin. Öitä sohvalla, kissojen rapsuttelua ja patonkia aamupalaksi.

Talvi tuli, lunta taivaan täydeltä. Pakkasin laukkuuni loputkin äidin Paratiisi-astiat ja usko-toivo-rakkaus -jouluvalot. *linkki*

Kotimatka olikin varsinainen seikkailu, siitä ehkä lisää toisella kertaa.

Suurin pudottaja

Luontokuvat 23.09.2012 tästä lähimetsästämme

Vuosien varrella olen mennyt kerran jos toisenkin tyhjää nieleskellen ja kuspissa housuissa tapaamaan esikoistyttäreni opettajaa, ja aina on ällistyksekseni tullut kehuja ja ihastelua. Joko se on paikkakunnan tapa, tai sitten opettajat ovat erittäin kärsivällisiä.

No mitäs minä tässä läpisemään. Vakituiset blogin lukijat tietävät, että Typsy on aikamoinen persoona ja luovuutta sen verran, että kyllä sillä muutama apuraha irtoaisi.

Viime aikoina Typsy on omistautunut sarjakuvan piirtämiselle ja nyttemmin myös musiikin säveltämiselle ja sanoittamiselle.

Ja tätä hän on tehnyt siinä määrin, että koulussa keskiarvo on putoamassa kuin Baumgartner stratosfääristä.

Sain kotiin allekirjoitettavaksi lapun, että lapseni keskiarvo on tällä hetkellä 4,8, kesällä se oli 5,3. Tuo on helvetian iso pudotus.

Näillä lukemilla tyttäreni ei pääse ensi vuonna pinkojen opinahjoon kantonin kouluun (paikallinen lukio, keskiarvon raja 5,2), eikä edes yläasteen ykkösryhmään, vaan vähän heikompien oppilaitten luokkaan.

Auts, miten sainkaan taas päänsäryn tätä kirjoittaessani?

Minne menet, tyttäreni? Nämä kuvat Kreetalta 2010.

Tälle päivälle oli sovittu Tärkeä Kriisikeskustelu opettajan kanssa klo 11:50.

Heräsin tietysti klo 11:20, vaikka herätyskello soi jo klo 10:00. Että pitikin sattua!

Onneksi olen nopea. Puin paidan väärinpäin ylleni (ilmankos se tuntui niin kummalliselta!) ja hinkkasin hammasharjaa ees taas suussa. Mitä sitä suotta hiuksia sutimaan ja maskarakin olisi turhaa luksusta. Ja jo klo 11:28 seisoin bussipysäkillä ihmettelemässä, mihin lämmin vuode katosi altani.

Opettaja on nuori ja innokas neitonen, opettaa ensimmäistä luokkaansa. Luottaa täysin Typsyyn ja siihen, että hänen paikkansa on kantonin koulussa. Luottaa niin raskaasti, että  ilmoitti tyttären jopa tutustumiskäynnille kyseiseen opinahjoon ensi tammikuulle.

Loimme kilvan motivaatiota patalaiskaan tyttäreeni, joka menee aina siitä, missä aita on matalin ja tekee senkin vasta sitten, kun on aivan pakko, ja mieluiten odottaa, että joku tulee työntämään.

Miten saisin tyttären asenteen muutumaan niin, että ensin tehtäisiin se, mitä pitääkin tehdä, ja vasta sitten vietettäisiin leppoisaa vapaata? Kertokaa minulle heti! Uhkailu ja kiristys ei auta, ja mamman hermot ovat muutenkin jo katkenneita säikeitä.

Miten tuosta lapsesta tulikin niin toisenlainen, kuin tunnollinen ja luotettava äitinsä?

Ratkaiseva koulutodistus tulee tammikuun lopussa. Hiekka valuu tiimalasissa pelottavaa vauhtia.

Viime lauantaina oli Pipsan koululuokan vanhempainaamu klo 9:30. Mukavaa tämmöinen, kun kerrankin saisi nukkua. Plääh. Onneksi olimme edellisiltana pubissa siivosti.

Uskokaa tai älkää, mutta Pipsalla on niin satumainen tuuri, että opettajakin on puoliksi suomalainen! Todella sympaattinen heppu, rento ja raamikas kalipää. Minä tykkään, ja Pipsa myös.

En vielä tiedä, missä määrin hän puhuu suomea, koska koulun virallinen kieli on saksan kirjakieli. Epäilemättä sekin vielä selvenee.

Meikämamma on ollut potilaana viime lauantaista. Ei mitään kamalaa, flunssa vain ja siihen päälle huimausta. Ja nyt hirveä jytinä ohimoilla, ei mennyt ohi edes kahvilla ja suklaalla.

Huomenna pitäisi jaksaa töihin, ja jaksankin. Vedän euforiaroolin ylleni ja riehun ahkerana.

Toivottavasti en saa keuhkokuumetta, kuten exä. On onneksi virusperäinen ja lieväoireinen.

Työhakemuksenkin saan ehkä vihdoin tänään lähetyskuntoon. Tilasin jopa postimyynnistä uudet siistit työhousut (tanttamallia), joten pian olen valmis uusiin haasteisiin.

Ja vielä loppukevennykseksi päivän hurraa-uutinen: tänään tuli paikallisesta KELA-versiosta virallinen tieto Pipsan hammasrautojen rahoituksesta, en maksa niistä siis mitään!

Jiihaa, joskus hymyilee risukasakin auringolle!

Uhrauksia

Katsaus autiolle pankkitilille motivoi kummasti työnhakua. Ja kappas vain: netissä oli kaksi kiinnostavaa ilmoitusta hanttihommista.

Uhrasin vapaapäivän aamun näpyttelylle, ja kehräsin tyytyväisenä, kun sain ensimmäisen hakemuksen sähköpostina matkaan.

Mietin jo, miten palkitsisin itseni, söisinkö suklaata vai menisinkö kahvilaan huitaisemaan snapsilla kostutetun kakunpalan, kun hakemukseni tulikin jo bumerangina takaisin. Liitetiedostot liian isoja, ei mene perille.

Kyllä ärsyttää. Enhän minä osaa niitä pienentää. Ja miten ihmeessä Lebenslaufinkin saa yhdeksi tiedostoksi, kun siinä on kaksi sivua?

Naurakaa vaan, senkin empatiakyvyttömät irvileuat, en minä osaa tuon vertaa. Eikä missään ole tietoa siitä, mihin ja kelle voisi lähettää vanhanaikaisen paperihakemuksen.

Valmiit nettihakulomakkeet ne vasta pyllystä onkin: kysellään todistuksen numeroita ja YO-kokeen arvosanoja. Eiväthän ne minun arvosanoistani mitään ymmärrä, mutta vaikka ymmärtäisivätkin, niin sanoisivatko oikeasti, että voi voi, ette saa töitä, kun historian arvosananne on liian huono? Kyllä olisi kannattanut opiskella ahkerammin silloin 80-luvun alussa!

Töissäkin on ollut puuduttavaa.

Tamilirouvat ovat lakanneet puhumasta minulle mitään privaattia, meillä ei ole mitään yhteistä enää. Ja kaikki siksi, kun kesällä juuri ennen lomaa sain kyllikseni jatkuvasta määräilystä ja menin kielimään pomolle.

-On minun tehtäväni antaa sinulle töitä eikä kenenkään muun, sanoi Täti Tomera ja pomputtelu loppui siihen. Kuten myös kaikenlainen muu kontakti.

Firman kaksi pahinta räpätätiä, jotka ovat kilvan haukkuneet toisiaan minulle, ovat nyt ystävystyneet ja katselevat minua silmät kierossa, kun en jaksa nauraa tekonaurua heidän huumorilleen. Ikään kuin en huomasi, hah. Siinäpä mulkoilette, minä teen vain työni.

Pomon asistentti astui julkisesti ulos kaapista ja kertoi kaikille voivansa huonosti. Melkein tuli minullakin itku, kun katsoin hänen turvonnutta naamaansa.

Eihän siitä ole kuin vuosi, kun välillä työmatkalla en pystynyt kävelemään suoraan, kalloni oli täynnä raskaita rautakuulia ja huimasi, öisin katselin kattoa vatsahappojen kupliessa suuhun.

Että kyllä muutkin, kuin minä. En olekaan ainoa.

Ralle on nyt munaton. Edessä on joulu ilman jingle bellsejä, herran bongot ovat tyhjät.

Etukäteen pelkäsin, että yöstä tulee vaikea. Ralle sai viimeisen aterian klo 19 ja kuvittelin katin olevan nälkään kuolemaisillaan aamuun mennessä, mutta ei ollut ongelmaa minkäänlaista.

Yölläkään katti ei herätellyt tavallista enempää, kävi toki hieromassa naamaansa minun läskiposkiini ja hurisi kuin viimeistä päivää. Juoksi sitten pois pomppien, ja tuli hetken päästä uudelle halikierrokselle.

Aamulla karvaherra meni ihan kiltisti kuljetuskoppaansa, eikä demonstroinut mitenkään olevansa matkalla mestattavaksi, kuten kissani Suomessa vastaavassa tilanteessa. Aamubussissa vingahti vienosti miau pari kertaa, siinä se.

Schnipp schnapp, homma oli hoidettu ja hain heränneen katin eläinlääkäriltä kolmen tunnin kuluttua. Kotiin päästyään toipilas nuoli antaumuksella tyhjiä pussejaan ja topui nopeasti normaaliksi.

Ja koko lysti Fr. 85,-, jään jännittyneenä odottamaan kastraation vaikutusta. Mahdanko huomata mitään eroa?

Kylläpäs pyrytti!

 Ensilumi 28.10.2012

Nostalgiaa ja kiukkuhöyryjä

 Syksyn värejä keittiön pikkuikkunasta 10.10.2012

Olen selannut vanhoja valokuvia etsiessäni sopivia ostamaani valokuvasermiin. On vino pino CD:itä, mutta myös laatikossa irrallisia lepattavia kuvia, joitten olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa.

Vieläkin ahdistaa katsoa kuvissa vanhaa asuntoamme; sitä, johon ei päivänvalo yltänyt.

Oli anopilta saatu järkyttävä sohva, jota yritin piilottaa milloin minkäkinlaisen peiton tai viltin alle. Oli tahraa ja likaa, töhnänaamaiset lapset.

Ja mitä tähtisilmiä olivatkaan lapseni, suloiset pienet. Onneksi kuvista ei näy, että olin äitinä Rouva Vääpeli, kiljukaula ja ärrimurri (ihan kuin nykyään en olisi, hah ja heh).

Printti nikotteli paperia syödessään, mutta ärräpäitten jälkeeen sain kuin sainkin kuvat printattua ja sermiin paikoilleen.

Sen ruskean riskukasalampunkin haimme, josta jo kerroin. Tuolla se nyt roikkuu olohuoneessa aivan väärässä paikassa, kunnes Sulo tuo porakoneen töistä ja pääsemme rei'ittämään kattoa ja seiniä.

Ostimme myös yhden IKEAn ison taulun, joka nojaa seinään lipaston päällä. Keikahti jo kerran kalloani kumauttaen. Onneksi ei mennyt rikki, se hieno taulu nimittäin.

Lauantaina on kiitosbileet muutoapulaisille. Syömme fondueta kastaen leipää kirsikkasnapsiin, juomme valkoviiniä, ehkä jonkun snapsikahvinkin. Sää ei tosin ole yhtä syksyinen kuin tarjottavamme: säätiedotus uhkailee parillakymmenellä asteella.

Lasten kanssa on mennyt hyvin ja hyvin huonosti.

Eilen aamulla kihahdin oikein kunnon kiukkuhöyryt, kun Typsy istui puoli tuntia vessanpöntöllä. Siihen aikaan, kun olisi pitänyt lähteä bussipysäkille, oli lapseni ilman sukkia, hampaat ja naama pesemättä, tukka takussa, koululaukku pakkaamatta, parista paperista puuttui äidin allekirjoitus.

Kirkkaimpana helmenä oli bussikortti hukassa ja jouduin säntäilemään ympäri taloa kolikoitten perässä. Ja tätä stressiä sävytti tyttäreni äänekäs ulvominen. Ai että teki hyvää heti aamusta, sain samantien muutaman naulan arkkuuni.

Itapäivällä Pipsa tuli kotiin ihmeissään: urheilutunnin aikana oli hänen kotelostaan kadonnut bussikortin kuukausiosa, jee jee. Minkäs sille mahtaa, jos joku toinen on sen käynyt nöösimässä, kyllä mamma ymmärtää ja ostaa uuden.

Ja loppukevennykseksi ilouutinen: tömähtäessään taannoin turvalleen kurakkoon Typsy löysi sisarensa rillit, olivatkin olleet kolmisen viikkoa hukassa. En olisikaan kehdannut mennä Fielmannille hakemaan uusia takuusta: nämäkin oli haettu vasta elokuussa.

Näissä merkeissä: hyvää viikonloppua kaikelle kansalle!

Kyllä nyt lamputtaa

 Kukkakaaos

En ole sisustusihmisiä. En osaa valita asuntoon sopivia tekstiilejä, en taikoa asunnosta kotia värikkäin tyynyin tai asetella sisustustikkaita jököttämään seinää vasten.

Sisutusblogit ovat pelottavia, ainakin ne kolme, joihin osuin googlettamalla. Valkoista puuta, joka on tehty vanhannäköiseksi. Haukotus, eikö tämmöisen aika ole jo ohi? Antiikkikoruja lipaston päällä. Pikkusievää tilpehööriä ja romattista roinaa.

Entäs sitten nämä täkäläiset? Designiä, suoraa linjaa ja tekotyyliä, kuin ylellisessä odotushuoneessa asuisi. Pääasia, että näyttää kalliilta.

Saan käyttää omia, erittäin vajavaisia sisustajan aistejani, vaikka olenkin pahasti traumatisoitunut kokemuksistani.

-Mitä, kello vessassa? Otatko aikaa, kun käyt paskalla? Ja naulakko takeille ovessa kiinni, sehän liikkuu oven mukana!

Otan osaa, kotini on minun.

 Luonnon timantteja

Viime viikolla keksin, että tarvitsemme olohuoneeseen kattolampun. Sulon mielestä turha kapistus, pikku valopisteet ympäri huonetta riittävät.

Löysin IKEAn sivuilta *tämän*. Ei tietenkään kelvannut kellekään muulle kuin minulle, mutta sehän onkin tärkeintä.

Pettymys oli sitten vähintään lampun kokoinen, kun liikkeessä totesimme varjostimen liian suureksi. Yli puoli metriä joka suuntaan, vaatii tilaa ympärilleen.

Tuohonhan kajauttaisi joka kerta kallonsa! Kauanko tuo pysyisi ehjänä, jos moukaroisin sitä kuutiopäälläni? Tekisikö Ralle-kissimme siitä risukasan? Vai onko se pelkkä risukasa jo nyt?

Katse oikeaan ja vasempaan ja  ha haa, löysimme korvikkeen: *tällaisen*

Riemusaatossa kassalle ja siinä ohessa vielä joku kympin pöytälamppu kainaloon.

Jo ennen kuin pääsimme kotiin saakka, näin ne: pitkät raapaisujäljet lampun kiiltävällä sisäpinnalla.

Kertokaa minulle, miksi ulkopuoli oli suojattu ohuella muovilla, mutta aralla, kiiltävällä sisäpinnalla ei ollut mitään? Järjen vähyyttä!

Ja kenen älynväläys oli runtata iso läjä varjostimia päällekkäin niin että jokainen oli naarmuuntunut?

Tämän kävimme nimittäin toteamassa seuraavalla IKEA-reissulla kurvattuamme asiakaspalvelutiskin kautta. Palautimme myös sen kympin pöytälampun, josta oli kaksi metallikepakkoa irti. Olikin äärettömän ystävällinen ja pätevä neitokainen palvelemassa.

Ja sitten ei löytynytkään enää korviketta pettymyslampulle. Ei mitään peppimäistä, ei lainkaan hippityyliä, ei ainoatakaan viidakkolamppua meille.

Palauttamamme *kympin lamppu* oli nyt ulosottohintaan Fr. 3.50, joten ostimme samanlaisen uudestaan. Rikki tietysti sekin, mutta tuolla hinnalla viitsii jo vähän teipatakin tai söheltää sekuntiliiman kanssa.

Tällä viikolla menemme hakemaan sen ruskean, suuren lampun. Ehkä se ei olekaan liian iso, kun sen saa paikalleen. 

Uskon, että siitä tulee hyvä.

Etanan koti on valmiiksi sisustettu

Viimeinen lomaviikko. En ole tietenkään saanut niin paljoa aikaan, kuin mitä suunnittelin, joten pidänpä nyt sitten turbotehoviikon.

Lauantai meni pikku yrpötyksessä, Sulo oksentikin.

Tämä ei sitten liity mitenkään siihen, että olimme perjantai-iltana Eläkeläisten konsertissa.

Olimme ihan siivosti ja tulimme viimeisellä bussilla kotiin, ja ostamamme julistekin oli vielä kotiin pääsyämmekin ihailtavan sileässä kunnossa. Laitamme sen olohuoneen seinälle uuden lamppumme valoon.

Tässä viikon aluksi lempibiisini rehevät lyriikat:

Humppasonni

On parketti tyhjä, ei humppakaan soi
lesket keskenään kuiskii ja herkemmät vaikeroi
kostea on moni poski, moni nuttura on kallellaan
lailla pommin kun iski uutinen leskiarmeijaan

Lalalalai

Ei pokkaa sonni humpalle (ei pokkaa sonni humpalle)
ei ruinaa sonni saatille (ei ruinaa sonni saatille)
ei nouse sonni pukille (ei nouse sonni pukille)

Moni muistaa syysillat, kosteat, koleat
hän lohtua antoi, hiillos sammunut roihusi taas

Pappamopolla kulki kuin ritari hän ratsullaan
vain tulpassa piikki vauhtia voi hidastaa

Ei pokkaa sonni humpalle (ei pokkaa sonni humpalle)
ei ruinaa sonni saatille (ei ruinaa sonni saatille)
ei nouse sonni pukille (ei nouse sonni pukille)
nyt rupattelee kukille

Peräkammarin poika ja tutkijatytär

Uuden asunnon myötä olemme saaneet uuden perheenjäsenen. Nurkkiimme on ilmestynyt eräänlainen peräkammarin poika.

Exä,

laiskamato lasteni isä,

se työtön taivaanrannanmaalari.

On tietysti pistänyt merkille, että meillä on mukavampi punkata, kuin siinä omassa ahtaanpienessä kämpässä, jossa vallitsee kaaoksista suurin. Pölyä ja likaakin on sen verran, että kyllä siitä vähintään pölykeuhkon tai muun saastataudin saa.

Aamupäivällä exä hyppää bussiin kilttinä poikana ja ilmestyy meille hyvissä ajoin syöttämään lapset lounaalla, kun minä olen töissä. Ja ylpeydestä puhkuen ilmoittaa jo etukäteen, ettei tarvitse kokata, minä kyllä hoidan homman!

Tämä aloitteleva kokki on edennyt urallaan pikku hiljaa. Ensin lämmitti pakastepizzoja ja tölkkiraviolia mikrossa, nykyään paistelee jopa gnoccheja paistinpannulla! 

Perunoitten keittäminen oli kyllä vielä sen verran vaikeaa, että mies katsoi parhaaksi tarkistaa, pannaanko perunat kylmään vai kiehuvaan veteen.

Kuka olisi uskonut, että mies, joka osaa väännellä DJ-pöydän namiskoita vaikka unissaan, oppii jonain päivänä kääntelemään hellankin nappuloita? Minä en, mutta tämä on loistavaa kehitystä!

Iltapäivällä kun tulen töistä, exä lojuu sohvalla katsomassa telkkarin laatuohjelmia tai istuu ruokapöydän ääressä syventyneenä musiikkitiedostoihinsa läppärillä.

Eikä edes harkitse lähtevänsä kotiin. 

En viitsi sanoa mitään, onhan hänestä suurta hyötyä lounasaikana ja nytkin sain lempi-CD:ni ilmaiseksi vain vähän vihjattuani.

Viikonloppuisinkin exä mieluummin tulee meille lapsenvahdiksi sen sijaan, että ottaisi lapsia luokseen. On aina vapaaehtoinen syömään kanssamme illallista ja silloin kun on hyvissä rahoissa, tuo mukanaan fornduetarvikkeetkin viineineen.

Viime sunnuntaina mies ilmestyi aamukuudelta DJ-yön jälkeen ja pyysi herättämään klo 11:30. Oli sentään tuonut meille tuoreet sämpylät ja voisarvet aamupalaksi. Menivät sitten iltapäivällä porukalla jalkapallomatsiin, minä jäin ainoana kotiin.

Että on meillä aika erikoiset uusperhekuviot, mutta ehkä siinä onkin onnistumisen salaisuus.

Kerroinko ollenkaan, että tutkijatyttäreni Typsy oli innovatiivisista ja innostuneista neitokaisista kootun ryhmän mukana nelipäiväisellä kursssilla teknillisessä korkeakoulussa?

Tästä kantonista valittiin neljä tyttöä tutustumaan tieteen tekemiseen, joten ei mikään turha saavutus. Miten saatoin unohtaa raportoida tällaisen merkkitapahtuman julkisessa päiväkirjassani?!?

Ylpeinä veimme Typsyn riemusaatossa Bruggiin hostelliin, oli sellainen tunnin ajomatka. Ryhmänjohtaja sai tyttären lääkkeet käteensä ja ukaasin, että muistakin antaa yksi joka aamu!

Ja voi miten sekä minulle että Sulolle tuli ontto olo jättää Typsykkä sinne, kauas pois, vieraitten ihmisten pariin. Ja olihan siellä sitten pitänyt ulvoa koti-ikävää ainakin ensimmäisenä iltana, kuulemma.

Keskustelua käytiin muutamalla tekstiviestillä silloin kun tutkijatytär ennätti vastaamaan:

Lisää ulvomista seurasi vähän myöhemmin, kun hattarapäinen tyttäreni hukkasi yörautojen metalliosan. Sitä etsittiin hostellissa tarmokkaasti monen ihmisen voimin.

Metalliosa löytyi myöhemmin kotona tutkijatyttären matkalaukusta, kuinkas muutenkaan.

Alkoi lokakuu, kuukausista kauhein... eh, kaunein (tai miten päin vain). Minä ja likat olemme syyslomalla, otin varaslähdön jo viime viikolla.

Nuokuin koko viikon, vaikka olisi ollut hommaa ja puuhaa asunnossakin. Mutta minkäs teet, jos ei pää viitsi eikä kroppa jaksa?

Yöunet lähtivät karkuun. Närästys alkoi ryppyillä ruokatorvessa ja refluksi toi yrkät suuhun. Ja mikä kummallisinta: tältä virtahevolta katosi ruokahalu!

Sydän hakkasi villinä neljä, viisi päivää, -hyvä etten paniikkikohtausta saanut. Mittasin verenpaineen: varsin normaali. Öh?

Tällä viikolla joka-aamuista migreeniä, ikuista vilkkuvaa auraa ja iltaisin silmissä hyppiviä kirjaimia.

Ja tämä kaikki nyt kun olen lomalla.

Huhhei, joko kohta pääsee töihin?

Kuvat 29.09.2012 matkalla Haslibergiin

Muutot muutettu

Ilmoitan näin julkisesti, etten aio muuttaa enää ikinä! Sen verran otti koville tämäkin rupeama, vaikka lähdinkin naiivin itsevarmana hommaan.

-Meillähän on monta raavasta miestä kantamassa! kailotin länteen ja itään. Mutta nelihenkisen perheen muutto olikin jotain aivan toista, kuin sinkun, pariskunnan tai pienten lasten yksinhuoltajan.

Perjantaina laatikkoja kämpästä toiseen, lauantaina lisää laatikkoja, säkkejä ja huonekaluja. Ihania kundeja olivat apulaisemme, eivät turhia kyselleet, vaan painoivat kaasua.

Kannoin huolta Rallen muutosta, kissathan kuulemma kiintyvät asuntoihin eivätkä ihmisiin. Turhaa sekin huoli.

Kun kuljetuslaatikkokärsimyksestä oli selvitty, niin Ralle oli taas tuttu villi rallikissi. Vietti kaoottisimmat muuttotunnit likkojen huoneissa täyshoidossa, ja tottui uuteen käppään meistä ensimmäisenä.

Sitten muuton paras osa: vanhan asunnon siivous. Uuh.

Sveitsissä on tuhansia kauhutarinoita siitä, miten on mikroskoopin kanssa tutkittu asuntoa ja siivoutettu se uudestaan milloin mistäkin syystä .On revitty jääkaappeja paikoiltaan ja löydetty takaa pölyä tai viemäristä hius.

-Erittäin hyvin siivottu, sanoi omistaja Herra Dee entisestä asunnostamme perjantaiaamun iloksi. Hei, jee, minä olenkin Superanne ja rakastan raaputuslastaa ja puhdistussientä!

Kukapa uskoisi, että maailman laiskin osa-aika-kotiäiti onkin siivoojanuuskijoista parhain! Villeimpinä hetkinä siivotessani ajattelin, että voisin tehdä muuttosiivouksia työkseni, mutta heh, ei nyt sentään. Kunhan liioittelin euforiassani.

Herra Dee tutki asuntoa puolitoista tuntia. En viisinyt juosta perässä, vaan tarkastelin entistä kotiamme, sen likaisia seiniä ja talomme taakse noussutta kerrostaloa, joka pilasi maiseman.

Olohuoneen kaksoisovet muka puuttuivat; no jestas, eihän niitä ollut koskaan ollutkaan. Viemärit tukossa kuulemma meidän takiamme, buhahaa. Koko talossahan ne on tukossa, sen tiedämme sekä me että omistaja. Ja muuta blaa blaa blaa ja läpä läpä. Lasku tulee perässä.

Ihana talonmieskin kävi hyvästelemässä. Kun me olimme oleet niin miellyttäviä vuokralaisia ja ne likatkin, voijee ja aijai! Melkein tippa tuli linssiin molemmilla.

Ja omistajankin mielestä oli harmi, että muutimme. Vai mahtoikohan harmitella vain sitä, että joutuu nyt remontoimaan senkin roskan?

Kolmatta viikkoa uudessa kodissa, huonekalut vihdoin siellä missä pitääkin ja enää jokunen laatikko jököttämässä nurkassa (romua jolla ei tee mitään, mutta mitä ei voi kuitenkaan heittää poiskaan).

Meillä on iso olohuone ja siihen liitetty ruokatila, keittiössä elämäni ensimmäinen astianpesukone. Toisessa vessassa on suihku ja toisessa amme, molemmissa ikkuna. Typsyllä on pienempi lastenhuone, mutta sitä kompensoi ovi parvekkeelle. Sieltä voi tarkkailla lintuja.

Typsy on tietenkin jo ehtinyt hukata avaimensa ja ulvoa pariin kertaan koulubussin perään aamulla, joten ihan samaa menoa täällä on kuin ennenkin.

Ja vaikka toissajouluna sainkin blogin lukijoilta hirveän ryöpytyksen niskaani, että ette te aloittelijat millään tule onnistumaan akvaarion kanssa, niin ilmoitan silti, että sinne ilmestyi juuri kaksi vauvakalaa lasten suureksi riemuksi.

Kun aiemmin jo tuli yllätysmarsuvauvoja ja nyt vauvakaloja, niin toivon, että Ralle on oikeasti poika.

Rallen kuvat 09.09.2012

Pieni menetys

Lomalta palattuamme alkoi olla lääkkeet vähissä ja psykiatri lomalla. Ellei oma lääkärini olisi järjestänyt faxilla reseptiä apteekkiin, olisin varmasti hyppinyt vieroitusoireissani pitkin seiniä.

Kun elokuu oli päässyt hyvään vauhtiin, psykiatri palasi vihdoin vastaanotolleen. Lääkärillä ei ollut tietenkään aavistustakaan lääkeannokseni suuruudesta, ilmankos saan kerran toisensa jälkeeen liian vähän tabuja.

Olisin kai saanut loppuikäni ottaa maksimiannoksen päivässä, ellen olisi itse kysynyt annoksen pienentämisestä.

-Juu, voittehan te pikkuhiljaa vähentää, sanoi lääkäri. Vaikka eihän häntä oikeasti kiinnostanut.

Jo samana iltana aloin pilkkoa pikkuruista tablettia leikkuulaudalla osiin, onkin aikamoista askartelua. Mutta nyt on päiväannokseni jo lähes puolet entisestä. Tähän tosin aion jämähtää hetkeksi, kun edessä on tottuminen työelämään loman päätyttä ja muuttostressi.

Ja kun vihdoin olin ammattilaisen puheilla (huomatkaa sarkasmi...), niin johdatin puheen taas esikoisen ruokahaluttomuuteen.

Sain tältä järjen jättiläiseltä upean neuvon:

-Antakaa lapsen syödä aina pizzaa, hampurilaisia, ranskiksia ja suklaata, nehän maistuvat! Kai Pipsa ymmärtää, että sisko saa herkkuja ja hän ei, jos selitätte, että Typsyn pitää lihoa.

Onko tämä lastenpsykiatri lapseton idealisti vai vitsiniekka?? Kun täällä tapellaan jo siitä, kumpi saa näteimmän lautasen, niin vain toisen saadessa herkkuja ollaan jo lähellä maailmansotaa.

Facebookissa sivuillani käyneet tietävätkin jo, että meillä on pieni kisu!

Sillä aikaa kun olimme Suomessa, sai Sulo sattumalta kuulla, että eräs pubituttu halusi päästä pikaisesti eroon kissanpennusta.

Poikueessa oli kolme pentua ja kahdella oli jo koti, mutta mustaa pientä poikaa ei halunnut kukaan. Tai oikeastaan kissi on valemusta ja salaraitainen, leuan allakin on harmaa läikkä. Ja me kyllä halusimme sellaisen söpöliinin!

Pojun isi onkin upean ylväs, harmaa Sheriff ja äiti todella siro mustavalkoinen kissarouva, jonka nimi oli... hmm... Stella, Sharona tai jotain muuta ässällä alkavaa.

Heinäkuun lopussa kävimme hakemassa Rallen, joka pelkäsi tietysti kauheasti ja vietti ensimmäisen illan kurkkimalla lipaston takaa.

Ralle on hieno poika! Sisäsiistikin, mitä nyt protestoi pari kertaa vääntämällä kääkät sänkymme alle, kunnes tajusimme sisustaa hiekkalaatikon karvakaverin arvolle sopivaksi.

Nyt Rallesta on tullut villi kiitäjä, joka jo aamusta tömistää seiniä pitkin, kunnes nukahtaa Pipsan kirjoituspöydälle vahdattuaan ensin aikansa ikkunasta Suurta Maailmaa.

Huhhei, unelmoin jo ajasta, jolloin Ralle on kahdeksankiloinen kolli, joka ei tee muuta kuin syö ja nukkuu!

Ralle on jo testannut kaulapantaa.
Tunnistussirukin vielä laitetaan ja 
rokotukset hoidetaan.

Lomat ovat sitten tältä erää ohi. Viime sunnuntaina oli säälimätön helle, +33°, ja aikamme muuttolaatikoita pakattuamme huuhtelimme hiet ja lähdimme ravintolaan jätskille.

Oli kätevintä mennä paikallisjunalla yhden pysäkin verran; sunnuntaisin busseista ei aina tiedä, miten ne kulkevat.

Sulo kulkee nykyään työmatkat omalla autolla, joten hänellä on paikallisliikennettä varten leimattava kortti. Ihan kätevää, -nimittäin, jos myös leimaa sen kortin.

Sunnuntaina oli naurussa pitelemistä, kun mies totesi vasta junan sisällä, että kortti olisikin pitänyt leimata jo ennen junaan astumista. Busseissa kortin voi leimata myös sisällä, mutta rautateillä on toisin. Tämän minä kyllä tiesin, mutta hän ei.

Samantien kaksi tarkastajaa hyökkäsi kimppuumme innosta tutisten, hip hei. Lupasivat, että satasen sakko saapuu kotiin postissa.

Miten voikin olla näin perkuleen huono tuuri? Sulo ei ole kuuna päivänä matksutanut liputta, ja nyt kävi näin aivan erehdyksessä.

Aikani kiukuttelin, kunnes sain jäätelöä ja sen päälle vielä valkoviiniä. Lapset tömistivät ympäri ravintolan upeaa puutarhaa, keinuivat tuplakeinussa ja hoitivat kivaa koiraa.

Ja lopulta alkoi se satanenkin tuntua aika pieneltä menetykseltä.

 Sunnuntain kuumantunkkaisia maisemia 19.07.2012

Sveitsintuliaiset

 Sääsket söivät niin, etten saanut 

edes rauhassa fotailtua. Murrrrr.

Lentokoneella mennen tullen, Suomeen ja takaisin.

Ihana loma, joka alkoi kaameasti mökillä sääskiä pakoon juosten. Satoi ja satoi, kippurakärkiset lempisandaalini likosivat mudassa.

Fillaroin reidet maitohapoilla Cittariin ja Prismaan ja kotimatka oli vielä tympeämpi ruokapussien heiluessa pyöränsarvissa.

Päätin jälleen kerran, että tämä olisi elämäni viimeinen Suomi-loma. Oli niin tylsää.

Sitten mieletön merituuli puhalsi itikat pöheikköön. Ja vihdoin aurinkoa, ja palleropilviä, joita oli pakko syöksyä kuvaamaan.

Ankeaa oli kumarrella kuvaamaan, kun maa oli mutaisen märkää...

Mutta kun oli tämmöiset pilvet, niin ei ollut muuta vaihtoehtoa!!

Ja sitten...

Istuin porstuassa odottamassa, saunasta kuului löylyn sihinää ja laulua kirkkaalla lapsen äänellä: -Olen sauuuunassa, minä saunailen, olen suomalainen tyttö!

Typsy siellä 40-asteisessa saunassa hihkumassa ja nauttimassa, äidinsydämeni tykytti lämpöisesti. Ja minä ajattelin, että tässä se on, matkani syy ja tarkoitus. 

Itku tuli, kun sain tietää, että meille ei olisi toiselle lomaviikolle yösijaa. Muka kahden vilkkaan lapsen kanssa mutsin ja dementoituvan faijan luokse, ei todellakaan!

Sukulaisen puolella sydämellä tehty epäröivä tarjous loukkasi enemmän kuin vakuutti. Ai miten niin ei ole  tilaa, onhan tässä lattiaa vaikka kuinka!

Joskus ratkaisu tämän päivän ongelmiin löytyy menneisyydestä.

Suomiexällä on suuri talo ja paljon tilaa. Ihan täydellistä meidän tarpeisiimme, ei muuta kuin pakaasit taksiin ja uuteen paikkaan.

Kuskia nauratti, kun likat hihkuivat takapenkiltä yhteen ääneen: -Aja varovasti, täällä asuu kolme kissaa!

Ja Suomiexä katseli ihmeissään, miten Sveitsintuliaiset asettuivat taloksi ja alkoivat elämöidä.

Huomatkaa laivakissan peukalo!

Ensimmäisenä yönä meistä ei nukkunut kukaan. Typsy ulvoi raastavasti, kun yksikään kisu ei halunnut nukkua hänen kainalossaan.

Portaikko tömisi Pipsan juostetssa ylös alas kissojen perässä, kaiken yötä. Ulkona oli valoisaa, enkä saanut nukuttua kuin pari tuntia.

Seuraavana päivänä meistä ei ollut mihinkään, mutta pala palalta saatiin univelka aisoihin. Enkä tarvinnut unilääkettä lomalla lainkaan, muutenkin koisasin puoleenpäivään.

 Ilta-auringossa

Suomiexän kanssa iltayön keskusteluja, niin intensiivisiä, syviä ja hyviä. Loman parasta antia. Eikä pelkästään loman, vaan elämän. Ei tällaista ole minulla liiaksi.

Lorotin valkoviiniä pahvilaatikosta. Suomiexä taisteli kaasun kanssa, mutta saimme kuin saimmekin grillattua makkaraa. Mustan osan sai hyvin rapsutettua pois.

Ja välillä strippasimme sielumme nakuiksi, onneksi en muista mitään.

 Lapset rakastivat kissoja ja kissat lapsia.

Pipsalla oli suuri suru ja ikävä, kun lähdimme.

Vanhat valokuva-albumini aukesivat ensi kertaa lähes kolmeenkymmeneen vuoteen.

Voi siloisia naamojamme, puudelikampauksia, itse ompelemiani trikoovaatteita. Minä ja Suomiexä parikymppisinä, meidän kotimme. Ja meidän kummankin naiivit haaveet elämästä.

Mutta se parashan meille jäi: konstailematon ystävyys.

Kootut kännykkäkuvat loman varrelta...

Suurin osa instagramilla käsiteltyjä.

Saattaapi olla, että lisää Suomi-muistoja tulee myöhemmin, tai sitten ei.